Eräs vanhus

Eräs vanhus Kirjoittanut Dan Andersson

Sain leivän jotenkuten,

se tuli kuin ylhäältäpäin.

Minä pystytin pirtin, mut en

edes kolonut hirsiäin.

Petun keväät toivat taloon,

puun mahlaa väkeni joi.

Minä asetin ansoja saloon,

ja se riitti, min Herra soi.

Tilan annoin poikani hoivaan,

ja hän myöskin vaimon nai.

Tämä äyskiä, lyödä voi vaan –

kovin raataa rengit sai.

En pojalta kuullut koskaan

minä sanaa mieluisaa,

talo vaikk’ oli vainioineen

minun kätteni ahertamaa.

Kuin pureva sirpin terä,

kuin kylmä jää ja hyy

oli vaimo se, kiukun kerä,

minun vanhuudenvaivani syy.

Ja törmällä rattaat sitten,

säkin heiniä rattailla näin;

ja aisoissa rattahitten

oli Harmaa riippuvin päin.

Mitäs – mietin – jos tuota tutkaan,

mihin matkaan aiotaan.

Mut en kysyä tohtinutkaan –

paras pysyä vaiti vaan.

Olin vaiti, en kysynyt mitään,

söin nurkassa velliäin;

ei puhunut poikani liioin.

Koko tunti kului näin.

Oli outo se päivä. Kukaan

ei äyskinyt, riidellyt.

Nous pöydästä poikani: – Mukaan,

isä, tuleppas rattaille nyt!

Mitä juhlaa vietetäänkään?

Joko toinen aika sai?

Mut en suotta kyselemäänkään –

saan tietää – sitten – kai.

Minut tänne hän toi. Olen vanha,

en jaksa puhuakaan.

Joka päivän tyynenä kohtaan,

mitä tuokin se tullessaan.

Mut on vaivaistalossa hyvä

tämä tuntea lohdutus:

povi maan on likellä syvä

ja syys, sadonkorjaus.

Puulavall’ on pahnoja hiukan –

minä valvon ja ikävöin;

elon lailla on ilma raskas,

näen painajaisia öin.

Kova oli hän isäänsä kohtaan,

pois kaipaan kuitenkin:

kovan, ainoan poikani tähden

yhä maata kuokkisin.

Lähde: Kailas, Uuno 1931: Uni ja kuolema. WSOY, Porvoo.