Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Hämeen linnan rakennustyöt kirjallisten lähteiden mukaan

Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hämeen linnan nykyinen asu. Hämeen linnan rakennustyöt kirjallisten lähteiden mukaan.
Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria
Kirjoittanut Julius Ailio
Hämeen linnan varhaisempi muoto.


Kuva 70. Hämeen linna 1880-luvulla.
X. Hämeen linnan rakennustyöt kirjallisten lähteiden mukaan.


Ennen linnan rakennustieteellistä käsittelyä on tarpeen esittää historiallisissa lähteissä säilyneet tiedot tärkeimmistä linnassa toimitetuista rakennustöistä. Vaikka nämä tiedot useinkin ovat vain harvasanaisia ilmoituksia käytettyjen työpäiväin ja rakennus-ainesten määrästä j.n.e., antavat ne luotettavinta johtoa linnan rakennusvaiheiden selvittelylle niissä tapauksissa, jolloin ne kohdistuvat nimitettyyn tai muuten tunnettavaan linnan osaan. Muulloin ne tavallisesti tulevat ymmärrettäviksi itse rakennuksia koskevain havaintojen ja tutkimusten tai yleisen linnakehityksen valossa. Kun asiakirjatietojen avulla täten on saatavissa riittävä käsitys linnan muotohistoriasta myöhäisimmillä vuosisadoilla, on rakennustutkimuksen helpompaa päästä ainakin pääpiirtein perille linnan varhaisimmi takin muodonmuunnoksista.
Aluksi esitettäköön pari ennakkohuomautusta linnain yleiskehityksestä. Niinkuin rakennustaiteen historia jaetaan romaanilaisen, gootilaisen, renesanssi- y.m. tyylien mukaan eri aikoihin, erotetaan linnain historiassa kolme aikakautta niiden käänteiden mukaan, joita uudet ja parannetut ampuma-aseet ovat aiheuttaneet[1].
Ensimäinen aikakausi käsittää ajan muurattujen linnain ilmaantumisesta, nim. ensimäisen tuhatluvun lopulta, ristiretkien ajan loppuun asti eli vuoden 1200 vaiheille. Linnain valloitus tapahtui edelleen melkein yksinomaan rynnäköllä tai pakottamalla linnanväki pitkällisen piirityksen avulla, nälän tai vedenpuutteen uuvuttamana antautumaan. Tärkeimmät linnan osat olivat torni tai tornimainen päälinna ja sitä ympäröivä kehämuuri puolustus- eli vartia- eli ampumakäytävineen. Pääaseet olivat käsijousi, keihäs ja kirves. Ja linnan paikan tuli ennen kaikkea olla vaikeapääsyinen, tavallisesti korkea ja jyrkkärinteinen kukkula. Tällaisista vuorilinnoista ovat yleisesti tunnetuita varhaisen keskiajan ritarilinnat Europassa.
Toisella aikakaudella, 1200-luvun vaiheilta 1400-luvun alkupuolelle, tulivat käytäntöön tehokkaammat ampuma-aseet ja piirityskoneet, kuten jalka- eli varsijousi, muurinmurtajat, heittokoneet j.n.e. Nämät aiheuttivat linnoihin sellaisia uudistuksia kuin sille soveltuvia ampuma-aukkoja, muurin kylkeen tehtyjä kaatoaukkoja eli n. s. pikinokkia (kivien, kuuman veden, palavan pien y.m. viskaamista varten muurin juurta lähenevän vihollisen niskaan), kehämuuriin liittyviä torneja j.n.e. – Kun etäisyys-ero puolustajan ja hyökkääjän välillä oli käynyt korkeus-eroa tärkeämmäksi, rakennettiin erilaisia ulkovarustuksia, esilinnoja, porttivarustuksia y.m. varsinkin hyökkäyssivulle, s.o. sille puolelle, jolta linnaa oli helpoin ahdistaa. Osaksi tätä päämäärää, osaksi linnain valtiollista tarkoitusta silmällä pidettäessä, tulivat puheenaolevalla aikakaudella yleiseen käytäntöön vesilinnat. Ne olivat piirityskoneilta ja rynnäköltä hyvin suojattuja siksi kuin vihollinen kavaluudella tai muuten onnistui pääsemään linnaa suojaavan veden tai vesihaudan ylitse. Talvella, hyökkäystä pelättäessä, oli jääpeite linnan ympäriltä hakattava auki.
Määräävänä periaatteena eri linnain rakennuksissa oli esivarustusten, portin ja linnantien asettelu siten, että ulompia laitoksia hyvästi voitiin puolustaa sisemmistä. Vihollisella oli siten edessään yhä uusia ja vaikeampia esteitä, ja linnaa voitiin menestyksellä puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan vielä sittekin, kun kaikki esivarustukset olivat menetetyt. Viimeinen ja lujin turvapaikka oli päälinna tai päätorni, jonka ahtaista käytävistä parikin väkevää miestä pystyi vielä jonkun aikaa pidättelemään mieslukuista vastustajaa[2].
Kolmas aikakausi, 1400-luvun alkuvaiheilta uuden ajan alkupuolelle, käsittää kanuunain alkuajan. Seurauksena näiden käytäntööntulosta oli linnain kehämuurien vahvistaminen, syttyväin puuosain poistaminen ja kanuunain sijoittaminen kehämuurille ynnä ylhäälle torneihin. Mutta kanuunat vaativat suurta tilaa ja lujaa alustaa, joka kestäisi niiden voimakasta työntiä. Sitä varten alettiin rakentaa laajempia ja tanakampia pyöreitä torneja, jotka saivat sijansa päälinnan tai kehämuurin kulmissa. Kehämuurilta kanuunat sittemmin siirtyivät maavalleille, joiden pehmeään syliin kuulat kimmahtivat tuhoa tekemättä.
Viimemainitun aikakauden lopulla linnat yleensä menettivät merkityksensä puolustuslaitoksina. Niiden sijaan tulivat uudenaikaiset maalinnoitukset ja avonaiset, varustamattomat, vain asuttaviksi tarkoitetut linnat. Toisia Käytettiin kuitenkin edelleenkin sotaiseen tarkoitukseen ja varustettiin uuden linnoitustaidon mukaisesti.
Keskiaikaisia linnoja käsiteltäessä on ennen kaikkea huomioonotettava linnain tarkoitus. Se etusijassa määrää rakennussuunnitelman, kuten puolustuslaitosten tehokkuuden, päälinnan laajuuden ja asuinhuoneiden ynnä lisärakennusten lukumäärän. Vaatimukset erosivat melkoisesti sen mukaan, oliko linna maallisen tai hengellisen ruhtinaan vaiko linnanvoudin asuma, oliko se hallintolinna vaiko vain sotilaallisesti tärkeän aseman tuki, sijaitsiko se vihollisalueen rajalla vaiko loitolla siitä j.n.e. Tarkoituksen ohella ovat myös paikalliset olot, rakennusmestarin kotiseutu y.m.s. seikat vaikuttaneet linnain suunnitelmaan.


Hämeen linnan rakennusvaiheita valaisevia kirjallisia lähteitä esiintyy ensi kerran uuden ajan alussa. Näistä lähteistä ovat huomattavimmat linnan tilikirjat ja kalunkirjoitusluettelot, joita on olemassa vuodesta 1539 alkaen[3]. Myöhemmältä ajalta, 1600-luvun jälkipuoliskolta ja 1700-luvulta, ne eivät enää anna juuri mitään selvitystä linnassa toimitetuista töistä. Mutta tällöin niitä korvaavat ajan mittaan yhä lukuisammat asema- ja pohjapiirrokset ynnä kuvat, viralliset ja yksityiset kertomukset j.n.e.
Yksityiskohtainen korjaus- ja uutisrakennusten esittäminen tuskin voisi huvittaa ketään. Niihin on jossakin määrin tilaisuutta koskea seuraavissa luvuissa, linnan eri osain muotokehityksen puheeksi tullessa. Tyydyttäköön tässä vain pääpiirtein kuvaamaan linnan tilaa sekä tärkeimpiä rakennustöitä uudella ajalla.
Ensimäisten tilikirjain mukaan (1539) esiintyy linna pääasiassa keskiaikaisessa, toista linnain kehityskautta osottavassa muodossaan. Päälinnassa on neljä tornia, yksi kullakin nurkalla, niistä kaksi muita korkeampia. Toista viimemainituista, luultavasti läntistä tornia, kutsutaan nimellä kuuretorni, toista eli pohjoista, kööletorniksi[4]. Linnaa ympäröi katetulla puolustuskäytävällä varustettu kehämuuri, johon liittyviä torneja on m. m. porttitorni ja fatabuuri eli aittatorni. Muuan varustus on kuitenkin olemassa, joka jo osottaa ruutiaseiden tai viimeisen linnakauden aikaa, nimittäin rundeli eli pyörötorni (v:n 1539 tilien mukaan «Ny Rundelen»).
Se on todennäköisesti Kustaa Vaasan toimesta syntynyt, ja siinä tapauksessa on se huomattavin hänen aikaisistaan Hämeen linnan rakennustöistä (ks. XIII lukua).
Muista töistä mainitsevat lähteemme, että linnan voudin Isak Niilonpoika Banérin tilien johdosta tehtiin muistutus m.m. liian suuren päivätyömäärän johdosta (4,325 päivää käytettyjen 2,325 sijasta), koska «hän ei ollut linnalla mitään muurauttanut tai rakennuttanut»[5]. Linna lieneekin tähän aikaan ollut huonossa kunnossa, mihin viittaa m.m. kuninkaan v. 1556 linnanvouti Juho Brunille kirjoittama kirje. Siinä kuningas ilmoittaa suostuvansa, että Brun rakennuttaa linnanportin edustalle puurakennuksen, sillä hän arvaa hyvin, ettei linnassa ole monta tupaa, joissa olisi hyvä ilma; hän toivoo, että vouti muutenkin huolehtisi linnan rakennuksista mahdollisimman ahkerasti[6].
Kustaa Vaasan hallituksen loppuajalla, elokuussa 1556, oli Juhana herttua, joka juuri oli nimitetty Suomen käskynhaltiaksi, linnassa viipynyt kaksi viikkoa. Tällöin oli hän tilaisuudessa omin silmin huomaamaan linnan puutteellisuudet. Juhanan aikeesta parantaa m.m. Hämeen ja Savon linnaa, ilmoittaa kuningas (v. 1559) olevansa erittäin mielissään[7]. Rakennustöitä varten oli Hämeen linnaan kutsuttu mestariksi HENRIK von KÖLLEN (KÖLN). Tämä muurautti vasta mainittuna vuonna 10 muurarin avulla «uutta rundelia», mihin käytettiin 6,929 tiiltä, 6,420 kuormallista harmaata kiveä ja 53 lästiä 8 tynnyriä kalkkia [8]. Samana ja seuraavana vuonna tehtiin paitsi joitakin uusia talousrakennuksia erinäisiä korjaustöitä. Niihin ilmoitetaan v. 1559 käytetyn 14,111 tiiltä ja v. 1560 20,000 tiiltä.
Mainittu Henrik oli pari vuosikymmentä aikaisemmin ollut rakennustoimissa Kalmarissa, mutta näyttää jo olleen vanha ja linnoitustaidossa takapajulle jäänyt. Linnanvouti valitti siitä Kustaa Vaasalle, joka sen johdosta kirjoittaa (1560): «Sen nojalla, mitä sinä mainitset Henrik von Kölnistä, on hyvin ajateltavissa, että hänellä tuskin on järkeä revittämäänsä muuria hyvään kuntoon rakentaa, vaan täytyy pitää huolta, mistä keksittäisiin joku toinen, joka muurausta ja linnan varustuksia vähän paremmin ymmärtäisi kuin tuo Henrik»[9].
Erik XIV:n aikana jatkettiin linnan kuntoonpanoa, mutta palon tärkeämpänä piti hän Ruotsin ja Venäjän välisten riitaisuuksien takia Viipurin linnan parantamista ja linnoittamista. Ne päivätyöt, joita Hämeen ja Savon linnassa ei tarvittaisi, määrättiin siirrettäviksi Viipurin linnaan, koska Viipurin läänin omat päivätyöt eivät olleet riittäviä. Tästä Erik XIV useissa kirjeissään huomauttaa sekä Hämeen ja Savon linnan voudeille että Viipurin käskynhaltialle. Hämeen ja Savon läänin talonpojat olivat vasstahakoisia määräystä noudattamaan, minkä johdosta kuningas saan velvoittaa ja vakavasti käskee asianomaisia vouteja menettelemään rahvaan kanssa siten, että se tulee taipuisaksi suorittamaan päivätyönsä Viipurin linnaan[10].
Linnanvoutia Erik Spårea muistutettiin (v. 1562), että hän oli kustantanut paljon puurakennuksiin, mutta ei ensinkään pitänyt huolta linnoittamisesta, mikä vastedes ei saisi tapahtua[11]. Tämän jälkeen seurasi sitte joitakin suurempia varustustöitä. «Uuden rundelin» perustuksen kaivamiseen käytettiin v:n 1563 tilien mukaan 1,379 päivätyötä[12]. Vuoden 1564 tilit puuttuvat, mutta seuraavan vuoden tilien mukaan on rundeliin tarvittu 100 hirttä, 77 lautaa ja 225 palkkia sekä rundelin ja kehämuurin neljännen osan muuraamiseen 50,200 tiiltä, 10,800 kuormaa harmaata kiveä ja 400 lästiä kalkkia[13]. Vuonna 1566 mainitaan uuden rundelin (ja kodan) rakentamiseen käytetyn 80 ½ palkkia ja 253 lautaa sekä yksinään rundeliin tiiltä, 7,566 kuormaa harmaata kiveä ja 400 lästiä kalkkia[14] . Viimemainittuna ja seuraavina vuosina ilmoitetaan Tapani Matinpoika olevan Turun ja Hämeen linnan rakennusmestarina[15].
Juhana III:n hallituksen alkuaikana pidettiin edelleen joltistakin huolta linnan parantamisesta. Pääasiassa rundelin muuraamiseen käytettiin v:n 1569 tilien ilmoituksen paitsi rakennusaineita 1,751 1/4 päivätyötä. Mutta vuorossa seuraa nyt etupäässä kehämuuri sekä päälinna kuin myös ulkovarustukset. Kehämuurin (ja rundelin) muuraamiseen on viimemainitun vuoden tilien mukaan käytetty 22,000 tiiltä, 1,400 kuormaa harmaata kiveä, 190 lästiä kalkkia ja 100 palkkia[16]; v. 1571 kehämuuriin ynnä kahteen uuteen saliin ja kolmeen kamariin 37,000 tiiltä, 2,002 kuormaa harmaata kiveä, 450 lästiä kalkkia, 260 hirttä ja 229 lautaa [17]; v. 1573 kehämuuriin ja isoonsaliin, joka rakennettiin uudestaan, m. m. 15,000 tiiltä ja 14 tynnyriä kalkkia[18]; v.1577 itäpuolella olevaan kehämuuriin 4,848 1/12 päivätyötä sekä 20,000 tiiltä, 41 lästiä 4 1/2 tynnyriä kalkkia ja 4 palkkia[19]; v. 1579 pohjoispuolella, fatabuurin kohdalla olevaan muuriin päivätyötä sekä 83,000 tiiltä ja 42 lästiä 5 tynnyriä 1 panni kalkkia [20].
Ulkovarustuksista puhutaan tileissä ensi kerran v. 1571. Siihen aikaan rakennettiin linnan portille ja muualle ympäri linnaa osittain hirsinen valli (shantszenn). Vuonna 1580 ilmoitetaan porttiskanssi uudestaan rakennetuksi[21].
Luetellut työt eivät kuitenkaan olleet riittäviä linnan huonoa asua ja puolustuskuntoa kohottamaan. Linnanvouti Juho Boose kirjoitti v. 1577 kuninkaalle, että linna on melkein rappiolla ja että sen parantamiseksi olisi enemmän päivätöitä määrättävä. Mutta Juhana kuninkaasta oli vuodenaika myöhäinen, joten Boosen olisi koetettava jotenkuten muuten auttaa puutteita. Vuonna 1580 linnan vouti Juho Maununpoika Skytte ilmoitti tarvittavan muutamia uusia rakennuksia. Tähän kuningas vastasi, että olisi toimitettava vain huokeampia korjaustöitä, kunnes tilaisuutta tulisi rakennusten teettämiseen[22]. «Tilaisuutta» ei kuitenkaan tullut, vaan linna sai rappeutua. Kolmen vuoden kuluessa — kenties v. 1583–1585, jolta ajalta tilit puuttuvat — linna oli autiona ja asumattomana. Vuosina 1586–1588 tilit tietävät sitte kertoa 50 akkunakarmin ja 50 oven teettämisestä, uusien akkunaruutujen panosta y.m.s. välttämättömistä parannuksista[23].
Linnaa oli siten Juhanan hallituksen loppuaikana töintuskin kunnossa pidetty. Vielä huonommin asianlaita näyttää olleen Sigismundin hallitusaikana sekä Kaarle IX:n hallituksen alkuaikana. Linnan tilitkin kokonaan puuttuvat vuosilta 1594–1605. Vuonna 1599 suuri onnettomuus kohtasi linnaa, joka silloin «ruudista räjähti väkineen päivineen» ja lisäksi tulipalon kautta niin tuhoutui, ettei siinä asuttavaa suojaa ollut[24].
Suomen silloinen käskynhaltia Arvid Erikinpoika Stålarm ja maan ylin sotapäällikkö Aksel Kurki kuningas Sigismundin puolesta käskivät linnanvouti Pertteli Henrikinpoikaa huolehtimaan siitä, että linnoitus heti rakennettaisiin uudestaan. Niin korkea muuri olisi tehtävä, «että tykkejä voitaisiin käyttää odottamattomia hyökkäyksiä vastaan sekä talonpoikain että kotimaisten kapinoitsijain ja muidenkin puolelta». Käskyä ei täytetty. Vuonna 1606 annettiin linnanvoudille Eerik Haralle toimeksi rakentaa linna uudestaan ja pitää se kunnossa, koska se oli rappiolle jäänyt «tulipalon ja niiden uskottomuuden takia, jotka Suomen hallituksen itselleen olivat anastaneet». Harea velvoitettiin käyttämään niin paljon päivätöitä kuin mahdollista, sillä kuningas tahtoi linnan mahdollisimman pian kuntoonpannuksi[25].
Vilkas rakennuskausi seurasi Kaarle IX:n loppuaikana, Haren ja hänen seuraajansa Martti Paavalinpojan johdolla. Päivätöiden lukumäärä v. 1606 oli kaikkiaan 2,605, seuraavana vuonna 3,889, v. 1609 3,573 ja v. 1611 kokonaista 6,876[26]. Rakennusmestari näkyy 1606 tuotetun Viipurista.
Päälinna katettiin ainakin osittain uudestaan. Sisäpihan ympäri kiertävä ristikäytävä uusittiin, katettiin laudoilla ja varustettiin rintanojalla ynnä pihalle johtavilla portailla sorvattuine pilareineen. Linna puhdistettiin, sinne keräytynyt multa kannettiin pois. Huoneiden lattiat ja katot, ovet ja akkunat laitettiin kuntoon. Asuinhuoneiden tulisijat korjattiin ja uusia huonekaluja tehtiin.
Vuoden 1607 kalunkirjoitusluettelo mainitsee linnaan rakennetun uuden tornin. Sen korkeus oli 18 kyynärää, pituus toiselta sivulta 21 ja toiselta 9 kyynärää, sekä muurien vahvuus 5 kyynärää. linnasta torniin ilmoitetaan johtaneen katettu käytävä, jonka lattia oli uusista lankuista tehty ja jonka molemmilla puolilla oli sorvattuja pilareita. Kenties sijaitsi tämä torni järven puolisen kehämuurin keskivaiheilla, jossa vielä 1700-luvulla esiintyi jotenkin tämän laajuisen tornin jäännöksiä (III liite, kirjainten G-H kohdalla). Luultavasti on samalla paikalla myös ennen Haren aikaa ollut torni, koska siitä on – samoinkuin aittatornista – pohjapiirrosten mukaan johtanut käytäväsilta päälinnaan (ks. I ja II liitettä) [27].
Kehämuuria parannettiin muutenkin. Puolustuskäytävä katettiin ja sen käsipuut tehtiin sorvatuista puolapuista. Kehämuurin torni- y.m. huoneet korjattiin ulkoa ja sisältä sekä kalustettiin tarpeen mukaan. Portin kohdalta, missä kehämuuri oli perin rappiolla, se rakennettiin v. 1606 uudestaan 11 sylen pituudelta ja 3 sylen korkeudelta. Toisestakin kohtaa sitä korjattiin (v. 1607), ja tarkoitusta varten käytettiin, paitsi harmaata kiveä, 500 tiiltä ja 44 tynnyriä kalkkia[28]. Linnan portti ja porttiholvi tehtiin v. 1611 uudestaan, mihin tarvittiin 1,897 päivätyötä ja m.m. 13,150 tiiltä ynnä (porttien raudoitukseen) 37 rautalevyä[29]. Linnan vipusilta ja sisäänajosilta laitettiin uudestaan. – Muuraustöitä varten oli tiiliä v. 1606 otettu kokonaista 183,600 kappaletta vanhasta, kenties järven puolisesta kehämuurista[30]. – Varsinaisista linnoitustöistä on huomattava v. 1606 mainitun uuden vallin rakentaminen (siitä enemmän XIII luvussa).
Vuosi 1611 on merkittävä verrattain suurien rakennustöittensä takia. Silloin tehtiin muiden töiden lisäksi uudet hyökkäys-esteet, nim. linnaa kauttaaltaan ympäröinyt korkea paaluaita ja pitkin niittyä Ojoisista järveen asti kulkeva kaksihaarainen, yhteensä noin 1 ½ km pituinen vallihauta.
Linna oli nyt jotenkin hyvässä kunnossa, mutta sitten saikin se olla miltei niine hyvineen runsaan vuosisadan eli Ruotsin suuruuden ajan loppuun (ks. siv. 117). Sen aikaiset vähäiset rakennustyöt eivät yleensä koske linnan puolustus-asua. Vuosi 1656 on poikkeus, sillä silloin on ilmoituksen mukaan paljon tehty linnan kuntoonpanemiseksi venäläisten hyökkäyksen pelosta (siv. 118). Tästä oli kuitenkin vain vähän hyötyä, koska 5 p:nä kesäk. 1659 syttynyt raivoisa tulipalo muutti linnan puuosat aina kellariholveihin asti tuhaksi[31].
Seuraavana vuonna käski kuningas, että linna pantaisiin kuntoon ja että läänin rahvas sitä varten antaisi erityistä avustusta[32]. Paloapuna kannettiinkin, paitsi 1,800 taalaria rahaa, rakennusaineita, rukiita ja ohria sekä määrättiin varokeinoja, ettei varain suhteen saisi mitään petosta tapahtua, vaan että niistä, kuten ennenkin, hyvä ja selvä tili tehtäisiin. Linnan silloinen miehistö, 30 miestä, näyttää olleen sinne komennettuna rakennustöihin. Korjaustyö oli muutenkin käynnissä, vaikka nähtävästi heikolla voimalla. Vuonna 1666 huomautettiin näet Suomen kenraalikuvernöörille, vapaaherra Flemingille, että Hämeen linna vihdoinkin välttämättä oli kuntoonpantava. Mutta varoja puuttui. Maakunnan avustus ei yksin riittänyt ja valtio oli tähän aikaan köyhtyneessä tilassa. Käskyistä ja huomautuksista ei siten ollut sanottavaa tulosta. Vuosisadan loppupuolella oli kehämuuri melkein kokonaan rappiolla, vallit osaksi häviöllä ja paaluaita vanha, niinkuin v:n 1687 inventeerausluettelo tietää.
Suuren pohjoismaisen sodan aikana alettiin, kuten ennen mainittu, Lybeckerin sotaneuvoston päätöksen mukaan elokuussa 1713 varustaa Hämeen linnaa, mutta työ keskeytettiin vihollisen lähestyessä[33].
Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin linna oli venäläisten hallussa, käytettiin sitä armeijan varastopaikkana. Tätä varten kuljettivat venäläiset maaseudulta useita rakennuksia makasiinihuoneiksi. Niitä oli linnassa kaikkiaan kymmenen, niinkuin ilmaisee AMMONDTin pohjapiirros (III liite), joka on laadittu heti rauhan jälkeisinä vuosina (viimeistään v. 1726, niinkuin näkyy m. m. siitä, ettei sille ole merkitty seuraavana vuonna rakennettua makasiinia)[34]. On luonnollista, että vihollinen sodan aikana, hyökkäyksen varalle, pani kuntoon linnan ulkovarustukset. Todennäköisesti siis ne uudistukset, jotka esiintyvät Ammondtin piirroksissa, m. m. portin pielessä oleva uusi kanuunapatteri ja uudet hyökkäysesteet, ovat venäläisten toimesta syntyneet.
Rauhan jälkeen tekivät ruotsalaiset Hämeen linnan, kuten edellä mainittu, maa-armeijan muona- ja ampumavarojen päävarastoksi[35]. Jotta linna voisi vastata uutta tarkoitustaan, oli siihen saatava riittäviä säilytyssuojia, minkä lisäksi se oli turvattava tehokkaammilla ulkovarustuksilla. Edellisten hankkimiseksi mainitaan v. 1727 tehdyn suuri makasiinirakennus, joka on nähtävästi sijainnut kehämuurin ulkopuolella[36]. Seuraavina vuosina lienee tapahtunut päälinnan laajentaminen. AMMONDTin piirrosten mukaan oli kolme sen sivustoista linnanpihalle viettävillä pulpettikatoilla varustettuja ja osittain nykyistä matalampia. Mutta kun sittemmin seinämuureja korotettiin sekä sivustat peitettiin harjakatolla, saatiin lisää huoneita ynnä avara vintti. Matalammat tornit hävisivät tällöin ja linnan ulkomuoto muuttui sellaiseksi kuin se vielä nykyään on[37].
Linnan uutta käytäntöä valaisee D. EHRENADLERin v. 1740 tekemä pohjapiirros selityksineen[38]. Kellariholveista oli yksi – nykyinen jauhomakasiini – asehuoneena eli arkliana. Siinä oli välikatto, ja yläpuolella olevaan, myöhemmin kirkoksi muodostettuun makasiiniin johtivat rappuset. Muutamissa muissa holveissa pidettiin rakennusaineita, länsinurkan holvissa oli Uudenmaan rakuunain ja itäisessä linnoituksen kassa. Vintti käsitti asehuoneen, johon voi mahtua musketteja 9,000 kappaletta ja lisäksi pajunetteja, miekkoja, pii- ja kuulalaatikoita y.m.s. Toisessa tornissa oli muita sotatarpeita, toisessa puutavaraa. Sitäpaitsi oli linnalla kolme vaunuvajaa, joissa pidettiin tykkejä, tykinlavetteja, varastovaunuja ja tykinkuulavarasto.
Viimeksi mainittuna vuonna valmistui kruunun uusi 6-uuninen leipomo sama, joka muutetussa asussa vieläkin on jälellä. Tiilet ja kivet tähän rakennukseen saatiin vanhasta «palaneesta» kehämuurista, jota purettiin «niin paljon kuin linnan puolustuslaitosten vuoksi tarpeellista». Leipomon suojaksi jätettiin kehämuuri entisen korkuiseksi. Fatabuuritorni (eli n. s. «Birger jaarlin huone») hävitettiin. Näin kertoo kenraali BUDDENBROCK Suomen linnoituksista v:n 1740 lopulla antamassaan kertomuksessa[39].
Jo kauvan oli myöskin puolustuslaitosten uudistamista suunniteltu, vaikkei siitä pitkään aikaan tullut täyttä totta. Vuodelta 1731 on muuan asemapiirros[40], joka näyttää, miten ulkovarustukset voitaisiin rakentaa. Vuonna 1733 tuli Hämeenlinnan kaupungin maistraatille virallinen tieto, että uusia puolustuslaitoksia oli päätetty rakentaa, ja että, koska osa kaupunkia oli linnan alueella, tulisi sillä asuvain omalla kustannuksellaan siirtää pois rakennuksensa ja kaupungin tulisi muuttaa koulunsa. Valtio muuttaisi arestirakennuksensa. Muuttokäsky jäi täyttämättä. Vuonna 1739 osa kaupunkia paloi poroksi, ja linnan rakennuksetkin olivat vaarassa. Hallitus kielsi nyt uudestaan rakentamasta taloja ja valtiopäivät määräsivät kaupungin siirrettäväksi muualle[41],
Venäjän sotaa valmisteltaessa ryhdyttiin todenteolla linnaa puolustuskuntoon panemaan. Työt olivat BUDDENBROCKin kertomuksen mukaan käynnissä jo v. 1740. Linnoitustöiden johtajaksi oli vuoden 1741 alussa lähetetty Magnus Otto Nordenberg. Kesällä 1742 olivat linnaa ympäröivät tenaljivallit pääasiassa valmiina (liite IV a).
Kun Venäjän raja Turun rauhassa siirtyi Kyminjokeen asti, suunniteltiin Hämeen linnaa, joka joutui rajalinnan asemaan, yhdeksi Suomen – m.m. Turuntien – tukikohdaksi. Kysyipä 1765 vuoden valtiopäiväin sekreettivaliokunta kuninkaalta, eikö Hämeen linna sopisi armeijan pääasemaksi (place d'armes) paremmin kuin Helsinki tai Viapori[42]. Tämä ajatus ei kuitenkaan milloinkaan toteutunut. Joka tapauksessa osottaa se, miten suurta huomiota linnaan kiinnitettiin.
Jo v. 1745, jolloin tenaljilaitos mainitaan olleen perin rappiolla, ehdotettiin sen korjaamista[43]. AUGUSTIN EHRENSVÄRD, joka kävi Suomessa tarkastusmatkalla v. 1747, huomauttaa useista ulkovarustusten puutteellisuuksista ja näiden poistamiskeinoista[44]. Mainittuna vuonna ynnä seuraavinakin vuosina tehtiin joitakin korjaustöitä, joita ehkä LIMNELL tarkoittaa, kun hän kertoo (v. 1748) huomanneensa, että puolustuslaitosten täydentämistä ja laajentamista varten oli paljon (?) työskennelty, ja että siitä syystä linnoitustaidon tuntijat olivat pitäneet välttämättömänä muuttaa kaupunki linnasta etäämpänä olevalle paikalle[45].
Vasta 1760-luvulla näyttää ryhdytyn vähän suurempiin töihin. Vuonna 1756 oli määrätty, että Hämeen linna olisi ylläkön (surprise) varalle ja muona- ynnä ampumavarastojen suojelemiseksi kuntoonpantava[46]. HOLPHERS mainitsee matkakertomuksessaan v:lta 1760, että (pää)linna silloin oli perin rauennut ja varsinkin lounaispuoliselta perustukseltaan luhistumaisillaan, ellei sitä nopeasti korjattaisi. Rakennusaineita oli ollut tuotuna ja tiili- ynnä kalkkipolttimo rakennettuna, mutta työt, jotka olivat everstiluutnantti Glanzenstjernan toimena, eivät olleet alkaneet[47]. Vuosiksi 1762–66 myönnettiin varoja 1756 vuoden suunnitelman toteuttamiseksi[48], mitä varten muutamia yleisiä ja yksityisiä rakennuksia piti revittämän [49]4.9.
Vähää myöhemmin, v. 1710 ja 1713, tiedetään[50] linnaa «korjatun ja kuntoonpannun». Kaikissa näissä korjaustöissä tenaljivallien päämuoto oli pysynyt ennallaan, niinkuin ilmenee 1740–42 vuoden asemapiirroksia vertailtaessa 1759 vuoden asemapiirrokseen ja erääseen m. m. valleja esittävään Saaristen tiluskarttaan v:lta 1715[51]. Mutta vähän jälkeenpäin joutuivat vallit verrattain suurenmoisen ja kauvan kestävän korjaustyön alaisiksi. V. 1716 käskettiin kenraalikomisaari ARBINia, joka jo kahta vuotta ennen oli lähetetty Hämeenlinnaan, laatimaan piirrokset ja kustannusehdotus linnan puolustuskuntoon panemiseksi. Arbinin suunnitelma hyväksyttiin v. 1771, mutta työt oli alettu jo edellisenä vuonna ja jatkuivat mainitun suunnitelman mukaan vuoteen 1783[52]. Linnoituskysymyksen yhteydessä sai myös kaupungin muuttohanke, joka vuosikymmeniä oli ollut vireillä, vihdoinkin ratkaisunsa. Kaupungin ulottuminen aivan linnan juurelle asti oli esteenä puolustuslaitosten laajentamiselle. Arbinin ehdotus uudeksi kaupungin asemaksi hyväksyttiin samalla kuin linnoitussuunnitelma (v. 1771). Lopullisesti vahvisti Kustaa III kaupungin uuden asemakaavan 19 p. toukok. 1778, ja samana vuonna alettiin kaupunkia muuttaa[53].
ARBINin linnoitussuunnitelmaa ei kuitenkaan suoritettu loppuun asti. Se näyttää valtion heikkoihin varoihin katsoen olleen liian laajaperäinen ja kallis, minkä vuoksi kenraalikomisaari v. HERMRNSSONia v. 1785 käskettiin tekemään se yksinkertaisemmaksi. Muutetun suunnitelman mukaan jatkettiin sitte linnoitustöitä v. 1786–99[54].
Suomen sodan aikana panivat ruotsalaiset linnaa viimeisen kerran kuntoon - tosin vain vaillinaisesti[55].
Linnaa käytettiin muuten 1700-luvun puolivaiheilta alkaen entistä suuremmassa määrässä vankilana. Vuonna 1760 oli vankihuoneita 6, vartioita myös 6 ynnä lisäksi vahtimestari[56]. Vuonna 1808 oli vankeja 76[57] 57•
Otettuaan linnan haltuunsa, varustivat venäläiset sitä jossakin määrin. Rakennustöihin vaadittiin talonpoikia suorittamaan lukuisia hevospäiviä, joiden määrä ainakin ajoittain oli 50 joka päivä[58]. – Maaliskuussa v. 1809 hävitti linnaa tulipalo[59].


Edellisen esityksen nojalla voidaan Hämeen linnan rakennushistoriassa erottaa seuraavat aikakaudet :
Ensimäinen aikakausi käsittää koko keskiajan, vastaten toista yleistä linnakautta. Sen alussa oli linna maan itärajan suojana ja maakuntalinnana, sittemmin vain viimemainittuna. Linnan rakennuksia: päälinna ja kehämuuri.
Toinen aikakausi käsittää uudenajan alkupuolen, ulottuen oikeastaan Uudenkaupungin rauhaan asti, vaikka linnan merkitys ja sen varustaminen keskeytyy jo Stolbovan rauhaan. Aikakausi vastaa osittain viimeistä linnakautta. Rakennustöitä: kehämuurin uudistaminen, rundelit ja vallit, uusi vesihauta y.m.
Kolmas aikakausi kestää Suomen sotaan asti. Linna on maa-armeijan muona- ynnä ampuma-aineiden päävarastona. Rakennustöitä: päälinnan laajennus nykyiseen muotoonsa ja tenaljivallit (myöhemmin laajennetut).
Yksipuoliseksi jäisi linnan rakennustöiden kuvaus, ellemme samalla edes muutamin sanoin viittaisi rakennustoiminnan taloudelliseen ja käytännölliseen puoleen.
Linnan rakentaminen ja ylläpitäminen oli useiden vuosisatain aikana raskaana lisänä talonpoikain verotaakassa. Samoinkuin kaikki verot alkuaan olivat luonnontuotteina suoritettavat, oli myös rakennuskustannusten laita. Nämät korvattiin, paitsi päivätöillä, eri rakennusaineilla. Muutamissa tapauksissa, kuten ammattitaitoa vaativista töistä, oli korvauksena suoritettava erityistä vilja-, kala y.m. veroa, jopa joskus rahamaksuakin. Pääasiallisesti luonnossa sai myös palkkatyömies työstään korvauksen. Uudella ajalla, teollisuuden kehittyessä ja tavarain vaihdon vilkastuessa sekä liikkuvan rahan tullessa runsaammin käytäntöön, alettiin veroja ja muita velvollisuuksia entistä enemmän suorittaa rahassa. Sääksmäen kihlakuntalaisten esim. tiedetään 1530-luvulla palkkien ja lautain sijasta suorittaneen rahamaksun. Samoin olivat he saaneet silloiset päivätyönsä, kolme päivää joka jouselta eli täysikasvuiselta mieheltä, korvata viidellä äyrityisellä rahaa, mutta valittivat haikeasti, kun linnanvouti sen sijaan vaati kolme äyriä (= yhdeksän äyrityistä) tai puoli tynnyriä ohria[60]. Palkanmaksusta esimerkkinä mainittakoon Turun ja Hämeenlinnan yhteisen rakennusmestarin Tapani Matinpojan palkkaedut v. 1572: 100 markkaa rahaa, 12 kyynärää sarkaa, 8 puntaa (= 32 tynnyriä) jyviä, 4 leiviskää humaloita, 1/2 tynnyriä voita, 2 tynnyriä suolakalaa ja 11 leiviskää haukia[61]. Samaan aikaan otti esim. puuseppä työpaIkkansa viljana, saaden 50 ovesta 2 tynnyriä 4 vatia rukiita. Ja eräs Janakkalan isäntä, joka oli linnan viinapannua paikkaamassa, sai työstään pari naulaa suoloja[62].
Rakennusaineiden tarvis oli eri aikoina erilainen, rakennustöiden suuruudesta ja laadusta riippuen. Tavallista suurempi oli se Haren aikana, jolloin Hollolan, Hattulan ja Sääksmäen kihlakunnat kuninkaan käskyn mukaan esim. v. 1611 suorittivat rakennusapuna jokaista koko manttaalin taloa kohti 1 tynnyrin kalkkia, joka 3 taloa kohti 10 hirttä ja joka 20 taloa kohti 1 palkin ja 2 piiroa (Hollolan ja Hattulan kihlakunnassa oli yhteensä 527 7/12 ja Sääksmäen kihlakunnassa 493 koko manttaalin taloa) [63]. Samaan aikaan valtuutetiin Hare sopimaan Sääksmäen, Hattulan, Hollolan, Hauhon ja Ylä-kihlakunnan rahvaan kanssa, että joka 10 talonpoikaa talvella ajaisi linnalle 1 palkin, 2 piiroa, 10 tynnyriä kalkkia ja 10 kuormaa halkoja[64]. Vähää myöhemmin (v. 1617) Hattulan ja Hollolan kihlakunnat suorittivat rakennusapuna kahta talonpoikaa kohti 1 palkin ja 1 hirren sekä kutakin kohti 1 laudan, 1/2 tynnyriä kalkkia ja 2 päivätyötä (taloja oli 1669) [65].
Linnan kunnossapito oli nähtävästi jo keskiajalla tarkoin jaettuna linnaläänin kihlakuntain kesken, koska siitä mainitaan heti ensimäisissä linnantileissä[66]. Hattulan kihlakunnan osalla oli: isolta portilta vastapäivään päin juomakotaan (itäisen rundelin kohdalle) asti ulottuva osa kehämuuria kattoineen ja portin (porttitornin) katto, sekä itse linnassa linnantuvan ja kuuretornin katto. Sääksmäen kihlakunnan osalla oli: isolta portilta myötäpäivään päin fatabuuriin asti ulottuva kehämuurin osa, ruoka-aitan, suutarintuvan ja haarniskatuvan katto sekä linnassa kappelin ja kööletornin ynnä näiden välinen katto. Ylä-(eli Hollolan) kihlakunnan osalla oli: fatabuurista uuteen rundeliin asti oleva kehämuurin osa (långvärn) kattoineen, juomakodan ja fatabuurin katto, (linnassa olevain) kahden tornin ynnä esituvan katto ja kahden korkean tornin välissä olevan isonsalin katto. Sitäpaitsi oli kunkin kihlakunnan kunnossa pidettävä määrätty osuutensa linnan karjakartanoissa.
Tähän vanhaan jakoon vetosi vielä Kustaa II Aadolf saatuaan tietää siitä sekä linnan kunnossapidon laiminlyömisestä, määräten kuitenkin ensin tutkittavaksi, miten asian laita todella oli[67].
Päivätöiden jaossa näyttää jossakin määrin otetun huomioon paikallisia oloja. VOIONMAAn mukaan tuli uuden ajan alussa Hattulan vedättää linnan muuraukseen tarvittava hieta, neljä Hattulan ja neljä Sääksmäen kihlakunnan pitäjää saivat vedättää tiilihalot, ja muut Hattulan kihlakunnan pitäjät paitsi Hattulaa olivat velvolliset suorittamaan saven sotkemisen (Hattulan sijasta oli Kalvoilan käytävä savea sotkemassa; muitakin pitäjiä oli toisinaan tässä työssä). Suurin osa Hämettä suoritti kirvesmiesten- ja savityöpäivistä erityistä veroa ynnä lisäksi eri maksun muuraustyöstä[68], jota varten linnalla oli ajoittain vakinaisesti palkattuja muurareita (esim. v. 1565 3 muuraria ja 4 muurarinrenkiä).
Kalkkia mainitaan rakennusverona suoritetun suurimmasta osasta Hämettä. Kun kalkkikiveä esiintyy Hämeessä vain harvoissa paikoissa, ei sen polttaminen ole milloinkaan voinut olla yleistä. Toden näköisesti valmistivat talonpojat verokalkkinsa jollakulla linnan kalkkivuorista samoinkuin Savonlinnalla on ollut laita[69]. Ja linnan palkattu kalkinpolttaja ja kalkkikolari, jotka mainitaan esim. v. 1565, kaiketi avustivat tai valvoivat talonpoikain työtä kalkkivuorella. Talonpoikain kalkkivero ei aina ole riittänyt, koska linnan päivä töitäkin usein käytettiin kalkin louhimiseen ja polttamiseen.
Kansantarun mukaan on Haikonvuori Hauholla yksi niitä paikkoja, josta kalkkikiveä on louhittu ja poltettu Hämeen linnaa varten, ja joka muka on itse Birger jaarlin keksimä[70]. Toinen sellainen, muka jo jaarlin käyttämä louhos on Sääksjärven kylän Perheniemen talon maalla Mäntyharjussa asti[71], kolmas Urjalassa Väkkärän kylässä[72], neljäs Kuhmalahdella[73] ja viides Hausjärvellä Ridasjärven kylässä, lähellä Mäntsälän rajaa[74]. Viimemainitun seudun kalkkivuoressa on monen sylen levyisiä ja syvyisiä kuoppia, joista yksi on nimeltään Hollolan kuoppa, koska siitä olisi louhittu kalkkikiveä Hollolan kirkon rakennusta varten.
Mikä tai mitkä näistä lienevätkin olleet linnan kalkkivuoria, on kalkinpolton oletettava tapahtuneen kalkkivuoren läheisyydessä. Tileissä mainitaan v. 1560 kalkkia poltetun Janakkalan ja Saaristen pitäjässä. Kalkkiuuni lienee ollut, niinkuin vielä myöhemminkin, mäenrinteeseen muurattu yksinkertainen tulipesä. Sen päälle on ladattu kalkkikiviä, jotka on turpeilla peitetty muualta paitsi päältä, mistä savu pääsi ulos. Tileistä päättäen on kalkkiuuni ollut laudoilla katettu. Kalkin sammuttaminen on tietenkin tapahtunut maan pinnalla ; vähän väliä oli kalkkikerrosta kolattava eli pöyhittävä ja sammuttamattomia kohtia uudestaan kasteltava.
Tiilenteko tapahtui linnan lähellä, missä sitä varten oli tiilisali ja tiiliuuni, jotka kumpikin tileissä mainitaan ainakin jo 1500-luvun puolivaiheilla. Tarun mukaan on tiilisavea otettu kolmesta «lammikosta» Harvialan maalta Vanajasta[75], mutta olisi sitä ollut lähempääkin saatavissa. Savi nostettiin, niinkuin tileistä käy selville, ennen talven tuloa. Pakkasen ja kosteuden vaikutuksesta mureni se seuraavaksi kevääksi, ollen silloin helpompaa sotkea. Sittekin oli sotkeminen raskasta ja halutonta tehtävää, johon tarvittiin paljon päivätöitä. Muistona siitä on säilynyt nykyaikaan asti lasten hoku «sotken savea, teen tiiliä, paikkaan muuria»<reef>V. Voionmaa, Keskiajan tutkimuksia, s. 310.</ref>. Tiilenlyöntiä varten oli linnalla vakinainen tiilenlyöjä.
Millainen oli sitte «tiilisali»? – Sitä tarkoittanee tileissä joskus tavattava nimitys tiililato, josta päättäen tiilisali olisi katsottava harvaseinäiseksi rakennukseksi. Hirsinen oli se tiilisali, joka on puheena sääksmäkeläisten valituskirjassa linnanvouti Erik Olavinpoika Stålarmia vastaan, ja joka, huikeasta korvaussummasta päättäen, olisi ollut sangen iso rakennus[76]. Riittänee kuitenkin, jos se kooltaan on lähennyt nykyisiä talollisten riihiä. Ja tarkoitukseltaan on se oletettava tiilenlyönti- ja kuivatushuoneeksi, koska saven sotkeminen on ehkä mukavammin tapahtunut taivasalla tiilisalin vieressä. Tiilenpolttoa varten oli nähtävästi pysyväinen iso tiiliuuni, koska muuraamiseen v. 1560 käytettiin kokonaista 20 lästillistä kalkkia[77].
Kuva 71. Linnan rakentaminen keskiajalla. H. Bergnerin jäljennöksen mukaan (Handbuch der biirgerlichen unstaltertiimer).


Viitteet[muokkaa]

  1. Etupäässä Otto Piperin Burgenkunde nimisen teoksen mukaan.
  2. H. Bergner, Handbuch der bürgerlichen Kunstaltertiimer, 1, s. 63.
  3. Hämeen linnan tilikirjoista y. m. , on poimintoja tehnyt J. R. Aspelin vainaja (Anteckningar rörande Tavastehus slott, Kansallismuseossa). Nämä ovat melkoisesti helpottaneet työtäni tilikirjain läpikäymisessä.
  4. VA, 3668: 149 — Kuure- ja kööletorni tarkoittaisivat Aspelinin mukaan (ks. yllämain. muistoonpanoja) matalampia linnantorneja, jotka kuitenkin näkyvät olleen nimettömiä (ne kaksi tornia, joiden katto oli Yläkihlakunnan kunnossa pidettävä, ks. s. 159). — Nimitystä kuuretorni käytettiin myöskin Turussa, Savonlinnassa, Kalmarissa y.m. ja se tarkoitti vartiatornia, joka tavallisesti oli muita korkeampi (Jac. Ahrenberg, Ur Abo slotts byggnadshistoria, s. 16).
  5. VA, 3751: 42.
  6. Arv. Handl. , IX, s. 211.
  7. Sam. p., s. 346.
  8. VA, 3868: 65 seur.
  9. Arv. Handl., IX, s. 388
  10. Arv. Handl., X, s. 13, 24, 76, 91, 103 ja 135.
  11. VA, 3937: 1 seur.
  12. VA, 3963: 40.
  13. VA, 3990: 39, 40.
  14. VA, 4010: 34.
  15. Niinpä vielä v. 1572, ks. AAF, 1, s. 20.
  16. VA, 4046: 22, 25 seur.
  17. VA, 4.068: 17 seur.
  18. VA, 4.098: 30 seur.
  19. VA, 4143: 23 seur.
  20. VA, 4165: 28, 30.
  21. VA, 4068: 16 ja 4177: 29.
  22. Munthe, Forlilik. hist, 1, s. 91.
  23. VA, 4245: 5, 4257: 13.
  24. Yrjö Koskinen, Nuijasota, toinen painos. s. 529.
  25. Munthe, Fortiiik. hist. , 1, s. 166. - Waaranen Urk., II, s. 262.
  26. VA, 4377: 12, 4385: 13, 4400: 8, 4414: 13
  27. VA, 4385: 21. – Ks. myös «Riiritning på Tawastehusz> (Kansallismuseossa), todennäköisesti 1600:n vaiheilta oleva piirros.
    Aijemmassa Hämeen linnan esityksessäni (Kaikuja Hämeestä, VI, s. 244 ja SMy:n aik., XXI: 4, s. 14) olen otaksunut tällä uudella tornilla tarkoitettavan kukkotornia, koska se mitoiltaan jotenkin tarkasti vastaa ilmoitettuja uuden tornin mittoja (kukkotorni on pohjapiirrosten mukaan toiselta sivulta 21 ja toiselta 8 kyynärän laajuinen ; korkeusmittaan en silloin kiinnittänyt huomiota, ajatellen tornin jälkeenpäin korotetun). Uusi torni ei voinut olla päälinnassa senkään takia, että siihen johti linnasta käytäväsilta.
  28. VA, 4392: 33 seur.
  29. VA, 4414: 20 seur.
  30. VA, 4377: 14.
  31. Suomi, II. 4. S. 229.
  32. Munthe, ed. mainittu teos, II. s 520. – Hist Ark, VI, s 289. – VIII luvun 56:s viittaus.
  33. Munthe, mainittun teos, III. 2 s. 588.
  34. Ammondt oli syntynyt v. 1694 Stralsundissa, meni siellä sotapalvelukseen Kaarle XII:n aikana, oli linnoitusväen kapteenina ja armeijan everstiluutnanttina, sekä kutsuttiin Pommerista Suomeen v. 1720. Täällä hän otti osaa Lappeensannan ynnä Haminan puolustuslaitosten rakentamiseen, teki m.m. yksityiskohtaiset piirrokset ja kustannusehdotuksen Hämeen linnan linnoittamiseksi sekä asema kaertan linnasta ja kaupungista v. 1731. Kuoli 20 p syysk 1737 (O. Wasastjerna, Finska Adelns Attartaflor, supplementband).
  35. Kenraali Munthen hyväntahtoisesti antama tieto aineskeräelmästään, joka koskee Ruotsin innoitusten historiaa 1700-luvulla – Vrt Hülphersin matkakertomus (Leinb. Bidr.., II, s 128.
  36. Hist. Ark., XVIII, s. 246.
  37. Linnan nykyistä muotoa osottavat ensi kerran Nordenbergin fasaadikuvat, päivätyt 12 p. lokak. 1728 (jäljennökset Kansallismuseossa).
  38. Jäljennös Kansallismuseossa.
  39. Hist. Ark., XCIII, s. 246.
  40. Jäljennös Hämeenlinnassa, kaupungin historiaa varten kerättyjen ainesten joukossa.
  41. Tykö Hagman, Hämeenlinnan kunnallishistoriallinen kertomus, s. 5 ja 7. – V. Voionmaa, Tampereen historia, I, s. 77.
  42. Kenraali Munthen antama tieto.
  43. Samoin.
  44. Antecningar under en resa i Finland år 1747, s 8—10.
  45. Limnell, De Tavastia, II, s. 9.
  46. Kenraali Munthen tiedonanto.
  47. Leinb. Bidr., II, s. 130.
  48. Kenraali Munthen tiedonanto.
  49. Hagman, edellä mainittu julkaisu, s. 30.
  50. Kenraali Munthen tiedonanto.
  51. Vuonna 1759 laaditusta linnan asemapiirroksesta on jäljennös Kansallismuseossa. – Saaristen tiluskarttaa säilytetään Ruotsin valtion arkistossa.
  52. Kenraali Munthen antamia tietoja.
  53. Jäljettyna Hagmanin jlkaisuun.
  54. Kenraali Munthen antamia tietoja.
  55. Kenraali Munthen antamia tietoja.
  56. Leinb. Bidr., II, s, 128.
  57. K.O. Lindeqvist, Hämeenlinnan oloista sotavuosina 1808—10809 (liite Hämeenlinnan lyseon vuosikertomukseen v:lta 1902), s. 5.
  58. Lindeqvist, mainittu kirjoitus, s. 21.
  59. V. 1808, ks. Åbo Tidning, 1809, n:o 19.
  60. Arv. Handl., IX, s. 29.
  61. AAF, I. s. 20.
  62. VA, 4245; 5 ja 4086:7.
  63. VA, 4414:19.</ small>
  64. Vaaranen Urk., II, s. 263.
  65. VA, 4447: 1.
  66. Ks. tämän luvun 4:ttä viittausta.
  67. Vaaranen Urk., V, s. 219.
  68. V. Voionmaa, Keskiajan tutkimuksia, s 311.
  69. Sam. p. , s. 312.
  70. Beskriining ölwer Hauho sokn, Aho 1756, s. SS.
  71. Tuneld, Geographie, III. s. 423.
  72. J. V. Hirsjärvi, Muinaisjäännöksiä Tammelan kihlakunnassa, käsik . SMy:llä, s. 83.
  73. Uusi Suometar, 1879, n:o 116.
  74. A . O. Heikel, Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa, Tiedeseuran Bidrag-sarja, 29, s. 103.
  75. Ed. main paik.
  76. Arv. Handl.. IX, s. 21.
  77. VA, 3889: 43