Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Novgorodin hyökkäykset Hämeeseen Karjalan valloituksen aikana

Birger jaarlin valloitusretki Hämeeseen.

Novgorodin hyokkaykset Hameeseen Karjalan valloituksen aikana. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria Kirjoittanut Julius Ailio

Hämeen varhaisimpia kirkollisia muistomerkkejä.

V. Novgorodin hyokkaykset Hameeseen Karjalan valloituksen aikana..

Hämeen valloitus oli levittänyt Ruotsin valtakunnan aluetta melkoista kauvemmaksi itää kohti ja tehnyt Ruotsista Novgorodin rajanaapurin. Ruotsi oli päässyt kilpailijastaan edelle ja voi nyt entistä paremmalla menestyksen toiveella ryhtya taisteluun Karjalasta ja Nevan seudusta, päästäkseen Novgorodin kauppateiden valtiaaksi ja siten iskeäkseen vastustajansa arimpaan kohtaan.

Karjala oli, kuten ennen mainittu, jo kauvan ollut Novgorodin alusmaata, ja sinne olivat Novgorodin kanssa kilpailevain saksalaistenkin havittelevat katseet olleet suunnattuina. Saksan ritarikunta oli, ryhtyessään ensimäiseen taisteluunsa Novgorodin kanssa, toivonut Suomenlahden perukkaan saavansa «puskurimaan» liivinmaalaisen alueensa ja Novgorodin välille sekä liittävänsä kultuuri- ja asutuspiiriinsä m. m. Karjalan. Tätä osottaa 13 p:na huhtik. v. 1241 paavilta anottu vahvistus sille sopimukselle, jonka Saarenmaan piispa oli tehnyt ritarikunnan kanss:a, ja jonka mukaan hanen hiippakuntansa alue olisi tullut käsittämään myös Vatjanmaan, Nevan alueen, Inkerin ja Karjalan^[1], jos nimittaäin ritarikunnan olisi onnistunut valloittaa mainitut seudut — toivo, joka raukesi tyhjiin jäätaistelussa (siv. 49).

Mainittava on myös Riigan arkkipiispan Albertin aikeesta levittää kristinuskoa Karjalaan asti. Hän anoi 3 p. elok. 1255 paavi Aleksander IV:lta lupaa erityisen piispan nimittämiseen Vatjanmaata, Inkeria ja Karjalaa varten^[2] ja saikin paavin suostumuksen siihen. Albert nimitti Friedrich von Haseldorfin Karjalan piispaksi, jona hän mainitaan v. 1267. On oletettu, että Haseldorf todella koetti perustaa hiippakuntaansa. Vuonna 1268, jolloin hän nimitettiin Tarton piispaksi, mainitaan hänen virka-arvoinaan «episcopus Cariliensis ac postulatus Darbetensis»^[3].

Ruotsin puolelta oli Karjalan yliherruutta nähtävästi pidetty mahdollisena jo ennen Hämeen lopullista valloitusta. Tämä ajatus, jonka on täytynyt osaltaan olla kiihottimena. suurta voimainponnistusta kysyneeseen Nevanretkeen, näyttäytyi kuitenkin pettäväksi. Sittekun Häme oli valloitettu, heräsi luonnollisesti uudestaan kysymys Novgorodin sulkemisesta Itämeren ja Länsi-Europan yhteydestä. Muuan siihen tähtäävä, erityisesti merkille pantava yritys on se retki, jonka ruotsalaiset venäläisten aikakirjain mukaan tekivät v. 1256 vatjalaisten rannikolle^[4].

Silloin saapui ruotsalaisia, hämäläisiä ja suomalaisia suurin joukoin Narvanjoelle, alkaen sinne rakentaa linnaa, mutta luopuen aikeestaan, kun novgorodilaiset ryhtyivät kiireesti keräämään joukkojaan ja Aleksander Nevski oli pian odotettavissa paikalle saapuvaksi. Mainitun retken voisi selittää tarkoittavan Vatjanmaan valtaamista ja sieltä Suomeen tehtyjen hävitysretkien ehkaisemista. Mutta kun tietää, että Narvan kautta kävi yksi Novgorodin ja tarkein Pihkovan kauppateistä^[5], ei voi olla näkemättä retken ja linnahankkeen todellista tarkoitusta.

Helpompaa Ruotsille tietysti oli Suomenlahden pohjoispuolelta päästä Novgorodia ahdistamaan. Oletettavasti hankkiuduttiinkin jo tähän aikaan Länsi-Karjalan valloitukseen, valmistaen sille maaperää katolisen lähetystyön kautta. Epäsuorana todisteena katolilais-ruotsalaisen vaikutuksen aikaisesta leviämisestä Karjalaan saanee kait pitää Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin sinne v. 1269 aikomaa retkeä, joka on ensimäinen tunnettu ilmaus entisten Karjalaa kiinnittaneiden siteiden höltymisestä. Kronikan mukaan ruhtinas kuitenkin novgorodilaisten pyynnösta sillä kerralla veti joukkonsa takaisin. Mutta vähän jälkeen, v. 1278, i1moitetaan ruhtinas Dmitrin novgorodilaisten y. m. kanssa käyneen «rankaisemassa Karjalaa ja ottaneen koko maan suojaansa». Ruotsin puolelta tehtiin venäläisten lähteiden mukaan eri retkiä Laatokan seutuun, ainakin v. 1283, nähtävästi Aunukseen asti, v. 1284, jolloin retken tarkoituksena mainitaan olleen karjalaisten verottaminen, ja v. 1292, jolloin 400 miestä olisi mennyt sotimaan Karjalaan ja toiset 400 Inkereenjoelle^[6].

Kun sitte Tyrgils Knuutinpoika v. 1293 teki tunnetun valloitusretkensä Karjalaan ja perusti Viipurinlinnan, oli se kuin sinetin painaminen Länsi-Karjalan kiinnekirjaan. Ruotsalaisen riimikronikan mukaan linna rakennettiin pakanoita vastaan, jumalan ja pyhän uskon puolesta, mutta sen päätarkoitus käy selville jo paikan valinnasta. Linna sijaitsee nimittäin kapeassa salmessa, josta Vuoksi vielä linnan perustamis-aikana ja kauvan jälkeenpäinkin on laskenut Suomenlahteen. Toinen silloisista Vuoksen suuhaaroista eli päälaskuhaara juoksi Käkisalmen ohitse Laatokkaan^[7]. Tällä Viipurin-Käkisalmen välisellä vesireitilla, n.s. «Viipurintiellä», oli keskiajalla erityinen merkitys Novgorodin kauppatavarain salakuljetustienä niinä aikoina, jolloin Hansa ja Liivinmaan valtiaat olivat julistaneet Nevan ja muut Novgorodin tiet suljetuiksi, mikä sattui tuontuostakin^[8]. Heti Viipurin perustamisen jälkeen kuningas Birger kielsi saksalaisia kauppiaita käyttämästä nähtävästi juuri Viipurintietä. Mutta kun Tanskan kuningas Erik Menved antoi heille oikeuden Viron kautta kulkea Narvan seutuun, joten tältä taholta avautui vapaa tie Novgorodiin, salli kuningas Birger Saksan keisarin pyynnöstä saksalaisille kauppiaille jälleen vapaan kulun, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei venäläisille vietäisi sotatarpeita, kuten aseita, rautaa ja terästä^[9].

Kuinka juuri kauppapolitiikka ohjasi Ruotsin toimintaa, osottaa lisäksi linnan perustaminen v. 1295 Viipurintien toiseen päähän, Kakisalmeen, ja sitte v. 1300 itse Nevan suulle. Nevan liikkeen suojelemiseksi ruotsalaisten hyokkayksiltä Novgorod oli 1200-1uvulla m.m. pitänyt merivartiostoa Retusaarella, jolla nykyinen Kronstadt sijaitsee^[10]. Nyt hallitsi Nevaa ylpeäniminen Maankruunun-linna^[11], mutta se ei jaksanut kestää kauvaa. Käkisalmi menetettiin jo perustamisensa jälkeisenä vuonna, ainoastaan Viipuri pysyi eikä antautunut kertaakaan ennen vuotta 1710.

Taistelu Karjalasta on katsottava päättyneen Pähkinäsaaren rauhaan v. 1323, jolloin Ruotsin ja Novgorodin välillä oli muodostunut likimääräinen tasapainotila, kestäen sitte kauvan aikaa eteenpäin. Neva ja Laatokan rannikko jäi Novgorodille, Länsi-Karjala tuli Ruotsille.

Puheenalaisen taistelun lähempi kuvaaminen ei kuulu tähän, mutta sen sijaan on paikallaan kertoa niistä vihollisuuksista, joiden alaiseksi Häme tänä aikana joutui, koska niihin tutustuminen on omiaan antamaan pohjaa käsitykselle Hämeen senaikaisesta puolustushistoriasta.

Vaikka Novgorod olikin osottanut myötämielisyyttä hämäläisten ryhtyessä kapinaan 1237:n tienoissa, täytyi Hämeen valloituksen vaikuttaa päinvastoin, jopa synnyttää entistä kiihkeämpää vihaa Novgorodissa. Vastarinnan tekemistä ruotsalaisille hillitsi nähtävästi joksikin aikaa mongolilais-vaara, mutta siitäkin Novgorod pääsi, 1ullen pakotetuksi ainoastaan veron-alaisuuteen (v. 1260)^[12].

Sitte vuoden 1227 tietävät venäläiset aikakirjat kertoa Novgorodin hyökkäyksistä Hämeeseen vasta v. 1256, eli sen jälkeen kuin ruotsalaiset hämäläisten y.m. keralla olivat tehneet Narvanretkensä. Samana vuonna, talvis-aikana, ruhtinas Aleksander lähti Kaprion (Inkerin) kautta sotimaan Hämeeseen. «Retki oli vaivaloinen», kertoo kronika, «koska oli vaikeata erottaa päivää yöstä (tarkoitettaneen lumimyrskyjä); useat retkeläisistä saivat turmion, mutta itse novgorodilaisia Jumala suojei; saavuttuaan hämäläisten maahan he surmasivat toisia, ottivat vangeiksi toisia ja palasivat sitte kaikki terveinä (takaisin)». Tietoja puuttuu, kostivatko hämäläiset novgorodilaisille tämän retken.

Mita tulee karjalaisiin, on varsin todennäköistä olettaa vihollisuuksien hämäläisiä kohtaan alkaneen uudestaan samalla kuin Novgorodinkin puolelta. Arvatenkin vuodelta 1256 tai 1257 on eräs Upsalan arkkipiispalle osotettu bulla^[13], jossa paavi Aleksander III mainitsee, kuinka Ruotsin kuninkaan Valdemarin kirjeessä hänelle ilmoitetut karjalaisten ja muiden pakanain julmuudet uskovia kohtaan ovat viiltäneet hänen korvaansa ja mieltänsä. Siihen aikaan, jolloin paavin kirje oli kirjoitettu, olivat uskottomat pakanat tehneet hurjan hyökkayksen joihinkin osiin maata, surmanneet joukottain uskovia, polttaneet paljon kyliä ja maita (metsiä?), häväisseet jumalanpalvelukseen kuuluvia y.m. pyhiä paikkoja ja ryöstäneet lukuisia pyhän kasteen puhdistamia lapsia, aikoen niitä opettaa pakanallisiin menoihinsa tai panna ne raskaaseen orjuuteen. Kuninkaan pyydettya sopivaa neuvoa ja pikaista apua, käski paavi Upsalan arkkipiispaa saarnaamaan ristiretkeä karjalaisia y. m. vastaan, myöntäen osanottajille samat edut kuin pyhään maahan lähteneille.

Epäillä tuskin voinee, että mainittu karjalaisten hyökkäys on, joko osittain tai kokonaan, kohdistunut Hämeeseen. Hämäläisten uudestaankääntäminen näyttää siis hyökkäyksen aikana jo olleen pitkälle edistynyt.

Kun sitte seuraavina vuosikymmeninä Ruotsin puolelta todennäköisesti oli ehditty ulotuttamaan käännytystyötä Länsi-Karjalaankin, väheni tai lakkasi tietenkin samalla sen seudun vihamielisyys hämäläisiä kohtaan. Mutta karjalaisten kääntyminen katolilaisuuteen oli nähtävästi, niinkuin edellä on mainittu, juuri sinä syynä, jonka vuoksi novgorodilaisten viha ja vaino tähän aikaan alkoi kääntyä heihinkin.

Novgorodin hyökkäyksistä Hämeeseen Karjalan valloituksen aikana mainitaan venäläisissa aikakirjoissa, mukaanlukematta 1256 vuoden retkeä, ainakin kaksi.

Edellisestä, v. 1292 tehdystä sanotaan ainoastaan^[14], että Novgorodin nuoria miehiä meni paallikköjensä ja ruhtinaittensa keralla Hämeeseen sotimaan, ja että he sodittuaan palasivat terveinä takaisin. Ilmoituksen mukaan tekivät ruotsalaiset samana vuonna, siis ehkä kostotarkoituksessa, edellä mainitun retkensä Karjalaan ja Inkeriin.

Jälkimäisestä, v. 1311 toimeenpannusta retkestä kronikat antavat siksi tarkan kertomuksen^[15], että sen nojalla·näyttää hyökkäyksen suunta olevan viitoitettavissa ja eräitä johtopäätelmiä tehtävissä m.m. ajan sodankayntitavasta ja Hämeen keskiaikaisista linnoista.

Kertomus retkestä kuuluu Novgorodin 1:sen kronikan mukaan seuraavasti:

«Vuonna 1311. Novgorodilaiset menivät sotaan ulkomaalaisten maahan, meren taakse, Hämäläisiä vastaan, ruhtinas Dmitri Romanovitshin keralla, ja kuljettuaan yli meren, he ottivat ensiksi Kauppajoen, polttivat kylät ja vangitsivat päälliköt, mutta karjan he tappoivat. Ja siellä sai surmansa Konstantin, Iljin Stanimirovitshin poika, takaa-ajaessaan. Sitte he ottivat koko Mustanjoen ja niin tulivat Mustaajokea myöten Vanain linnalle, ottivat linnan ja polttivat sen; mutta muukalaiset pakenivat päälinnaan; se paikka oli sangen luja ja vankka, (sijaiten) kivisellä (kallioisella) kukkulalla, jonne ei ollut pääsyä miltään puolelta; ja he lähettivät terveisiä, pyytäen rauhaa, Novgorodilaiset rauhaa eivät antaneet, ja jäivät 3:ksi päiväksi ja 3:ksi yöksi, hävittivät piirikuntaa, polttivat isoja kyliä, ajelivat (kokoon) kaikki rikkaudet, mutta karjasta eivät jättäneet jälelle sarveakaan. Ja sitte mennessään he ottivat Kavgalan joen ja Pernan joen, ja lähtivät merelle ja tulivat terveinä kaikki Novgorodiin.»

Retken selvittelyä varten on aluksi mainittava sen tarkoituksesta. Kun johtajana esiintyy ruhtinas Dmitri Romanovitsh, ehkäpä Novgorodin tasavallan pää, on retki katsottava tehdyksi tasavallan nimessä, sen poliittisten päämääräin takia, eikä pelkästään yksityisten etujen ja saaliinhalun takia. Se oli luonnollisesti Ruotsia vastaan tähdätty, samoinkuin esim. edellisenä vuonna laivoilla ja lotjilla «Uudellejärvelle» eli Käkisalmen seutuun tehty retki, jolla novgorodilaiset kronikan mukaan rakensivat uuden puulinnan, revittyään vanhan^[16]. Suunnaten iskunsa Hämeeseen, tahtoi Novgorod myös tällä keinolla heikontaa Ruotsin voimaa ja saada siten ehkäistyksi Karjalankannasta ja Nevaa joutumasta Ruotsin valtaan. Mutta lähimpänä syynä retken tekoon on voinut olla se seikka, että talvella 1310, ilmeisesti Ruotsin, ehkäpä juuri hämäläisten taholta, oli käyty Novgorodin ymparistön kyliä hävittämässä, vaikka kronikassa tosin ei mainita, keitä hävitystyön tekijät olivat olleet^[17].

Retken suunnan arvostelemiseksi on koetettava määrätä kertomuksessa esiintyvät paikannimet. Kun retki on koskenut hämäläisaluetta, on asianomaisia paikkoja lähinnä etsittävä sisä-Hämeestä ja siitä Novgorodiin päin antavalta Uudenmaan rannikolta, s.o. suunnilleen Kyminjoen ja Porkkalan väliseltä seudulta.

Ensimäistä paikkakuntaa, jonne retkellä poikettiin, nimitetään kronikassa Kauppajoeksi, ja seuraavaa Mustaksijoeksi, jota myöten kulku kävi Vanaihin. Varmana saanee pitää, että Vanailla tarkoitetaan nykyistä Vanajaa eikä esim. Vanjokea (Vihdissa) tai Vanhaakylää (Kymin seudussa?)^[18]. Vanajan seudulla sijaitsevat Hämeen ainoat tunnetut keskiaikaiset linnat, joista Hakoisten linna hyvin sopii kronikan kertomukseen, niinkuin etempänä esitetään.

Silmäys karttaan näyttää, että suorin matka jokien suuntaan Vanajasta merenrannikolle on tehtävä Turengin ja Leppäkosken ohi juoksevaa Puujokea noudattaen Oittiin, ja sitten sen joen suuntaan merenrantaan saakka, joka kulkee Olkisten ja Hirvihaaran kyläin sekä Pornaisten lävitse. Viimemainittu joki alkaa Kurun kylästä kaakkoiseen ja Oitista etelään päin olevasta Mustastasuosta. Sen nykyisena nimenä ainakin Hirvihaaran kylän seudulle on Mustajoki. Suomen yleiskartalla on sitä väärin nimitetty Hirvihaaraksi, sillä täksi kutsutaan vähäistä puroa samannimisen kylän seudussa^[19]. Saman kartan mukaan olisi Mustajoki Mäntsälänjoen sivujoki, mutta itse asiassa näyttää Mustajoki olevan vesirikkaampi haara ja on niinmuodoin pääjoeksi luettava. Ja todella on Mäntsälänjoen alajuoksun nimenä myös Svartså, s.o. «Mustajoki«. Kun puheenaoleva Mustajoki-Svartså asemaltaan täysin vastaa kronikan Mustaajokea, ei liene epäilystä, että jälkimäisellä on tarkoitettu edellistä. Nimensä puolesta voisivat eräät muutkin joet tulla kysymykseen, kuten Svartbäck Pyhtäällä tai Mustionjoki^[20], mutta edellistä myöten ei tulla Vanajaan, ja jälkimäistä ovat novgorodilaiset retkellään tuskin käyttäneet, syystä että heille sen kautta olisi tullut aikamoinen mutka.

Kronikan Kauppajoen on oletettava sijaitsevan Mustanjoen lähettyvillä, siitä itään päin, koskei taktillisista syistä sopine edellyttää, että novgorodilaiset, idästä päin tulleina, ensin olisivat kulkeneet Mustanjoen ohitse Kauppajoelle ja sieltä kääntyneet takaisin Mustanjoen seutuun, jatkaakseen matkaansa Vanajaan. Svartså-Mustastajoesta ensimäisenä itään on Porvoonjoki, joka siis maantieteelliseltä asemaltaan sopii Kauppajoen vastineeksi. Kun Porvoonjoen suu ennen useita muita paikkoja on katsottava hämäläisten satamaksi (ks. ed. lukua), merkitsisi Kauppajoki samaa kuin hämäläisten satama. Kielellisessä suhteessa Kauppajoki näyttää olleen yleisnimi niinkuin hämäläisten satamakin. Kauppajoeksi on aijemmin arveHu m.m. Kyminjokea, sillä perusteella, että Ankoper nimi (huom. Ankaporan koski), jota näyttää joskus käytetyn Kyminjoesta, olisi yhteydessä saksalaisen sanan Ankaufer (ostaja) kanssa. Tätä yhteyttä on kuitenkin epäiltävä^[21].

Viimeisistä puheenaolevalta retkeltl mainituista nimistä on, syystä kyllä, Kavgalanjokea pidetty Kauhalanjokena, joka Ison- eli Loojärven kautta laskee Espoon lahteen, ja Pernanjokea Pernajanjokena.

Täten määriteltyjen paikannimien johdosta saanee retken suunnitelman arvella pääpiirtein olleen seuraava. Ensin hyökattiin Porvoon jokilaaksoon, sitte Svartså-Mustanjoen laaksoon, sitte riennettiin Vanajavedelle päin, todennäköisesti saapuen Kernaalanjärven seutuun Janakkalassa. Siellä olevaa Hakoisten linnaa piiritettiin kolme vuorokautta, osa linnaa valloitettiin ja poltettiin, mutta itse päälinna ja sen turviin paenneet muukalaiset eli ruotsalaiset pitivät puoliaan. Vanajaveden seutuun retkeläiset nähtävästi eivät uskaltaneet edetä (vrt. VII lukua), vaan kääntyivät, Hakoisten ymparistossa tuhotyonsa tehtyään, takaisin päin. Paluumatkan, jolla tietenkin jatkettiin hävittämistä ja ryöstämistä, on täytynyt tapahtua toista tietä. Kauhalanjoelle tullakseen oli retkikunnan kuljettava, lukuun-ottamatta mahdollisia poikkeuksia sivulle päin, Lopen, Pyha-järven ja Vihdin seutujen halki. Loppumatka tapahtui luonnollisesti pitkin rannikkoa aina Pernajanjoelle asti, jonka varsille viimeiseksi hyökättiin, ja josta retkikunta sitte lähti Suomenlahden poikki kotiseudulleen. — Kaikesta päättäen on matkasuunnitelma ollut hyvin harkittu ja Hämeen paikallis-olojen tarkkaan tuntemukseen perustunut.

Ennen on retkeä pidetty kesäretkenä, s.o. veneillä, pääasiassa jokia myöten tehtynä^[22]. Tallöin on kuitenkin jätetty huomioon-ottamatta, että sellaisten retkien kuin puheenaolevan onnistuminen edellyttää suurta liikenopeutta ja äkkiylläkköjen tekoa. Näitä edellytyksiä Etela-Suomen vaikeakulkuiset joet eivät ole voineet tarjota vihollisjoukolle, jos se olisi veneillä liikkeelle lähtenyt.

Jos oletetaan, että novgorodilaiset olisivat lähteneet veneillä ylöspäin Mustaajokea tai jotakin muuta jokea myöten, olisi kulku ollut perin hidasta, joten tieto heidän saapumisestaan olisi varmaankin jo matkan alussa ehtinyt levitä Hämeeseen. Siellä olisi silloin ennätetty kerätä joukot ja ryhtyä puolustukseen, ja niin olisi retki ollut aivan epäonnistunut. Pienillä, kapeilla ja mutkikkailla joilla soutaessaan tai sauvoessaan, ja varsinkin koskien kohdalla ynnä vedenjakajain poikki veneita kuljettaessaan, retkeläiset olisivat varmaankin helposti tulleet itse yllätetyiksi ja tuhotuiksi. Jos retki olisi tehty yllä esitetyn suunnitelman mukaan, olisi veneitä pitänyt vetä m.m. neljän maakannaksen poikki, nim. Oitissa, Kaartjarven ja Punelian välillä, Hiidenveden ja Enäjarven välillä sekä Palajarven ja Kaljarven valilla Vihdin etelaosassa. Laajuudeltaan vaihtelevat nämä kannakset Suomen yleiskartan mukaan puolesta aina kolmeen kilometriin, ollen veneitä vetäville tai kantaville vihollisjoukoille sekä vaivalloisia että myös vaaraa uhkaavia. Lisaksi on kysyttävä, mistä olisivat novgorodilaiset yht'akkiä jokiveneitä ottaneet arvatenkin useamman sadan miehen suuruiselle joukolleen. Eihän isoilla meriveneillä suinkaan voitu lähteä sisämaan pikkujoille. Ja vaikka viela olisikin merenrannikolla ollut ryöstettävissä riittävä määrä jokiveneita, olisi meriveneiden turvaksi pitänyt jättää melkoinen määrä miehistöä, mikä olisi heikontanut itse retkikunnan voimaa.

Venäläinen tutkija BJELJAEV on arvellut matkan Suomen rannikolta Novgorodiin, ja tietysti myös päinvästoin, tapahtuneen Suomenlahtea, Nevaa, Laatokkaa ja Olhavanjokea myöten^[23]. Arvelu on kuitenkin kokonaan perustelematon. Kronikan kertomuksessa, joka on ollut BJELJAEVin lähteenä, ei ole viittaustakaan veneiden tai vesiteiden käyttöön. Siinä tosin puhutaan meren yli kulkemisesta, mutta siten, että sen saa yhtä hyvin käsittää ratsain ja reillä jäitse tapahtuneeksi. Siinä myös mainitaan melkein yksinomaan jokien nimiä, mutta tämä seikka saa luonnollisen selityksensä siitä, että jokivarret yleensä ovat huomattavia asutuskeskustoja, ja että jääpeitteiset joet olivat varmaankin kulkuteina edullisempia kuin metsämaat.

Muista Novgorodin alueelta hämäläisiä vastaan tehdyistä hävitysretkistä ei myöskään saada tukea sille käsitykselle, että kauvas sisämaahan ulotetut hyökkäykset olisivat tapahtuneet kesänaikaan. Parista Hämeenretkestä mainitaan kyllä nimenomaan, että ne olivat laivaretkiä, kuten esim. karjalaisten retki v. 1143 ja novgorodilaisten ynnä karjalaisten retki v. 1191 (ks. siv. 40,41). Mutta näistä ei ole ensinkään tietoa, ulottuivatko ne sisä-Hämeeseen asti, vai rajoittuivatko ne vain Uudenmaan rannikkoseutuun, josta ehkä suurin osa venäläisten kronikain käsityksen mukaan oli hämäläis-aluetta. Hämäläisten tai ruotsalaisten hyökkäyksiä Novgorodin alueen sisäosiin ei myöskään näytä tehdyn kesän-aikaan. Lisäksi on muistettava, että vastaavat retket Itämeren maakunnissa pantiin toimeen yleensä talvella, HENRIK LATTILAISEN nimenomaisen ilmoituksen mukaan paaston aikana (helmikuussa), ja että yksin saksalaisten oli Liivinmaan sisäseutuja valloittaessaan alistuttava talviretkien vaivoihin.

Edellämainituista syistä on todennäköisintä, että novgorodilaisten retki v. 1311 on tapahtunut talven aikana. Painavan todistuksen tämän oletuksen puolesta antaa itse kronikka^[24].

Siinä kerrotaan, niinkuin kronikoissa yleensä, tapahtumat ajanmukaisessa järjestyksessä. Kertomusta Hämeenretkestä seuraa Novgorodin 1:sessa kronikassa näin alkava tieto: «Samana keväänä, 19 p:na toukokuuta (vanhaa lukua) yöllä, syttyi tulipalo Janevin kadulla». Kun ottaa huomioon, etta jaat Etelä-Suomen järvistä ja joista lähtevät 10 p:n vaiheilla toukokuuta^[25], on mahdottomana pidettävä, että matkaa vesitse Laatokan kautta Novgorodista Hämeeseen ja takaisin ynnä matkaan liittyviä vainotöitä olisi mainittujen päivien vaälisenä aikana ennätetty tehdä. Ratsain siihen aikaan tehtyä retkeä ei myöskään voida ajatella. Retken on siis täytynyt tapahtua kevättalvella ja päättyä aikana, jolloin Pernajan rannikko ja Suomenlahden perukka ainakin Inkeria myöten vielä olivat jäässä. Keskimääräinen jäittenlähtoaika siellä nykyaan on huhtikuun loppupuolisko. Talvitie Suomenlahdelta Novgorodiin kulki, kuten edella mainittu, Vatjanmaan ja Inkerin kautta.

Puheenaolevan erän perästä ei ole tietoja venäläisten hyökkäyksistä Hämeeseen ennenkuin suuren venäläissodan aikana (ks. VIII lukua). Sotatilaa Ruotsin ja Novgorodin välillä kyllä jatkui Pahkinasaaren rauhaan asti, ja meriretkiä tehtiin edelleen kummaltakin puolelta, Novgorodin taholta esim. v. 1318 Turkuun ja Lounais-Suomeen. Mutta tietoja ei ole, poikettiinko ehka silloin hävittämässä hämäläisten rannikolla.

Viitteet

1. MU, I, s. 34.
2. MU, I, s 44.
3. Sama paikka. — F. Schonebohm, Die Besetzung der livl. Bistümer bis zum Anlang des 14. Jahrhunderts, Riga Mitteil., XX, s. 338.
4. MU, I, s. 45
5. Suomenlahdesta Novgorodiin veivät 1200-luvulla seuraavat kauppatiet(*) 1) ikivanha vesitie Nevaa myöten; 2) Laukaanjokea myöten — Narvasta itään päin — ja lopuksi maisin; 3) talvitie Rakveresta (Wesenbergista) Narvan, Vatjanmaan ja Inkerin kautta; 4) talvitie Räävelistä Tarlon ja Pihkovan kautta; 5) vesitie Viipurista Vuosta myöten Kakisalmen ohitse.
   (*)Nottbeck ja Neumann, Gesch. und Kunstdenkmäler d. Stadt Reval, I. s. 63.
6. MU; I. s. 53, 60, 64, 75.
7. J. Ailio , Die geogr. Entw. des Ladogasees, Fennia 38, n:o 3, s. 75 seur.
8. J. W. Ruuth, Viborgs historia, I, s. 62.
9. Nottbeck ja Neumann, yllä main. teos, J, s. 16. — O. A. Forsström, keskiajan hist., s. 155. — G. Rein,'Tinl. hist., J, s. 135.
10. Th. Schiemann, Russland, Polen und Livland, I, s. 182.
11. Forsström, Keskiajan hist., s. 155.
12. A. Rambaud, Rysslands historia (1880). I, s. 111..
13. MU, I, s. 46, 47.
14. MU, I, s. 75. — Tämän hävitysretken jälkeen oli piispa Maunu I, säälien maakunnan tilaa, alentanut kymmenysveron neljästä oravannahasta kolmeksi.
15. MU, I, s. 104, 105. Hausenin käännös «intogo de första Köpmansälfven» pitää olla «intogo de lörst K»; — staden Vanaj» pitää olla «borgen Vanaj»; «tyskarne flyktade till borgen» on oikeammin oleva «utlänningarne (eli främlingarne) flyktade till den inre borgen».
16. MU, I, s. 104.
17. Полное собраніе русск, ЛЂТОПИСЙ, Pietari, 1841 , III, s. 69.
18. M. Akiander, Om Ankoperilodens läge, Suomi, I: 6, s. 181. — G. Rein, Finl. hist., I, s. 149.
19. Näistä paikallisista tiedoista on minun kiittäminen herra Erl. Aarniota.
20. R. Saxen, Finl. vattendragsnamn, Skr. utg. av. Sv. Litt. sällsk., S. 66 seur. — Lisättäköön, että Pornaisissakin käytetään Mäntsälänjoesta nimeä Svartså.
21. Akiander, ed. main. kirjoitus.
22. # G. Rein, Finl. hist. I, s. 148. — J. Rinne, Mäkilinnat, s. 273, 274.
23. Исторія Новгорода Великаго, Moskova, 1864, s. 407.
24. Полн. Собр. Русск. Лѣт. (1841), III, s. 70.
25. Suomen kartasto, 1910, karttal. n:o 19.