Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä

Julkaistu aiemmin aikakauslehdessä Valvoja numerossa 5 vuonna 1881. Kirjoittanut K. R. eli Konstantin Raitio [1855-1924].

Maaliskuun 3 p. tänä vuonna on meidän suurelle naapurikansallemme tavallista muistettavampi. On silloin kulunut ummelleen kaksikymmentä vuotta siitä päivästä, jolloin vahvistettuna lakina julistettiin asetus orjain vapauttamisesta Venäjällä. Kun se asetus oli täytäntöön pantu, oli suuri muutos tapahtunut Venäjän kansan sisällisissä oloissa, muutos, joka suuruudessa etsii vertaisiaan Euroopan historiassa, ja jonka seuraukset ulottuvat kauas tuleviin vuosisatoihin.

Nyt, kun tuo muutos on ollut kaksikymmentä vuotta voimassa, olisi sopiva tilaisuus tarkastella, mitä kaikkia seurauksia sillä tähän asti on ollut, mitä hyviä ja huonoja puolia se on tuonut mukanansa ja mitä siitä vastaisuudessa sopii odottaa. Mutta - orjain vapautus on, sen ymmärtää jokainen, asia, joka ennemmin tahi myöhemmin antaa tuntea vaikutuksiaan kaikilla valtion ja yhteiskunnan aloilla sekä koko kansan elämässä, kaksikymmentä vuotta taas on aika, jonka kuluessa suuret reformit ennättävät päästä vaan hyvään alkuunsa. Sitä kykyä ei ole olemassa, joka tätä nykyä voisi lopullisesti arvostella tuon muutoksen seurauksia. Mitkä A:n mielestä ovat hyviä, ovat B:n katsantokannalta päinvastaisia, mitkä nykyään ovat silminnähtävästi ja kieltämättä turmiollisia, ovat A:n mielestä muka vaan ilmiöitä, joita suuret muutokset aina tuovat mukanansa, mutta jotka ovat ohimeneviä, B taas niiden takana näkee vaaroja, usein ehkä hyvinkin liioiteltuja, uhkaamassa koko Venäjän valtakuntaa. - Mitä tämän kirjoituksen tarkoitukseen tulee, rajoittuu se lyhyesti ainoastaan pääpiirteissä esittelemään minkälainen on Venäjän talonpojan asema tätä nykyä, verrattuna hänen entiseen asemaansa, ja millaisiksi ovat tähän asti muodostuneet ne olot, jotka jollakin tavalla ovat riippuneet tuosta suuresta muutoksesta.

Mitenkä maalaiskansan orjuus Venäjällä vähitellen taloudellisista ja valtiollisista syistä syntyi ja miten se asteettain kävi yhä kovemmaksi, miten se alkuaikoina perustui ainoastaan mielivaltaisuuteen, jolle ei mikään lainpykälä antanut tukea, mutta sittemmin, kun se oli tullut yhä yleisemmäksi ja ikäänkuin juurtunut katsantotapaan, sai hallituksenkin puolelta laillistuksensa, on epäilemättä huomiota ansaitseva historia, mutta se meidän kuitenkin täytyy jättää syrjälle. Siirrymme heti katsahtamaan, minkälainen ylimalkaan oli maalla asuvan väestön tila viime vuosisadan loppupuolella, jolloin orjuuden Venäjällä tiedetään nousseen korkeimpaan määräänsä.

Ensiksikin on huomattava, että kaiken viljellyn maan omistajana silloin oli joko valtio tahi yksityiset ylimykset. Se väestö, joka viljeli valtion ja ylimysten tiloja, s. o. melkein koko talonpoikainen väestö, oli maahan kiinnitetty, glebae adscriptus, sillä ei ollut vapautta vaihtaa asuinpaikkaa, vaan oli se tilaan kuuluvaa omaisuutta. Jota enemmän alustalaisia tilalla oli, sitä enemmän se tuotti ja sitä suurempi oli sen arvo; ilman niitä ei tilalla ollutkaan mitään arvoa. Kumpaistenkin, valtion ja ylimysten, tiloille kuului jotenkin yhtä suuri lukumäärä talonpoikia (vapautuksen tapahtuessa oli niiden lukumäärä valtion tiloilla 23,138,191 ja ylimysten tiloilla 23,022,390 henkeä). Näiden väestöryhmien välillä ei ollut suurta erotusta niiden lainmukaiseen asemaan katsoen; kuitenkin on heti alussa huomattava, että valtion alle kuuluvalla väestöllä ylimalkaan oli paljon paremmat elämänehdot ja muutenkin suurempi vapaus, kuin ylimysten talonpojilla. Se mitä nyt tulemme puhumaan talonpoikaisen väestön tilasta ja eritenkin tämän tilan varjopuolista, koskee kaiken matkaa pääasiallisesti ylimysten alle kuuluvaa väestöä.

Mitä tulee ensinnä talonpoikaisen väestön taloudelliseen asemaan, sellaisena kuin se tavallisissa oloissa ilmaantui, ei sovi väittää, että tältä väestöltä oli riistetty välttämättömät elämänehdot. Sillä oli maata viljeltävänä ja nautittavana. Ylimystilan alle kuuluva maa oli nimittäin jaettu kahteen osastoon, joista toinen, tavallisesti noin 1/3 kaikesta, kuului itse isännän alle, toinen eli 2/3 oli hänen alustalaistensa hallussa. Tämän jälkimmäisen suhteen on meidän huomattava eräs Venäjän oloissa hyvin omituinen ja samalla tärkeä seikka, se nimittäin, että tuon maaosuuden varsinaisena haltijana oli - ja on vieläkin, niinkuin jäljestäpäin saamme nähdä - ei kukaan erikseen, eivätkä yksityiset talonpojat itsenäisesti, vaan kaikki alustalaiset yhtenä kokonaisuutena, jota kokonaisuutta nimitetään kyläkunnaksi. Tämä on laitos, jolla on juurensa Venäjän aikaisemmissa oloissa, niinkuin se useimmilla muillakin kansoilla on jonkun ajan ollut voimassa. - Maa oli siis yhteismaana, kyläkunta oli sen isännöitsijä. Tämä puolestaan jakoi maan kuntaan kuuluvien perheitten välillä, tavallisesti näiden jäsenten mukaan. Kun perheitten lukumäärä lisääntyi, oli uusille perheille myöskin annettava maata; sentähden toimitettiin joka yhdeksäs vuosi uusi jako, jolloin helposti saattoi tapahtua, että moni perhe sai osuutensa aivan toisella taholla kuin missä sen osuus ennen oli ollut. - Kunkin talonpojan persoonallista omaisuutta oli asuinhuoneet, puutarhanen niiden ympärillä, karja, hevoset ja muu irtaimisto.

Tuon kyläkunnan haltuun annetun maan edestä vaati sitten tilanomistaja, että alustalaiset täydellisesti hoitivat sen maan viljelystä, jonka hän oli pidättänyt itseänsä varten. Tämä tapahtui päivätöillä, joiden lukumäärän tilanomistaja mielivaltaisesti saattoi määrätä. Kuitenkin voivat talonpojat vapauttaa itsensä päivätöitten suorittamisesta, jos tilanomistaja mieluisemmin suostui ottamaan vastaan vuotuisen rahasumman, n. k. obrok'in,jonka määrä vastasi lakkautettuja päivätöitä.

Tällaiset olivat alustalaisten taloudelliset ehdot enimmiten. Leipää ei heiltä tarvinnut puuttua, ja jos he joskus joutuivat ahdinkoon, kärsivät jotain vahinkoa tahi joutuivat taudin omiksi, oli tilanomistaja moraalisesti velvoitettu heitä auttamaan, vaikka ei suinkaan pakotettu siihen. Oikeastaan ei hänellä ollut mitään velvollisuuksia talonpoikiansa kohtaan. Ne olivat suorastaan hänen omaisuuttaan, jonka kanssa hän saattoi menetellä miten tahansa; hän saattoi määrätä niille niin paljon työtä kuin tahtoi, rangaista niitä vaikka kuinka julmasti, myydä niitä yksittäin, perheittäin tahi laumoittain, aina sen mukaan kuin hänen kukkaronsa kulloinkin vaati. Enimmin kaikista pelkäsivät ja kamoksuivat talonpojat sitä rangaistusta, jota tilanomistajat erinomaisimmissa tapauksissa käyttivät, nimittäin sotaväkeen tahi Siperiaan lähettämistä. Tosin löytyi lainpykäliä, joiden tarkoituksena oli asettaa jonkunmoisia rajoja tilanomistajain mielivallalle, mutta ne rajat olivat hyvin laajat, eikä niidenkään sisällä ollut pakko pysyä. Sillä vaikka hallitus todella olisi halunnutkin suojella orjia julmasta kohtelusta, harvoin se kuitenkin ryhtyi tilanomistajain ja orjain keskinäiseen väliin, se kun pelkäsi siten vähentävänsä edellisen arvoa alustalaisten silmissä ja samalla viimeksi mainituissa herättävänsä vaarallista uppiniskaisuuden henkeä. Orjat olivat siis melkein turvattomia, ell'ei heitä turvannut isäntänsä ihmisyydentunto. Esimerkkiä löytyy paljonkin siitä, että talonpojat elivät onnellisina ja tyytyväisinä herrainsa alla, nämä kun käyttivät rajatonta valtaansa kohtuullisesti ja lempeästi. Toiselta puolen ei puutu esimerkkiä päinvastaisistakaan oloista. Aina sen mukaan kuinka suuressa määrässä tilanomistaja oli luonteeltaan tulinen, epämoraalinen, voitonhimoinen j. n. e., sen mukaan saivat myöskin hänen alustalaisensa tuntea orjuutensa painoa. Jos heillä silloin olikin palava halu asettua vastarintaan, ehkäisi heidät siitä se tieto, että vastarinta harvoin ennenkään oli onnistunut, sen sijaan vaan tuottanut uppiniskaisille julman rangaistuksen.

Tällainen oli ylimalkaan talonpoikaisen väestön tila orjuuden aikoina. Että sillä oli synkät varjopuolensa, sen todistamiseksi ei tarvita esimerkkiäkään, sen ilmaisee jo se käsite, joka on suljettu sanaan orjuus. Ja vaikkapa ei olisikaan niin paljon kiinnitetty huomiota varjopuoliin, jotka aina seuraavat orjuutta, jo se seikka, että 40-50 miljoonaa ihmistä keskellä 19:n vuosisadan humaanisia rientoja kantoi varsinaista orjan nimeä, oli liian jyrkkänä vastakohtana persoonallisen vapauden aatteelle, jonka käsittämiseen ihmiskunta vähitellen oli kasvanut. Jo alkupuolella tätä vuosisataa olikin Venäjällä hallituksen puolelta ulosannettu muutamia orjuutta lieventäviä asetuksia. Mutta sen täydelliseen lakkauttamiseen tarvittiin tavallista enemmän rohkeutta ja tavallista enemmän lainsäätäjäkykyä. Rohkeutta - sillä orjuus Venäjällä oli vuosisatojen ikäinen ja sen perustuksille oli kasvanut laaja ja monipuolinen yhteiskunta, jota ei ollut helppo järkyttää; lainsäätäjä-kykyä - ensinnä luomaan uusi perustus ja sitten estämään sillä ratkaisevalla ajalla, jolloin uusi astui vanhan sijaan, helposti syntyvätä anarkiiaa.

Emme katso tarpeelliseksi lähemmin ruveta esittelemään niitä olosuhteita, joiden vallitessa orjuus viimein täydellisesti lakkautettiin. Keisari Aleksanteri II:sen luja tahto, vapamieliset tuulahdukset kaikissa kansanluokissa heti keisari Nikolain kuoltua, sanomakirjallisuuden ja yleisen mielipiteen paino veivät asian perille. Innostus oli niin suuri, että itse tilanomistajatkin useat olivat taipuvaiset edistämään orjainsa vapautusta, vaikka kohta tuo vapautus veikin heidät taloudelliseen rappioon. Ja niin julistettiin, uutterain ja tunnokkaiden valmistusten perästä, orjat vapautetuiksi. Tämä tapahtui 2. p. maaliskuuta (u. l.) 1861.

Siten oli perustus laskettu uusille oloille, pantu kerrassaan toimeen muutos, niin lavea ja kaikkiin oloihin vaikuttava, että sitä muutoksen hetkellä ei voitu aavistaakaan. Nyt kun jo on kaksi vuosikymmentä siitä kulunut, nähdään myöskin siellä täällä sen seurauksien ilmaantuvan. Ennenkuin ryhdymme näitä esittelemään tulee meidän luoda silmäys tuon uuden rakennuksen pohjapiirrokseen.

Ensimmäinen muutos oli tietysti se,että talonpojat saivat persoonallisen vapauden ja kansalaisoikeudet ja että tilanomistajain herruus heidän ylitsensä lakkasi. - Kun nyt tilanomistajat kerran olivat kadottaneet tuon tärkeän pääomansa, orjansa, ei heidän maallansa ollut aivan suurta arvoa. Senpätähden ei tilanomistajain puolelta suurin paheksittukaan sitä vapauslain määräystä, joka riisti heiltä osan heidän maastaan ja antoi sen kunnille, s. o. heidän entisille alustalaisillensa, perittävästi nautittavaksi. Laki ei suinkaan jättänyt heitä tuosta uhrauksesta korvaamatta. Kuntain tuli joka vuosi maksaa heille maastaan veroa, taikka jos ne tahtoivat saada maan siitä vapaaksi, täytyi niiden ostaa se määrätyn taksan mukaan, siten että maa, josta maksettiin 1 ruplan vero, ostettaissa maksoi 16 2/3 ruplaa. Yleisten määräysten joukossa on vielä huomattava, että jaettaissa tuli kuntain saada, jos mahdollista oli, allensa sama maa, jota se orjuuden aikana oli käyttänyt.

Niinkuin lukija ehkä huomasi, puhuimme edellisessä ainoastaan tilanomistajista ja kunnista. Mainitsimme että tilanomistajan maa jaettiin hänen ja kunnan välillä ja että kunnan tuli suorittaa vero osuudestaan. Näemme siis, ett'ei vapautuslaki rikkonut tuota Venäjällä ikivanhaa kuntajärjestelmää, jonka ominaisuudet jo edellisestä tunnemme. Koko kunnan kanssapa tilanomistaja nytkin teki maan jakoa koskevat suostumukset, eikä yksityisten talonpoikain, kuntahan se nytkin tuli maan varsinaiseksi omistajaksi, eivätkä yksityiset talonpojat. Sanalla sanoen, talonpoikain maa jäi yhteismaaksi, josta kukin perhe sai käytettäväkseen osuutensa aivan samalla tavalla kuin ennen vapautustakin. Eikä siinä kyllä, laki yhä edelleen kiinnitti heidät maahan, ei kuitenkaan pitemmäksi ajaksi kuin yhdeksäksi vuodeksi eli vuoteen 1870. He olivat siis velvoitetut tällä ajalla pysymään sijoillansa ja viljelemään sitä maanosuutta, jonka kunta heille antoi. Tämä viimeksi mainittu määräys tietysti tehtiin liian suurten mullistusten torjumiseksi ja myöskin siinä tarkoituksessa, että talonpoika todella ryhtyisi maan viljelemiseen - työhön, johon hänellä tiedettiin olevan hyvin vähän halua. - Vaikka kohta varsinainen viljeltävä maa vapautuksenkin jäljestä täten jäi yhteiseksi, on kuitenkin se poikkeuskohta huomattava, että talonpojilla oli lupa ostaa täydelliseksi omaisuudekseen n. k. kartanomaa, s. o. maa, jolla hänen talonsa sijaitsi ja johon sitäpaitse kuului pieni maankappale puutarhaa y. m. varten.

Tilanomistajain herruus talonpoikain ylitse lakkasi. Sen sijaan että nämä ennen olivat olleet täydellisen mielivallan alaisia, oli heillä nyt vapaus määrätä niin yksityiset kuin yhteiset asiansa oman mielensä mukaan, keskellä itsevaltaisuuden perusteihin nojautuvaa Venäjän valtiota saivat he luoda aivan demokraattisen laitoksen, nimittäin kunnallisen itsehallinnon. Tämän käsittelypiiriin tietysti tulisi kuulumaan melkoinen joukko taloudellisia kysymyksiä, jollaisia tuottaa maan yhteinen omistus, yhteinen sitoumus suorittaa tilanomistajalle ja kruunulle menevät maksut, kunnan jäsenten poismuutto tahi uusien jäsenten vastaanotto, köyhäinhoito j. n. e. Asiat ratkaistaan kunnankokouksissa, joissa on äänivalta kaikilla perheenisillä. Näiden puheenjohtajana on kunnanvanhin eli starosti, joka samalla myöskin on kylän poliisi, vieläpä pienissä asioissa tuomarikin. - Tämän paikallishallinnon toisena asteena on n. k. volosti. Jos meidän maassa yksityisillä kylillä olisi oma hallintonsa ja nämä kyläkunnat sitten alistetut meidän nykyisen n. k. kuntahallituksen alle, vastaisi likimäärin meidän kylä Venäjän kuntaa ja meidän kunta Venäjän volostia. Tämän viimeksi mainitun etupäässä on volostinvanhin eli starsshina ja hänen neuvoskuntansa, jonka muodostaa volostin piiriin kuuluvain kuntain starostit. Starschina, joka muuten suhteutuu volostiin samalla tavalla kuin starosti kuntaan, kutsuu kokoon volostikokoukset, joihin kunnat valitsevat edustajia ratkaisemaan koko volostia koskevia taloudellisia asioita. Nämä kokoukset valitsevat myöskin volostin tuomioistuimen, johon kuuluu starsshina ja useampia jäseniä, korkeintaan 12, jos volosti on hyvin laaja. Tämä tuomioistuin ratkaisee vanhan tavan nojalla siviiliasioita, joiden arvo ei nouse 100 ruplaan.

Näin lyhyesti esiteltyämme ne vapautuksen mukana lasketut perustukset, joihin talonpoikaisen väestön tila Venäjällä tätä nykyä pääasiallisesti nojautuu, koetamme nyt lopuksi kuvailla, minkälaisia ilmiöitä nuo uudet olot ovat synnyttäneet. Niinkuin jo alussa huomautimme, katselevat eri puolueet näitä asioita eri silmillä. Orjain vapautuksella on tietysti alusta alkain ollut vastustajansa, jotka luonnollisesti ovat kerkkäitä etsimään siitä johtuvia epäkohtia, ehkäpä liikojakin sen niskoille laskemaan. Toiselta puolen ovat useat n. k. vapamieliset liian suuria optimistejä: joko eivät tunne olojen todellisuutta tahi ummistavat silmänsä varjopuolille, joita heidän suosimastaan orjain vapautuksesta on ilmaantunut, eivätkä ota käsittääkseen, että moisen muutoksen, kuin tämä vapautus oli, täytyy näin alussa ostaa suuret ja monet etunsa monilla epäkohdilla, siksi kunnes olot jälleen ennättävät saada luonnollisen tasapainonsa.

Vuosina 1867-1868 oli Venäjän koillisessa osassa suuri nälänhätä. Heti sen jälkeen ilmaantui julkisuuteen pieni kirja, nimellä "Maa ja vapaus", jossa kaikkein ensimmäiseksi vastattiin kysymykseen: mitkä ovat meillä syinä tavantakaa uudistuviin katovuosiin? tällä suurta yleisöä hämmästyttävällä selityksellä: ei niin paljon epäsuopeat ilmat kuin meidän peltojen ja meidän maanviljelijäin kurja tila. Tätä vastausta seurasi sitten synkkä kuvaus kaikista maaväestön oloista vapautuksen jälkeen. Kirja oli erään konservatiivisen valtiomiehen kirjoittama. Koko vapamielinen sanomakirjallisuus nosti hätähuudon, kaikki nuo pyhät asiat, jotka orjain vapautuksessa olivat toteutuneet, olivat muka tulleet loukatuiksi. Näin sanottiin, mutta kirjan tosioloihin perustuvia väitteitä ei voitu, ei yritettykään kumota. Kului vuosi, jo ilmestyi toinen kirja, joka koski samoja asioita. Se oli erään mainion kansallis- ja vapamielisen miehen A. Koschelev'in kirjoittama. Saattoiko enää epäillä, että puheenalaiset olot olivat vähän toisin kuin niiden olla piti, koska hänkin näki aivan samoja syitä, valitti samoja epäkohtia ja ehdotteli samoja parannuskeinoja kuin edellisenkin kirjan kirjoittaja. Mahdotonta oli, että Koschelev olisi hyljännyt oman puolueensa ja ilman tukevitta syittä ruvennut ajamaan asioita, jotka eivät laisinkaan soveltuneet puolueen ohjelmaan. - Tahdomme tässä lyhyesti esittää puheenaolevien kirjojen ilmituomia epäkohtia.

Minkälaista on ensinnäkin se maa, jota venäläinen talonpoika viljelee? Sepä ei ole kaikissa valtakunnan osissa yhtä hyvää. On nimittäin siihen katsoen huomattava suuri erilaisuus, joka vallitsee toiselta puolen Venäjän pohjoisen ja läntisen, toiselta sen eteläisen ja itäisen osan välillä. Edellisellä puoliskolla on maa laihaa ja voimansa menettänyttä, kun sitävastoin jälkimmäinen ala, ollen n. k. mustaa multamaata, on hyvin viljavaa. Pohjois- ja länsi-Venäjän maanviljelijän täytyy olla ahkera ja taitava, jos hän mielii saada maastaan tyydyttävän tulon, mustan mullan alueella ei hänen samaa tarkoitusta varten tarvitse juuri muuta tehdä, kuin kylvää peltonsa ja sitten korjata siitä runsas sato. Näin ollen ilmestyi pohjois-Venäjällä piankin hyvin arveluttavat taloudelliset suhteet. Tilanomistajalla, joka ennen tuon suuren palkattoman työvoiman nojalla sai peltonsa jotenkuten viljeltyä ja hoidettua, ei enää olekaan tuo työvoima niin helposti saatavissa. Sitä paitse puuttuu häneltä itseltään useinkin sekä teoreettiset että käytännölliset tiedot maanviljelyksessä. Seurauksena siitä on ollut, että tulot eivät ole vastanneet menoja. Tilanomistajat ovat useissa paikoin köyhtyneet, monet heistä ovat jättäneet talonsa autioiksi ja, antaen maansa talonpojille arennille, muuttaneet kaupunkeihin. Siellä pyrkii heitä joukoittain kaikenmoisiin virkoihin, joiden pienikin palkka tarjoaa turvallisempaa toimeentuloa kuin tuo epäedullinen maanviljelys. - Talonpojat taas ovat ehkä vielä surkeammalla kannalla. Vapautus antoi heille maata, jota heidän tuli viljellä, josta heidän tuli saada riittävä tulo elannoksi sekä raskaitten verojen ja kaikenmoisten, niinkuin teiden, siltain, posti- ja muiden julkisten laitosten ylläpitämiseen meneväin ulostekojen suorittamiseksi. Nyt on talonpojalla huolia yltäkyllin, ennen sitävastoin yksi, nimittäin päivätöiden tarkka suorittaminen tilanomistajalle. Kaikesta muusta piti tämä hänen edestään huolta, vieläpä tavallisesti auttoikin häntä hädän ja onnettomuuden kohdatessa. - Hänestä tehtiin yht'äkkiä ja ilman valmistuksia omatakeinen maanviljelijä. Mutta maanviljelys on toimi, johon hänellä ei ole sanottavaa halua, vielä vähemmän kykyä. Se tieto ja taito, se uutteruus ja tahdonvoima, jota maanviljelys Pohjois-Venäjällä vaatii, ei seurannutkaan vapauden mukana. Senpätähden joutuukin talonpojan maanviljelys ja talous rappiolle. Pelto ei kasva, ell'ei sitä hyvin muokkaa ja lannoita. Lannoittaminen taas on hänelle mahdotonta, ell'ei hänellä ole karjaa. Ja tätä juuri ei hänellä ole muuta kuin nimeksi siitä syystä, ett'ei hänellä useinkaan ole - niittua. On nimittäin huomattava, että kunnille jaon tapahtuessa ei ollut osaksi juuri ollenkaan niittua ja metsää, jos vaan heille annettava peltomaa jo täytti lain määräämän pinta-alan. Niittujen puutteesta on tietysti seurauksena karjan väheneminen ja peltojen laihtuminen, metsän puute taas vaikuttaa heidän oloissaan joko viluunkuolemisen tahi - metsänvarkauden. Ja tähän viimeksi mainittuun hätävaraan ovatkin talonpojat turvautuneet arveluttavassa määrässä; kolmas keino, puutavaran ostaminen, ei tule kysymykseenkään, siihen ei talonpojalla ole rahaa.

Kun talonpoikain maanviljelyksellä on näin epäsuotuisat ehdot, kun hänen taloutensa, sen sijaan että sen pitäisi edistyä, menee taaksepäin, ei ole kummaa, että tämä seikka vaikuttaa masentavasti hänen siveellisyyteensäkin. Mainitsimme jo, että hän on melkein pakotettu varastamaan. Ja kun kerran pystyy varastamaan yhtä, piankin tuo taipumus sitten ulottaa piiriänsä. Entiset puhtaammat tavat alkavat väistyä, nautinnonhimo saapi valtaa, perheet jakaantuvat eripuraisuuden takia pienemmiksi ja sitten tietysti vielä vähemmin kykeneviksi maata ja taloutta hoitamaan. Mutta se mikä rahvaalla on pahinna turmion lähteenä, on viina. Uusien paloviinan myymistä koskevain sääntöjen nojalla on kapakkain lukumäärä kunnissa kasvanut niin suuressa määrässä, että talonpojan nykyään monessakaan paikassa ei tarvitse muuta kuin astua kynnyksensä ylitse, niin hänen edessänsä jo on avoinna se paikka, jossa hän voipi unhottaa kaikki tämän maailman vaivat ja vastukset. Juoppous on aivan yleinen. Ken juo viimeiset rahansa, ken juo velaksi. Kapakoitsija, tuo "rakas veli", kyllä uskoo ainakin elonaikaan asti, riittäähän silloin viljatulo toki kapakkavelkain suorittamiseksi, ell'ei muuhun. Kapakka viettelyksineen ja vaatimuksineen, kunta, joka ollessansa vastuunalainen kaikkein verojen ja ulostekojen suorittamisesta, ankaruudella kiskoo ulos vaadittavansa, lisäksi vielä ehkä joku koronkiskuri, johon ahdingossa on täytynyt turvautua, ja etupäässä tuo silminnähtävästi huononemistaan huononeva peltojen tila - onhan siinä vastauksia talonpoika-raukalle: Ja näin pitkälle ovat asiat kuitenkin useissa paikoin menneet. Loppupäätöksenä on ollut se, että maapalsta toisensa perästä on jäänyt autioksi ja viljelemättömäksi, maan arvo alentunut mitättömäksi ja kunnat joutuneet epäjärjestykseen ja velkoihin.

Tuo kunnallinen itsehallinto, josta vapamieliset Venäjällä ensimmältä kerskasivat ja jonka perustukselle he rakentelivat suloisia tuulentupia, sekään ei ole tähän asti vielä ennättänyt näyttää juuri muuta kuin varjopuoliansa. Ensinnäkin on se luonut paljon uusia virkamiehiä, joiden palkkaaminen melkoisesti lisää ulostekojen kuormaa. Sitten ovat näiden virkamiesten tehtävät hyvin vaillinaisesti määrätyt, he itse useimmiten sivistymättömiä ja viinaan taipuvaisia. Kun sen lisäksi vielä tiedämme, että oikeutta maaväestön kesken niissä asioissa, joissa kunnilla ja volosteilla on tuomiovalta, jaetaan vanhan tavan nojalla, että niissä monissa kokouksissa, joita yhteisten asiain vuoksi täytyy pitää, väestön huonoin osa on anastanut itselleen enemmistön, on tässäkin jo kylliksi seikkoja, jotka tekevät tämän kunnallisjärjestelmän, ainakin tätä nykyä, hyvin sekavaksi ja epävarmaksi.

Nämä nyt ovat silmäänpistävimmät epäkohdat, joita vapautus synnytti. Huomattava on, ett'eivät olot suinkaan kaikkialla ole näin sekavia ja synkkiä. Ensinnäkin on koko tuo suuri mustan mullan ala saanut paljon vähemmässä määrässä tuntea mainittuja epäkohtia, pääasiallisesti juuri sentähden, että se on viljavaa, ei vaadi paljon viljelemistaitoa eikä suurta työvoimaa. Ja itse Pohjois-Venäjälläkin on paljon paikkoja, jotka ovat poikkeuksena näistä esittelemistämme oloista. Niillä seuduilla esimerkiksi, jotka ovat lähellä kaupunkeja, rautateitä tai muita hyviä kulkuneuvoja ja joilla siis on paljon muitakin tulolähteitä kuin maanviljelys, on tila paljon parempi. Mutta - vapautus on kaikessa tapauksessa tuonut mukanansa epäkohtia, jotka vaativat pikaista parannusta. Siinä suhteessa onkin julkisuudessa tehty paljon ehdotuksia, eikä ole ylimalkaan syytä ajatella, ett'ei Venäjä, joka niin rohkeasti ja onnellisesti poisti tuon jo itse periaatteensa puolesta hyljättävän orjuuden, myöskin voisi poistaa näitä nyt lueteltuja epäkohtia, jotka ovat ilmaantuneet vanhain ja uusien olojen välisellä murrosajalla ja joiden jo tämän seikan vuoksi luulisi olevan luonteeltaan ohimenevää laatua. Kansan sivistyksen ja siveellisyyden kohottaminen, verojen ja ulostekojen vähentäminen, maanviljelyksen edistäminen sopivilla keinoilla ja paikallishallinnon järjestäminen enemmän tarkoitustaan vastaavalle kannalle, tällaisiin toimiin perustavat isänmaanystävät toiveensa. - Että muuten tällä vapautuksella on ollut hyviäkin seurauksia, sitä ei tarvitse epäilläkään, vaikka onkin niin tässä kohden kuin yleisestikin laita, että suurten muutosten varjopuolet ennemmin ja terävämmin astuvat silmään kuin niiden ansiot.

K. R.