Ois tullut olla tähtiä

Ois tullut olla tähtiä Kirjoittanut Gustaf Fröding

Ois tullut olla tähtiä otsahas antaa,

sädevyönä sun kantaa,

diadeemina kutreissas käädyin ja vöin,

miss’ säihkekehän hehkuhun kultaisehen luovat

valoväikkeiset juovat,

kuin pohjanpalon lieskain, kun hulmuu ne öin.

Oli jalkas siron pieni ja nilkkas sulon sievä,

ties kärsimyksiin vievä

ja käyntis ujon hieno ja vierova vaan.

Tulit hengettären lailla, joit’ uneksija kohtaa,

he leijuu ja hohtaa,

ja tähtiä heillä on kutreissaan.

Sävel otsallasi liehui, mut vienon surun uurteet

ja pettymysten huurteet

sai soinnut sun huuliltas hälvenemään.

Oli varressasi hempi, mut koskaan ei suotu,

vaikk’ uhkumahan luotu,

sen aaltoilla vapaassa viehkeessään.

Oli painuksissa pääsi, kuin kaisla on säissä,

ja poskien-päissä

oli kelmeys kuin kukkien kalpeimpain,

mut tummana kuin ilta sun silmäsi siinsi

ja katsellen kiinsi

päin maita, joit’ aavistus arvaa vain.

Sulo ilmeissäsi näin valon riutumis-merkin, –

ja kuin henkäys herkin

jumaluuden, mi kuolee, sun äänessäs soi!

Runon impi olit mulle, vain kuiske sinipiian,

sa sairas olit liian,

miss’ uhkeat rinnat vain riemuita voi.

Mä mietin:»Rikas lemmessä, lämmössä oisit

ja helliä sä voisit,

mitä kauneinta, kirkkainta sielusi ties.

Mit’ auttaa sua aartees – Se herjaksi kääntyy:

pian orvokki nääntyy,

kun jo pilkaten polki sen kulkijamies.

»Käyt nöyrin selin, raiska, näät orjan-elon tylyn,

nimi sulla on hylyn

ujon lempes ja hellyytes tähden vaan.

Näet katse miss’ on kaunein ja haaveilu hienoin,

heti törkeimmin rienoin

sitä tahraa ja tallaa he tomuun maan.»

Mut ehkei ollut tiesi niin toivoton ja kurja,

– kun mailma oli nurja,

kenties sulle peerit ne turvansa toi.

Yön aikaan olit mulle sa kirkas valohaamu,

min karkotti aamu, –

satumuistos väikkyy tähtenä, lauluna soi!

Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.