Snöfrid
| Snöfrid. Kirjoittanut Viktor Rydberg |
| Suom. Severi Nyman. |
- On ilta ja myrsky on raivoissaan,
- hän kuulevi äänen akkunakaan:
- »Gunnar,
- tule pois, tule leikkihin laineitten!
- Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
- jos on uljuutta pojalla rinnassaan:
- tule keinuhun keijuisneitosen!
- Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
- Gunnar,
- niin soudamme onnesi saarillen.»
- Se oli Snöfrid.
- Nähnyt joskus metsän pimennoissa
- oli hän keijun, kaikkein armaimman,
- nähnyt sinisilmän loistavan,
- valko-otsan kultakiharoissa.
- He rientävät pois ja käsikkäin
- he yhdessä kulkevat rantaan päin...
- »Snöfrid,
- olet kaunis, sä hopeahelmainen!»
- Nous kuu yli metsien synkeäin,
- punapalona pilvistä välkähtäin,
- ja immyt jännitti purjehen,
- veno riens’ yli vaahtojen hyrskyväin.
- »Snöfrid,
- me laskemme laineilla, morsiamein!»
- Vierell’ impi
- kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
- uneksien kuuta katselee;
- ympärillään aallot yrmyilee,
- ympärillään myrskyn viimat soivat.
- Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
- ja jo niemi korkea kohoaa.
- »Gunnar,
- me seulomme kultaa kiiltelevää,»
- noin kääpiöpeikot houkuttaa,
- ne viittovat vuoren onkamaa:
- »Tule, poika, onnesi etsintään!
- Et köyhänä, halpana olla saa!
- Gunnar,
- myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!»
- Ja ilmat inkuu ja salamoi,
- ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
- »Gunnar,
- ne on julmat joukkiot Utgårdin!»
- Ja torvet ja liput ja säilät soi,
- väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
- min Midgård on kietonut kahleisiin.
- »Myö sielusi meille, niin muisto loi,
- Gunnar,
- nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!»
- Tuli lahti, loistossa kuutamon,
- siell’ aalto on uupunut lepohon.
- »Gunnar»,
- niin vietteli ään’, »tule lahdellen!
- Tääll’ lehdon helmassa mökki on,
- tääll’ uskollisuus on horjumaton,
- tule, löydät kaislan niin rauhaisen,
- sylin vienon ja kullan kainalon,
- Gunnar,
- elos kankaan ma lemmellä kirjailen!»
- Mut korkeena nousi
- keulassa Snöfrid:
- »Paremp’ on urhon
- jalo köyhyys,
- kuin lepo kurja
- ääressä kullan.
- Paremp’ on pilkattu
- hyvälle kuolo,
- kuin maine, voittama
- itsekkyyden.
- Paremp’ on halaus
- vaaran kuin rauhan.
- Mun jos valitset,
- valitset myrskyn.
- Sillä raskaan
- sankar’elon
- runot kuuluu:
- miekkaa kantaa
- turmaks peikkoin,
- verens’ antaa
- eestä heikkoin,
- valitust’ ei,
- vaivaa vainen,
- taisto toivoton ja
- kuolo unhoksiin.
- Siin’ on elon tosi sankarmaine.
- Ellos mieli onnen saarihin!»
- Sitten sumuun
- katos keijukin.
- Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.
- Gunnar! Poika!
- Mont’ on tietä, kunnes aukee hauta;
- sun jos ties on taistelijan tie,
- koetusten, tuskain tuimain kautta
- epäilyksen sumuun sun se vie.
- Yksin, vertyin
- kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
- puolesta tän mailman pieninten,
- ja min ehti taivasta lähemmäksi,
- raskaammaks käv kulku askelen.
- Vaan jos, poika,
- uskolliseks elos unelmille
- jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
- vie sun vielä metsään leikkisille,
- laulaa sulle lohtulauluas,
- avaa sulle
- tarhat, joill’ on lapsuuskukkain tuokse,
- kun sa taisteluista palannet
- Idanurmikolle, nornain luokse,
- joill’ on elon taulut kultaiset.
Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.