Vanamot

Vanamot Kirjoittanut Antti Rytkönen

Kuin rippilapset,

neidot nuoret

temppeliss’ ylväässä

seisovat ääressä

alttarin pyhän,

puhtahin povin

valansa vannovat

Taatolle Taivahan,

suurelle, ylhälle,

hänelle elää,

hänelle kuolla,

niin myös seisovat

ruusunhohtoiset

vanamot nuoret

temppelissänsä

ylhässä, jolla

kattona taivahan

on sinikaari,

alttarinansa

korkean korven

kukkea rinne,

alttarin pappina

metisen metsän

laulava lintu.

Siellä ne seisovat

vanamot nuoret,

suvisten herkkien

hetkien lapset,

valansa vannovat

povensa puhtahan

avata yksin

taivahan kaarelle,

kastehelmille,

säteille päivän,

näin ne vannovat

edessä suuren

ikivoimaisen,

ikihehkuisen

auringon ylhän.

Elävät sitten

maaemon parmailla

valkean, herkän

kesäisen hetken,

paistetta päivän,

kastehelmien

hohtoa juovat,

kunnes hetki

se hellä ja armas

jo jäänyt on taakse.

Umppunsa sulkien

yöltä he silloin

ennen tuloa

vinhojen viimojen,

synkeän syksyn,

harmajan hallan

päänsä jo painavat

viimeisen kerran

mättähän juureen

uskoen valoon,

kesähän uuteen

auringon ikivoimaan.

Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.