»Reqviem supremam...»

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
»Reqviem supremam...»

Kirjoittanut Karl August Tavaststjerna
Suomentanut Aarni Kouta.



[s. 195]

»Reqviem supremam...»

Kirj. Karl A. Tavaststjerna.

Seuraava runoelma on löydetty Karl A. Tavaststjerna vainajan jälkeenjääneistä papereista. Sen mielenkiintoa on vielä lisäämässä se seikka, että runo tieteelliselle pohjalle rakentuneena kuvaa maapallomme loppua. Yleisin käsityshän nykyaikaisten tiedemiestemme keskuudessa on se, että auringon kerran luonnon lakien mukaan välttämättä sammuttua meidänkin pieni pallomme uumeniaan myöten jäätyy, jolloin elollinen elämä sen pinnalla on mahdoton.

A. K-a.

Maa vanha, päivän pieni holhokki,
mi alust’ aikain avaruutta kiersi,
on vanhentunut niinkuin ihmissuku, joka
sen harmajalla kuorella on noussut.
Se alkaa kylmetä. On laavahehku
sen sisimmässä pelkkä vanha taru,
vuostuhansiin ei ole tulivuoret
suitsunneet, tuskin kymmentuhansiinkaan;
aurinko itsekin, sen pitkän elon
suur alkulähde, isäpuoleks muuttuu.
Ei lapsi samaa lämpöä saa siltä,
mi muinen eloa soi joka soppeen,
se valmistautuu itse suojatiksi
auringon suuremman, ja uottaa elon
synnyntää pallollaan, mi miljaardeja
maavuosia on palanut ja suonut
valoa lämmittävää lapsillensa.

On maassa vallinnut jo kauan talvi,
ainainen, taukoomaton ikitalvi,
tropiikin seuduissa vain pieni kaista
on säilyttänyt vanhan vehmautensa.
On ylen viisas vanha ihmissuku
jo kauan sitten laskenut sen hetken,
jolloinka jään ja ikilumen alle
tuo viimeinenkin vehreys hautautuu.
On talven kolkko kalmisto nyt siellä,
miss’ iski kansat kerran vastatusten
ja jossa sivistys sai viimein voiton
ja teki yrttitarhan tästä maasta,
— kaikille niille, joilla oli valta
ja osasivat valtaa oikein käyttää.
Päin päiväntasaajata käytiin sitten,
ei aseet viljelyksen voineet murtaa
jääkauden heltymättömimmän valtaa,
[s. 195:2]mi jäätiköihin hautas yrttitarhan.
Kauheena, voitokkaana, voimallisna
se kulki kylmää kuolemata kylväin
ylitse metsäin, kenttien ja kyläin,
ne ensin hyydettyään talven hyyllä,
vilulla elon-uskalluksen vieden.
Inehmo sitkeä, mi keinot keksi
köyhyyttä, nälkää, sairautta vastaan,
urheesti itse kuolemankin kanssa
vuossadat soti. Viimein hänet voitti
voimansa oma, järki, ja hän talttui.
Ei elo erämaassa napajäiden
keskellä elämätä koskaan ole!
Hän itseänsä puoltamasta taukos
ja varusteiltaan väistyi itsestänsä,
veljesten onnekkaampain luokse lähti,
luo niiden, jotka eteläisemmissä
seuduissa vielä kesän kentät tunsi.

Maan herra aarian ol’ heimo valkee,
rodusta mustasta ei jälkeäkään,
ja itse keltainenkin työntyi syrjään...
Viimeksi veli veljen kimppuun kävi,
vereen ja henkeen soti oikeudesta
hetkensä päättää päiväntasaajalla,
maan viime kaista missä viel’ ol’ vihree.
Viisaiden, vanhain voittajien rotu,
mi perinyt ol’ satain sukukuntain
ihmisten aatteet, loppuun ajatellut,
silmästä silmään katsoi ikijäätä
ja aurinkoa vanhaa, joka sammui...
Pohjasta, etelästä valtavana
kuin aika vyöryi jää. Vain peninkulmaa
kymmentä tuskin kaista ihmissuvun...

Suom. Aarni Kouta.

Lähde: »Reqviem supremam...». Nuori voima, 1916, nro 6–7, s. 195. Kansalliskirjasto.