”Keltanokka”

”Keltanokka.” Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki »–hto–».

Toukokuun aurinko oli Jo laskeunut. Vreden pasaasissa olevassa turkkurinpuodissa välkkyivät valkoiset ylioppilaslakit, ja niiden mustalla reunuksella kimalteli kultainen lyyry. Joukko reippaita, riemun valtaamia nuorukaisia riensi kiireesti puotiin. He olivat jo kukin ennakolta tilanneet lakkinsa. Mitäs siis muuta, – he painoivat tuon monivuotisen toivontähden päähänsä. Niinpä teki Yrjökin. Hän vilkasi sitten puodin seinällä riippuvaan kuvastimeen, painoi uuden lakin pohjaa takapuolelta enemmän läjään, tarttui lippuun ja käänsi koko lakkia hiukan enemmän oikealle korvalle, kääntyi sivuttain kuvastimeen, vilkasi karsaasti – –; eihän sitä oikein tahdo nähdä, pitäisi olla toinen kuvastin kädessä, jotta voisi nähdä takapuolenkin. Eipä hän siinä kuitenkaan saanut kauvan keikailla, tuskinpa tarpeeksikaan, sillä muut tahtoivat tehdä samoja kokeita kuin Yrjökin. Lujasti oli sydän sykkinyt jo lakkia päähän painaessa, mutta vielä taajemmasti se rupesi sykkimään, kun Yrjö astui ulos puodista. Siellä kun näet seisoi pasaasissa joukottain väkeä katsomassa uusia tulokkaita. Siinä oli pappoja ja mammoja, veljiä ja sisaria, ja mitä lienevät olleetkaan, mutta vallankin nuoria neitosia oli lukuisasti. Yrjöstä tuntui vapaalta, ritarimaiselta astuessaan naisjoukkoon. Siellähän oli hänen omakin kaunottarensa, Lyyli. Oli niin hupaista näyttää hänelle uutta lakkiaan. Heidän kumpaisenkin silmät säteilivät ilosta, ehkäpä enemmän kuin kultainen lyyry Yrjön lakissa. – Olisihan sekin paremmin säteillyt, jos vain olisi ollut armas auringonpaiste tai edes ihana kuutamo, mutta kun ei ollut, minkä sille voi! – Yrjö lähti saattamaan Lyyliään kotiin, ja keskustelu kävi tavallista sujuvammin; he olivat ihmeen onnellisia. – No, kyllähän sopikin, kuuluihan tuo nimikin ”ylioppilas” jo suloiselta, ja siihen kun vielä päälle päätteeksi sisältyi loistavan ihana tulevaisuus!

Saatettuaan Lyylin kotiin ja lausuttuaan hänelle herttaisen ”hyvää yötä”, Yrjö lähti issikalla kiitämään Alppilaa kohti. Siellähän ne olivat komeat ”ylioppilasviftit” vietettävät. Olivathan ne ”vesipojat” päättäneet pitää ”raittiusviftit” toisaalla, mutta kenpä viitsisi heidän vetisessä seurassaan sellaista onnenhetkeä viettää? – Ei, jotain parempaa piti olla. – Kun Yrjö saapui Alppilaan, kuului sieltä jo eräästä huoneesta iloista naurua ja vilkasta puhetta. Sinne astui Yrjökin. Riemuiten toverit toivottivat häntä tervetulleeksi. Samaan iloiseen, hurmaantuneeseen nauruun ja keskusteluun hänkin yhtyi. Maljoja kilisteltiin vuoroon kunkin onneksi, puheita pidettiin, ylistettiin vapautta, joka heille nyt monivuotisen kouluorjuuden perästä oli koittamassa. – Illanviettoa jatkettiin, papyrosseista syntyneet savupilvet täyttivät huoneen, ilma kävi huoneessa kuumaksi ja paksuksi. Mutta nuorukaisten mielet tulivat yhä kiihkeämmiksi, mitä useimpia maljoja kilistettiin, mitä enimmän kunkin onneksi laseja kallistettiin.

* * *

Kun Yrjö heräsi seuraavana päivänä puolenpäivän ajoissa, tuntui hänen päänsä tavattoman raskaalta. Hän mietiskeli hetkisen, miksi niin oli. Vihdoin hän muisti eilenillalliset ”ylioppilasviftit”, ensimmäisen askeleen vapaudessa. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä, puki päälleen, pisti valkosen lakin päähänsä ja katseli sitä kuvastimesta. Sen jälkeen hän pani uuden kesäpalttoon päälleen, otti papyrossin suuhunsa, veti uudet keltaset hansikkaat käsiinsä, ottipa vielä komean kepinkin käteensä ja lähti kaupungille näyttämään uutta lakkiaan. Vastaantulevat vanhemmat ylioppilaat hiukan ivallisesti katsahtivat Yrjöön ja iskien silmää toisilleen kuiskasivat: ”Katsoppas, tuossakin yksi ”keltanokka” keikistelee!” Se Yrjöä vähän suututti, olisipa tehnyt mieli katsoa kuvastimesta, oliko se nokka todellakin keltaseksi käynyt; samalla olisi nähnyt, oliko lakki hyvässä asennossa ja lyyry tallella, mutta eihän sitä nyt viitsinyt näin kadulla. Ylpeänä hän vain astuskeli heilutellen kolmen markan hintaista keppiään ja vedellen paksuja savuja papyrossistaan. Sattuipa tulemaan koululaisiakin vastaan, vanhoja koulutoveria, mutta ei hän niistä nyt välittänyt, hymyilyyn saivat tyytyä, – menköötpä vain sinne orjuuteen! Yrjö oli vapaa, oli sanonut jäähyväiset koululle siksi pitkäksi ikää. – Hän oli päässyt aukomaan viisaudentemppelin ovia, tullut ylioppilaaksi.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.