”Sairasvoimistelua”

Wikiaineistosta
”Sairasvoimistelua”

Kirjoittanut Otto Tuomi


Eräänä päivänä tässä kevätkesällä menin minä käymään erään ajurin luona. Hänen vaimonsa sanoi hänen olevan, ”tallissa hevosta parantamassa”. Menin siis talliin. Siellä kohtasi minua outo näky. Ajuri köysitti hyvin kurjan näköistä hevosta sekä edestä että takaa ja hevonen vähä väliin tinki kaatumaan, mutta ajuri sitä nuorien avulla pysytti seisallaan.

”Mikäs hevoselle on tullut?” kysyin minä.

”Kovassa työssä särkeneet ja mennyt niin huonoksi, ettei pysy pystyssä kuin pitelemällä,” selitti ajuri.

”Vai niin! Kenenkä hevonen se on?”

”Minunhan tämä tällä kertaa on. Ostin eilen yheltä rautatien työmieheltä 35 markalla, ja nyt koetan tätä parantaa.”

”Mitenkä aijotte sitä parantaa?”

”Minä sidon näin-ikään nuorilla kattoon kiinni, että se pysyy seisallaan, ja sitte hyvästi hoitelen.”

Hän köysitti sitä etu- ja takapuolelta vahvoilla köysillä ja sitte veti köydet kattoon orren ympäri niin tiukalle, ettei hevonen voinut kaatua minnekkään päin. Köysien väliin pani riepuja, ettei hevoseen köysien puristus niin koskisi.

Silmäilin vielä hevosta. Se oli niin laiha, ettei siinä ollut kuin ”luu ja nahka”. Kylkiluut romottivat korkealla longallaan – kuin vanteet ravistuneessa tynnyrissä! Kaulasta länkien kohdalta oli karva ja nahkakin muutamin paikoin pois kulunut, veresliha näkyi monesta kohden. Näytti kuin olisi kangeilla hevos-parkaa pieksetty ja nahka sentähden luun kohdalta lähtenyt. – Voimattomuus ja nälkä näkyi sitä vaivaavan. Myötäälleen tinki kaatumaan milloin taakse, milloin syrjään päin, mutta samalla söi ahnaasti apetta.

”Vaan eikös se olisi parempi, jos hevonen saisi olla pitkällään, kuin että tuossa nuorien varassa – aivanhan sen jalat kuolevat siinä!” muistutin minä.

”Niin sen luulisi, vaan ei se niin ole! Jos sen antaisi olla pitkällään, niin sitä ei saisi sitte ylös. Mutta kun se näin on, ja minä aina hierustelen sen jalkoja, niin sitte siitä hyvä tulee. – Soh, hevonen! Mitä sinä siinä!”

Hevonen yritti taas kaatumaan, mutta ajuri puukkasi sitä kylkeen.

Minä kun en ymmärtänyt tätä seisomisjuttua, en virkkanut tähän mitään.

”Kauvanko aijotte seisottaa hevosta tuolla tavalla?” kysyin kuitenkin.

”Noh, ehkä noin kaksi vuorokautta; niin kauvan minä olen ennenkin pitänyt.”

”Vai olette te ennenkin tällä tavalla hevosia parantanut!”

”Olen, ja on niistä kalu tullut. Tämäkin, niinkuin näette, syöpi minkä kerkiää; ja eihän se kumma olekaan, kun on niin kovaa työtä tehnyt ja nälällä kiusattu. Illalla kun tämä tuotiin tänne, niin hätäseltä seisallaan pysytteli.”

”Mitenkä ne päällikötkin antavat siellä rautatien työssä sillä tavalla kiusata hevosia?”

”Eipä he näy hyvin kieltävänkään. Ja kun talvella vähä palkkaa maksettiin, niin sentähden sitä hevosmieskin tuli liiemmaksi hevosta kiusanneeksi. Viime talvenakin kiven vedossa ... kyllä siellä moni hevonen tuli vaivaiseksi .. ja taispa joku kuollakin. Huonoja alkujaankin olivat ja sitte kun isoja kiviä piti vetää riuhtoa.”

”Kyllä se nyt on oikein surkeata, kun niin kovasydämisiä ihmiset voivat olla – sehän on eläimen rääkkäystä!”

”Onpa tok’ tavallakin. Ne luulee monikin, että hevonen on kuin mikä kone tahi masina, jolla ei ole mitään tuntoa. Tässäkin huhtikuulla minä ostin eräältä mieheltä niin-ikään hevosen 20 markalla, joka oli niin huono, että reessä piti vetää tänne. Vaan sain minä, kuin sainkin, senkin parannetuksi.”

”Tällä tavallako senkin paransitte?”

”Niin; köytin näin nuorilla, että se pysyi seisallaan, annoin sitte niin olla 2 vuorokautta, hyvästi suuruksella ruokin ja aina hierustelin jalkoja. – Kas nyt sen on siinä hyvä olla!”

Hän sai hevosen täydellisesti köytetyksi, ja katsoi nyt siihen tyytyväisenä.

”Nyt sitä siinä ei vaivaa mikään; pannaan vaan vähä apetta lisää, niin kyllä passaa syödä rouskutella.”

Hän pani lisää apetta, ja näytti nyt aivan tyytyväiseltä.

Minä myös katsoin hevoseen, ja täytyi minunkin myöntää, että kyllä sen on ehkä siinä hyvä olla.

”Aivan kuin pienen lapsen, joka ei vielä osaa omin varoinsa kävellä, on hyvä ja mukava olla reikä-tuolissa, niin hevosenkin on tässä hyvä olla,” vakuutti ajuri. Hän oli hevosen niin köyttänyt, ettei se voinut kaatua oikealle eikä vasemmalle, ei eteen eikä taakse, eikä myöskään voinut alas kyykistyä.

”Eiköhän kuitenkin sen jalat vaiviudu tuossa niin kauvan seistessaan?” arvelin.

”Ei, ei ne vaiviudu. Näin minä olen ennenkin parantanut ja sentähden tiedän sen asian,” vakuutti yhä ajuri. – ”Näittehän te keväällä sen mustan-puhuvan ruunan?”

”Näin.”

”Eikös se ollut hyvä hevonen?”

”Olihan se tavallinen.”

”Ja senkin minä tällä tavalla paransin. Se on näet jaloissa vika, ja sentähden niitä pitää ensin hyvästi hoitaa. Sekin hevonen, silloin kuin minä sen möin veljelleni, oli melkein näin lihava kuin tämä.” Hän osoitti toisessa pilttuussa olevata hevostansa, joka oli lihava ja vahva hevonen.

”Vaan onkohan se kuitenkaan oikein, että hevosta tuolla tavalla köysittää – koskeekinhan siihen?” sanoin minä vielä, sillä minussa tuntui semmoinen vastenmielisyys tätä ajurin parantamis-tapaa vastaan.

”Te ette näy vielä tietävän, mikä se koskee ja mitä ei,” sanoi ajuri varmasti, minuun päin kääntyen. ”Se se hevoseen koskee, kun sitä kangilla lyödään, ja rääkätään nälällä ja kovalla työllä. Vaan tämä on ihan toista: hevonen saa aivan huoletta seista ja syödä. Eikä se paha ole, jos se on nuorilla sidottu. Kuuluuhan nuo Viipurissa sotamiehiäkin köysittävän, ja sitä kuuluu sitte kapteeni sanovan ”sairasvoimisteluksi”! Liekkö se sotamiehille hyvää tehnyt, en tiedä, vaan näin ne huonot hevoset näkyvät paranevan.”


Lähde: Savo 8.11.1887.