”Vanha piika”

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
”Vanha piika”

Kirjoittanut Minna Canth


Häntä kutsuttiin »hurjaksi neidiksi» ja hän asui kaukana kaupungin syrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä olivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut. Täytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne pienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä huoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa kuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa. Tosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja ikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä istua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli yhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta vuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein omalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava uuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat, pienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne ikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta kieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan. Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa, eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut, hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä, aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.

Ei hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä viima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se häntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla ijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille. Kestämistä siinä oli itselläänkin.

Ei häntä aina oltu sanottu »hurjaksi neidiksi». Oli aika, jolloin hän tunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika, jolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta siitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet maan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut »vanha piika». Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä nähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen jälkeensä: »hurja neiti, hurja neiti!» Herrat kulkivat ylpeästi ohitse häntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen seisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan saatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa kukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran maailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi niistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen elämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet.

Mutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen piironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä ensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut, että kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä, minkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa tanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja atlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta.

Tuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä, voittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa. Keisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan läheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren kohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan nousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää. Kaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi valmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin.

Niissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia: nuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen kanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei kenenkään muun kanssa askeltakaan.

Sen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara tätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan. Ensin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun suuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät häntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja ylpeydellä.

Häntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen ympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen pienimmästäkin suosion osoituksestaan.

Sen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs luutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi Imatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin sanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen.

Siellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja kirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki hänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä rohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo kulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut aivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa saanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa.

Siihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne kumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen sydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan.

– Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo vihdoinkin vaalisi.

Mutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän ei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta suuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen kanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen? Semmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara, silloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea kaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia hänellä oli ollut torjuttavana.

Vuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki »Monte Kriston kreiviä», »Pariisin mysterioita», »Vaeltavaa juutalaista» ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja odotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että suuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa mieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän viipyi.

Eikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä kärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan hautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden toteutuvan.

Kerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto sydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin rikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin harmissaan.

– Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä.

Ensin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne häntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä hänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää yksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia tyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen mielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja heitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista makua.

Mahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan herrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen täydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän suhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa.

Hän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa. Siinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten muotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman hihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen täyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset hartiansa hyvin tulivat näkyviin.

Tyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki valoisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen rinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin kaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen syrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana, niinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko ajatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei ikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli!

Heidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan näsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun valssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan. Parhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui suoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi:

– Pois, pikku tytöt, peilin edestä!

Ei heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo »pikku tytöt», sen hän hyvin tiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa sijaa.

Peilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat häneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä jotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän kutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot – tuo mahtoi olla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi, tarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta – hän ei ollut hullumpi. – Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä kun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut: ensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet vallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne seisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan. Vai täytyikö heitä muistuttaa?

– Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi heille selkänsä.

Tytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat jotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat:

– Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin »vanha piika».

Kuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan, oli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti. Hämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko joukko naisia koolla.

Keltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle puolelle ja sulki oven.

– »Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»!

Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha piika».

Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.

Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.

Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa. Soittoa kuului musiikkilehteriltä.

– »Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.

Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä, ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin. Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.

Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen. Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.

– Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.

Tukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää:

– Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista.

Ja tukkukauppias vetääntyi pois.

Parit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla, mutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi?

Pahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen huomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat toisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli puheen aineena.

Mutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain kuristavaa kurkussaan.

Merkki annettiin, franseesi alkoi.

Hän jäi seisomaan.

Tuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä jäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut.

Kaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri tunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja viimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja kaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi ahdistukseksi. Hän oli pakahtua.

Kun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän äkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli tyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän vahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi eteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen ilmaan.

Hän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan kotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen verran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan.

Mitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä – ei muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä tietysti eivät kenellekään kertoneet.

Miksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä asian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän pahoja.

Hän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta.

Vieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot. He olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat. Mutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi hänen puoliaan pitänyt?

Missä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä ne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen pienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita joka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt.

Mutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään tilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos kadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän illan.

Saara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen sohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä tuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin huonon onnen hänelle toi.

Hän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet tanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa, että siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan käymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä tuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti. Eikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään.

Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa, jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.

Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku. Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?

Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä. Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle päin.

Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta. Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin suinkin ennätti.

Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas vetten yli.

Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut, odottanut.

Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului, syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän tarkasteli jok’ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän jo vihdoinkin ilmestyisi?

Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja, uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus! Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan. Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut – ei millään ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok’ainoan vieraan ihmisen silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä. Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!

Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä, naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.

Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata. Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei enää mitään toivonut.

Ja kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku. Hänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt hän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä ketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen hänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei.

Hän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa, joka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa kaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja kankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei vironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei niitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla. Hyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää surujensa maljan sakkoja myöten.

Voimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta eikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti tulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen aivonsa.

Tunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että velkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui ympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä kirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli hänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa pois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta. Silloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi uudelleen.

Siitä asti häntä sanottiin »hurjaksi neidiksi». Ja siitä asti lapset häntä pelkäsivät.

Hänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin hänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty rutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva nuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi ja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne Seilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon silloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli »vanha piika» ja »hurja neiti».


Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Nuori Suomi -albumissa 1891.