15 12–13/IV 97

15 12–13/IV 97. Kirjoittanut Antti Rytkönen

En tahtonut kansalle tuskia,

en tahtonut vääryyttä, sortoa,

en tahtonut kansaani kostaa.

Minä tahdoin yöstä ja hallasta,

minä tahdoin vieraasta vallasta

tämän kansan jaloille nostaa.

Mun käskyni kankailla Suomenmaan

sai kodit liekkinä leimuamaan,

sai soimahan sotatorven.

Sain taistella kansaani vastahan,

mut herättää tahdoin unestaan

ylös kontion Suomen korven.

Mun käskyni kankailla Suomenmaan

sai veljet veljiä surmamaan,

sai vuotamaan kansani verta,

minä tahdoin sorrosta, vainosta

ja taistojen taakasta, painosta

ylös nostaa kansani kerta.

Mun käteni kansalle Suomenmaan

ei antaa saattanut apuaan,

se armoton oli kuin rauta.

Mut armoa aika ei sallinut se,

ja armotonna myös minulle

nyt aukenee äkkiä hauta.

Nään sinne uskoni sortuvan

ja toivoni Suomen kansahan,

sen vapauteen, vastaisuuteen,

en nousevan rautaista kouraa nää,

joka kansani voisi jännittää

ja herättää elohon uuteen.

Valo vaipuu eloni auringon,

pian yöhön pimeään peittynyt on

sen sammuva iltarusko.

Kun kalman vuoteelle painan pään,

minä pirstoina toivoni suuren nään,

nään sammuvan eloni uskon.

Jo Manan neitoset maatavat,

jo kalman tyttäret kaatavat

tään kontion Suomen korven...

Mut kulkaa ratsujen jyminää,

oi, kuulkaa! Mistä on melske tää

ja toitotus sotatorven?

Minä kuulen tanteren töminää,

maan perustuksetko järkähtää,

minä kuulen kalsketta kalpain!

Minä kuulen myrskyjen mylvintää,

minä kuulen kuin raivoopi rajusää,

minä kuulen sortuvan salpain!

Minä kuulen sulavan Suomen jään,

minä kuulen: nuijilla isketään,

jo korven kontiot herää!

Läpi vuosisatojen harsojen,

sen kärsimyksien, tuskien

näen: paistaa jo päivänterä.

Minä näänkö vain haaveuniain,

minä vuoteellaniko houraan vain?

En, en, se uni se on totta –

Mut katso, katso, ken se on, ken?

Se käsi on kalman, tunnen sen! –

Nyt saat minut luoksesi ottaa!

Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.