Siirry sisältöön

Aamuvaellusta

Wikiaineistosta
VIII [Aamuvaellusta]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Nousemaan saan vielä voimaa..
Yöllä tuska puhui: Matka
päättyi tähän, täst’ et jatka!
Siitä kun en öitä nuku,
kun oon vaivan pitkän vanki,
luvuton on vuorten luku.
Nousen, elämää en soimaa.
Elän, vaikka mulla mitään
muuta ei kuin kuollut usko.
Akkunaan! horjun – rusko
nostaa kultavuorta itään –
pilvipensastojen lehdin
saartuu taivaat – horsmatarhain
hohtoisena puuntaa hanki!
Onni heittää aamu-varhain
valvevuode, hauta harhain!
Näkemään sun vielä ehdin,
aamunnousu, aika parhain!
Jalkani ma suorin kengin,
vyötän kupeeni ja lähden.
Autuus: yön ja varjon rengin
valo vastaanottaa, hengin
sädevihmaa päiväntähden!
Elämäni köyhä, pieni,
tuskanhiilu hiipumaton,
ylistän sua lahjas tähden.
Auvo suuri, arvaamaton;
kaartuu alla ilmankaton
aamutieni,
luvuttomiin toisiin teihin
kutoutuu. Kuulun heihin,
jotka luotiin. Poljen polun,
jonka unho peittää, solun
ajattomaan, rajattomaan
maahan, minne käymme kaikin
Mihinkään en niinkuin omaan
tartu – kaiken lainaks saikin
sydämeni, yöt ja päivät
ilon pilkkein, pitkin murhein.
Vaella vain mielin urhein,
sydämeni, kerran näet:
tuskan rämeet, riemun mäet,
onnen kunnaat taakses jäivät.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.