Aarteenkaivajat

Aarteenkaivajat.

Kirjoittanut Verner von Heidenstam

Teheranin kaupungin portilla loikoili kuusi kaupungin laiskinta tyhjäntoimittajaa särkien pähkinöitä päivän paisteessa. Lähimmän talon punaiseksi maalatussa akkunassa seisoi Abu Jussuf pitkässä turkissaan, teräväpartaisena ja paljaaksi ajetuin päin, monine paperikääryineen – sillä Abu Jussuf oli kirjanpainaja.

On tulta tuimass’ silmässään

Pääverhon mustan alla.

Ja akkunata nyrkillään

Hän iski luisevalla.

Hän kaljupäätäns’ hiveli.

– »Te, laiskat rentut, muistakaa:

Se yksin onnen, riemun saa,

Ken määrää kohden pyrkivi»

Samassa antoi hän paperikääryn aivan kuin sattumalta pudota kadulle. Se sisälsi tietoja jonkinlaisista kammioista tai kalliohaudoista, joita oli olemassa perättäisenä jonona vuoressa kaupungin takana, vaikka olivat täytetyt ja aikojen kuluessa unohtuneet. Ensimäisessä kammiossa oli rahasumma, toisessa kahta vertaa suurempi, kolmannessa summa, joka oli kahta vertaa suurempi kuin toisessa oleva ja niin edespäin peninkulmittain vuoren sisään.

Sitte sulki Abu Jussuf akkunaluukun, puhdisti hehkun kurnivassa vesipiipussaan ja vaipui työhönsä. Kun hän vasta useampien vuosien perästä eräänä iltana katsahti ulos, hämmästyi hän. Kolme laiskureista, jotka edellisellä kerralla makasivat selällään, olivat kääntyneet vatsalleen, mutta muut seisoivat etäämpänä ja sirottivat nyyhkyttäen multaa ja tuhkaa hiuksiinsa. Suuri ilta-aurinko venytti heidän varjonsa kauas erämaahan.

«Oi! Jussuf,» huudahti yksi heistä vetäen esiin kauhtanastaan ulosviskatun paperikääryn ja sovittaen paikoilleen, mustat silmälasinsa, joissa oli sarviset sangat. «Minä, joka olin sukkelajärkisin, olen opetellut lukemaan selittääkseni tätä asiakirjaa ja olen lukenut silmäni niin heikoiksi, etten voi eroittaa partaa kasvoistasi.»

«Oi! Jussuf», huudahti toinen. «Laskeakseni kammioiden aseman olen minä, jolla on paras muisti, harjoitellut mathematiikkaa, mathesis pura ja olen tullut päästäni vialle. Ajattele itse! Arvioi vuoren korkeusviiva 5,000 jalaksi ja kutsu tätä viivaa A. B..... Voi hyvä Jumala!«

«Oi! Jussuf», huudahti kolmas sylkäisten maahan, «Minä, joka olin typerin, mutta myös väkevin, olen hoitanut kankea ja kuokkaa ja olen nyt aivan koukkuselkäinen. Uloimmassa kammiossa oli näetkös ainoastaan pieni vaskiraha, toisessa kaksi sen vertaa – siis kaksi vaskirahaa ja niin pitkin matkaa. Vasta kolme vuotta työtä tehtyämme löysimme tänään kymmenennessä kammiossa ensimmäisen hopearahan. Mitä! Tämäkö palkaksi vaivastamme? Mutta kuinka huumaavan suuri mahtaneekaan sisimmän kammion rahaläjä olla! Tieto tästä ei suo meille elämässä enää mitään lepoa. Jussuf, Jussuf! Miksi et antanut meidän särkeä pähkinöitä päivän paisteessa?»

Pois kääntyvi Jussuf itkien,

Nyt luukun sulkevi hän.

Mut taisteluitani taistellen

Hänen vieläkin näen elävän.

Soi ääntänsä portit kaupungin,

Avainreijätkin ahtaimmat.

Päin määrää kulkus jos suunnitat,

Ajon kumman alkavas huomaatkin

Sua laahaa tenhoten langoillaan

Otus välttyvä tietänsä seuraamaan

Ase kättesi hervahtaa tehoton,

Yhä kietout ahtaimpaan.

Ori hillitön vaunujes eessä vaan

Tuo määräsi vihdoin on.

Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.