Aliina: II. luku

Wikiaineistosta
I. luku II. luku
Aliina
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
III. luku


– Kuule, nouse ylös, elä enää nukuttele, puheli Lahnaniemen emäntä nykien Aliinaa kädestä.

Oli syys-aamu, vähän jälkeen palvelijain taloon tulon. Muu joukko oli riihessä puimassa, lapset vain nukkuivat leveässä tuvan sängyssä, ja emäntä asetteli keittopataa takkatulelle. Aliina havahtui viimein ja nousi ketterästi vaatteita päällensä pukemaan.

– Havautin sinut nyt vähän aikaisemmin, sanoi emäntä. – Ajattelin että jos menisit navettaan Vapun toveriksi, se on siellä yksinään, kun toisen piian piti mennä riiheen. Osaathan sinä kantaa heiniä lehmäin eteen.

Aliina veti kengät jalkaansa ja lähti täyttämään äitinsä käskyä. Ulkona oli pimeä. Kiireesti juosta sipsutteli hän lantakatokseen, jonne raollaan olevasta navetan ovesta näkyi himmeä lyhdyn valo. Aliina astui hiljaa kynnyksen yli navettaan, mutta palautui samassa varpaillaan hiipien takaisin. Hän oli aivan hämmästyksissään. Olihan hän heinäniityllä ja leikkuupellolla nähnyt renkien ja päiväläis-ukkojenkin käsittelevän piikoja ja telmivän niiden kanssa, mutta ainoastaan suuressa joukossa. Mutta että isä...

Aliina ei tietänyt mitä ajatella ja mitä tehdä. Ohuessa päällysvaatteessa seisten tuli pian vilu lantakujan nurkassa, mutta mihin mennä lämmittelemään? Viimein hän huomasi, että sauna oli pantu lämpenemään riihimiehiä varten, ja hiipi sinne uunin eteen. Matalalle laskeutunut savu tunkeutui silmiin ja oli apuna kirvertelemässä. Tukalaksi tuli siinäkin olo, mutta mitenkä selittäisi äidille, jos menisi tupaan. Viimein hän pyyhki silmänsä ja koetti äidin huomaamatta päästä sänkyynsä. Mutta sepä ei oikein onnistunut.

– Mikä sinulla on? kysyi äiti katsahtaen Aliinan punastuneihin silmiin.

– Kävin saunan uunia kohentamassa, vastasi Aliina matalalla äänellä.

– Eikö siellä navetassa ollutkaan työtä?

Aliina yrähti jotakin vastaukseksi, joka ei ollut minnekään päin, sillä hänestä oli vaikeata valhetella.

Onneksi ei äiti kysellyt enempää, vaan kääntyi toiseen asiaan.

– Käy nyt, neuvoi hän, – kutsumassa isääsi kahville, se meni riihelle olkia korjaamaan.

– »Isää riiheltä», ajatteli Aliina säpsähtäen ja lähti koneen tapaisesti liikkeelle.

Pölyisestä riihestä kuului kolketta ja puhelua. Isänsä tapasi hän ruumenhuoneesta voitelemassa siivuukonetta.

– Kas kun Aliinakin on jo valveilla, rehahti tämä nauraen ihmettelemään.

– Äiti kutsui kahville, ilmoitti Aliina ujosti.

– Vai kahville, pitääpä tulla, jopa tämä tuntuukin pyörivän.

Hän pyöräytti kerran koneen rattaita ympäriinsä ja lähti kiirehtimään Aliinan perästä, joka jo oli kääntynyt pihaan päin.

– Joko sinä olet ollut kauankin valveilla? kysyi hän hyvittelevällä äänellä.

– Jo vähän aikaa.

– Kävitkö sinä äsken navetassa?

Aliina ei vastannut mitään.

– Taisithan sinä käydä, jatkoi Auvinen naurahdellen. – Minä vain vähän huomasin, kun tuo Vapun heikale ryösti minulta rukkaset, niin minäpä otin kiinni. Vaan ei puhuta siitä kellekään.

He ehtivät jo tuparakennuksen kynnykselle, sillä Aliina kulki kiireesti edeltä.

– Pianpa Aliina saikin tulemaan, sanoi emäntä, kun he astuivat tupaan. – Onko siellä vielä miten paljon puimista?

– Viimeinen lataus on menossa, vastasi isäntä istahtaen lavitsalle. – Elä viekään sitä pannua kamariin, tässä tuvan pöydällä on niin mukava juoda leketellä.

Hän kääntyi valmiiksi pöytään päin ja naurahdella myhäili siinä tyytyväisenä, kuten ainakin perheen isä joukkonsa keskellä.

– Yhdentekevä, sanoi emäntä pyyhkien pannunsa päällystää.

Hän kävi noutamassa muut kahvikojeet, ja sitten he toinen toisella puolen pöytää istuen joivat ja juttelivat.

– Luuletko tänä syksynä tulevan jyvähinkaloiden täyteen? arveli emäntä.

– Kyllä ne tulevat, tuskin mahtuukaan, kehui Auvinen.

– Jokohan nyt päästäneen jyviä myömään?

– On niitä nyt myödä aivan enemmältä.

– Niinhän sinä kehuit viime vuotenakin, mutta kellekä niitä myötiin?

– Ei isommissa summissa myötynä, mutta annoinhan minä usein pienille ostajille.

– Minusta olisi viisainta että möisi enemmältä yhteen paikkaan eikä riputtelisi vähitellen sinne ja tänne.

Emäntä aikoi korjata kupit pois pöydältä, mutta Auvinen esitteli, että Aliinallekin annettaisiin kahvia.

– Mitäpä häneen lasten tarvitsee totutella, vastusteli emäntä.

– Annetaan nyt, houkutteli Auvinen. – Eihän Aliina ole enää kovin lapsi, kohta rippikoulu-iässä.

Emäntä alkoi kaataa kuppiin. Vappukin sattui tulemaan samassa, ja sille täytti emäntä toiset kupit.

– Tule Vappu juomaan, kehoitti emäntä, – ja siinä on Aliinallekin.

Vappu astui rohkeasti pöydän luokse katsomatta kehenkään. Aliina piilottautui lasten sängyn taakse ja esteli juomasta.

– Tule nyt Aliina, kuului isän hyvittelevä kehoitus.

– Elä houkuta, sanoi äiti vakavammin. – Olethan jo ollut vähän aikaa valveilla ja karjallakin kävit.

Vappu särpi punakkana kahviaan ja vilkaisi syrjittäisellä katseella Aliinaan.

Auvinen oli tytärtään kohtaan niin hyväntahtoisella tuulella, että olisi vaikka kantanut sille kahvia, jos olisi ilennyt. Aliina ei yhtään kaivannut tätä huolenpitoa ja kävi hyvin vastenmielisesti ottamassa kupit pöydältä ja meni nurkkaan juomaan.

Emäntä oli siirtynyt keittopataa kohentelemaan ja virkkoi:

– Jokapäiväinen turkki tälle Aliinalle pitäisi teettää, sittenhän siellä navetallakin tarkenisi käydä.

– Onhan se vanha turkki, pitää sitä jokapäiväisenä, sanoi Auvinen. – Minä teetän tänä talvena Aliinalle Kajaanissa muokatuista nahkoista verka-päällisen harviais-turkin.

– Kovinpa rikkaasti nyt mennään, sanoi emäntä vähän ivallisesti.

– Mikä on mennessä, kehui Auvinen herttaisesti nauraen. – Sinullekin minä teetän uuden hyvän turkin.

– Sitä vailla. Minä tulen vielä monta vuotta toimeen entisellä, on se niin hyvä.

– Eipä siinä ole verkapäällistä.

– Verkaa se on, vaikka kotona kudottua.

Joku riihimies tuli ilmoittamaan, että nyt siellä tarvittaisiin säkkejä.

– Kas kun ne unehtuivat, sanoi Auvinen.

Hän oli jo aikoja sitten sanonut menevänsä säkkejä riihelle viemään.

– Vai jo ne ovat niin lopussa, sanoi emäntä, ja tämä minun keittoni joutuu kovin hitaasti, kun on niin huonoja puita.

– Minä tuon tullessani parempia, kun käyn säkit antamassa, puheli Auvinen mennessään.

Kohta hän palasikin, käsivarrella halkoja, joita laitteli hyvin huolellisesti padan alle.

– Menepä Aliina katsomaan, sanoi emäntä, – onko Vappu laittanut vettä lämpenemään riihimiehille, ja jos ei ole, niin kanna toverina.

– Liika raskastahan se on veden kantaminen Aliinalle, säälitteli Auvinen. – Joutaisinhan tästä minäkin.

Usein ennenkin oli Aliina kuullut isänsä häntä säälittelevän, ja se tuntui aina niin hyvälle mielestä, mutta ei tällä kertaa. Hän kiirehti joutuin ulos, peläten että isä ennättää ennen.