Aliina: IX. luku
| VIII. luku | IX. luku Aliina Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
X. luku |
Kaksi vuotta meni Aliinalta ilman mitään merkillisempiä tapahtumia. Tehtävänsä työt jaksoi hän hyvin toimittaa ja voimistui siinä ruumiiltaan aivan aikaihmiseksi. Joskin yksitoikkoinen työ ja aika-ajoin kylältä kuuluvat juorupuheet saattoivat monesti mielen ikäväksi, niin sitä suloisemmilta maistuivat ne hetket, jolloin pääsi työstä vapaaksi ja sai siirtyä ajatusten maailmaan.
Hänelle oli työnteosta suoranaista etuakin. Aina vähänväliä antoi isä hyvitykseksi rahaa, jota sai käyttää mielensä mukaan. Sillä osteli hän kirjoja ja katseli aina hyvillä mielin kirjavarastonsa lisääntymistä. Eikä ne huoneen kaunistuksena yksistään joutaneetkaan olemaan. Pitkinä talvi-iltoina ennätti lukea ne moneenkin kertaan. Usein havahtui hän aamusella kirja kädessään ja lamppu palamassa vuoteen vierellä.
Ystävyys Iidan kanssa kesti katkeamatta ja tuli yhä lujemmaksi. Jos ei ollut aikaa käydä toistensa luona, oli aina kirje valmiina odottamassa, menisikö joku kirkolle. Usein sai jo vastuun viemämiehen mukana. Kirjoittamista ei vaan puuttunut.
Iidalla olikin jotain merkillisempää tekeillä. Hän valmistautui seminaariin ja luki ahkerasti, jotta onnistuisi pääsytutkinnossa. Näitä asioita ne kirjeetkin enimmästi sisälsivät. Aliina seurasi ystävänsä valmistuksia yhtä suurella jännityksellä, kuin jos ne olisivat olleet omia. Tulipa ystäväin kesken jo paljon puhutuksi siitäkin, että jos voisivat päästä molemmat. Se oli suloinen ajatus, varsinkin Aliinalle. Mutta kun he rupesivat tutkimaan, miten päästä tuon hirvittävän pääsytutkinnon läpi, niin silloin täytyi peräytyä. Miten pääsisi laskennossa, miten soitossa. Nämä olivat vaikeimmat ja pelättävimmät aineet.
Mutta sitten he keksivät toisen tien. Pääseepä Aliina johonkin kouluun, esim. karjakkokouluun. Ja tästä he innostuivat molemmat ja rakensivat mitä hauskimman tulevaisuuden ohjelman. Kumpikin käy koulunsa, ja sitten he sovittavat niin, että Aliina rupeaa johonkin hoviin karjakoksi ja Iida läheiseen kouluun opettajattareksi. Sitten heillä on oikein hauska. Jopa he muistelivat valmiiksi ja katselivat kartaltakin, missä olisi hovitaloja kansakoulujen läheisyydessä. Ja kyllähän semmoisia aina löytyi.
Kaikki nämä oli heillä moneen kertaan puhuttuna, kun Iida syksykesällä matkusti seminaarin tutkintoon. Aliina kävi saattamassa ja jäi jännityksellä odottamaan tietoja. Parin viikon perästä ne saapuivatkin. Kaikki oli hyvin onnistunut. Aliina iloitsi kuin omasta asiastaan, sillä se oli alkuna ja vahvistuksena yhteiselle ohjelmalle. Nyt oli vain pidettävä huoli omista opinnoista, mutta asialla ei ollut kiirettä, sillä kurssi kesti vain kaksi vuotta. Huolettomaksi ei siltä voinut heretä, täytyi alkaa taivutella vanhempien mieliä.
Mutta nämäpä olivat kumpainenkin kovasti vasten. Äiti vähän taipui ajattelemaan asiaa, mutta isä ei ensinkään.
– Siihen koulupaikkaan en auta en pennilläkään enkä anna lupaa, päätteli tämä. – Palvelustytöille se on kyllä hyvä, joilla ei ole kotia, mutta lähteä talon tyttären kahdeksi vuodeksi vieraan palvelukseen etovertaista oppia saamaan, niin se on aivan hupsua.
Aliina jäi pahoille mielin. Ei olisi haluttanut väkisinkään lähteä, mutta jos kotiin jää, niin menee hukkaan kaikki aikeet. Saadakseen vanhempansa paremmin taipumaan ilmoitti hän, että Iida on karjakkokouluun kehoittanut ja että heillä on semmoiset ja semmoiset tuumat. Vaikea tosin oli antaa vanhemmillekaan tiedoksi salaisuuksia, mutta muuta keinoa ei ollut. Ja jotain ne vaikuttavatkin, sillä molemmat pitivät Iidaa erityisempänä maili-ihmisenä. Auvinen itsekin malttoi jo rauhallisemmin kuunnella ja alkoi kysellä:
– Ettäkö olisit sitten hovilaisen karjakkona kaiken ikäsi?
Samalla katsahti hän naurahtaen vaimoonsa, mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansa.
Aliina ymmärsi, että isä tarkoitti iän loppupuoleksi jotain huokeampaa elinkeinoa, ja vastasi jäykästi –:
– Olen niin kauan kuin jaksan.
– Entäs vanhana?
– Syön ansioitani.
– Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen. – Ja se kaikki siinä mielessä, että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin.
– Onhan siinä sitäkin.
– Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee naimisiin.
– Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen puolesta.
– Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen tahtovansa ajatella.
Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle kirjoittaa siitä.
Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu.
– Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen. – Kunhan käyn ensin tuolla kirkolla päin.
– Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta, houkutteli Aliina.
– Minä vähät siitä koko karjakkokoulusta, muuta minä ajattelen.
Semmoistako se olikin, ajatteli Aliina. Hän kirjoitti Iidalle pitkän, ikävän kirjeen. Kirjoittaessa muistui mieleen, että kansakouluun pääsemisessä oli serkku Hilja paljon apuna, ehkä sen puhe nytkin auttaisi. Hän kirjoitti sille toisen kirjeen ja kehoitti tulemaan käymään, mutta jos ei joutaisi, niin pitäisi kaikella mokomin kirjoittaa. Karjakoksi haluamisensa syyksi selitti Aliina sitä, että kun heitä lapsia on niin monta, niin hän joutaisi jo kohta muualle itseänsä elättämään. Tämän selityksen toivoi hän Hiljan parhaiten ymmärtävän, ja se oli samalla tosikin.
Mutta vastauspa ei tullutkaan toivon mukainen. »Se on aivan tarpeeton puuha sinulle», kirjoitti Hilja. »Karjaa osaat kyllä ruokkia ja voita opit valmistamaan lyhempiaikaisissakin oppipaikoissa. Meille tulee kevättalvella läänin karjakko kolmen kuukauden ajaksi, tule silloin varmaan tänne, niin muuta et tarvitse. Tänne on aikonut paljon muitakin tyttöjä ja meille tulee oikein lysti, kun minä sinua käyttelen jos kuinka monessa kylässä. Ja täällä näet paljon poikiakin, ja ne ovat aikoneet laittaa tanssi-iltaman silloin kouluaikana. Kirjoita heti vastuu, eläkä ajattelekaan sinne suureen karjakkokouluun.»
Aliinan mielestä oli Hiljan kirjeessä nyt niinkuin ennenkin se vika, että niissä melkein aina viittailtiin poikiin ja sulhasiin. Muuten ei tuo oppiesitys ollut hulluinta, olihan se samaan suuntaan kuin hänen omansakin. Mutta ei hän rupea siihen suostumaan, ennenkuin kysyy Iidalta, joka sen parhaiten ymmärsi ja joka ei koskaan kirjoittanut sulhasista.
Aliina oli viime aikoina lukenut »Ihmisen oma voima ja toimeentulevaisuuden tie» nimistä kirjaa ja omistanut siitä itselleen jänteviä mielipiteitä ja päätti niitä seurata, vanhempien ja muiden vastustelemisista huolimatta. Iida oli ainoa poikkeus, sillä hehän olivat ikäänkuin yhtiössä ruvenneet raivaamaan tulevaisuudentietään. Vastuuta odottamatta entiseen kirjeeseen kirjoitti hän Hiljan esityksestä ja sovitteli kirjeen loppuun tahdon lujuutta uhkuvia lauseita. Niillä oli tarkoitus osoittaa horjumattomuutta ja saada Iidalta innostuttavia kehoituksia.
Mutta kylläpä hän huomasi pontevain lauseittensa menneen hukkaan, kun vastaus viimein saapui.
»Mene veikkonen sinne omaistaloosi voin valmistusta oppimaan, onhan se kaikessa tapauksessa eduksi» kirjoitti Iida. »Jos sitten näkisit tarvitsevasi enempi oppia, niin eihän entinen ole esteenä. Jos taas tässä olisi tarpeeksi, niin sen parempi. Tämän mukavampaa tilaisuutta ei ole milloinkaan, ja tähän varmaan suostuvat vanhempasi, joiden tahtoa vasten lähteminen olisikin paha.»
Nyt sen jo Aliinakin käsitti, että selvä asiahan tämä on, jossa ei olisi tarvinnut ensinkään päätänsä vaivata. Hän oli niin iloinen, kun tie taas selvisi. Vanhemmilta ei tarvinnut edes kysyäkään tähän vähäaikaiseen oppipaikkaan, ne jo heti kuultuaan sinne käskivät. Toinen menopaikka sai jäädä tuonnemmaksi toisiin aikoihin. Ei hän tahtonut pyynnöillään vaivata isäänsä yhteen perään. Joutaa ajatella.