Aliina: VIII. luku
| VII. luku | VIII. luku Aliina Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
IX. luku |
Juhannuspäivänä pidettiin rippikoulutytöille viimeinen toimitus alttarin edessä. Siinä he vannoivat uskollisuutensa kirkon opille ja saivat sitten astua ehtoolliselle.
Vanhempiensa mukana palasi Aliina kotiinsa. Hän oli alakuloisen iloinen. Koko tulomatkan liikkuivat ajatukset niissä vakavissa asioissa, joista viime viikoilla oli puhuttu. Mutta kotirantaan tultua sai parhaassa vihannuudessaan loistava kotoinen luonto sydämen sykähtelemään. Lapsellisella ilolla riensi hän samana iltana nuorempien sisarten kanssa katselemaan entisiä leikkipaikkoja.
– Kuoppa-aholla on paljon mansikankukkia ja on siellä jo muutamia raakojakin, kertoi Mari innostuneena kotiin tulleelle sisarelleen.
– Onko? Mennään katsomaan!
Pienimmät alkoivat juosta piristää edeltä.
– Jo löysin, jo löysin, täällä on paljon, huutelivat lapset kilvan.
– Ensi viikolla täällä on jo kypsiä, puhui Mari hyvillään. Sitten tullaan astioiden kanssa... Ethän sinäkään mene enää kouluun?
Aliina tiesi hyvin, ettei ollut enää kouluun menoa, mutta kumminkin oli ympäristöä katsellessa seurannut sellainen tunne, kuin jos ei sitä taas vähään aikaan näkisikään. Sisaren kysyessä hän vasta kavahti erehdyksestään. Koulunkäynnit olivat todellakin loppuneet. Alakuloisena myönsi Aliina sisarensa kysymykseen, ettei ole enää kouluun menoa.
Ensimmäisiä päiviä kotona ollessa muistuivat kouluajat usein mieleen. Jospa olisi edes rippikoulu jäänyt toiseen vuoteen.
Jo ensi sunnuntaina piti Aliinan päästä kirkkoon, että sai sillä tiellä käydä Iidan luona. Kirkosta palatessaan kävivät he koulullakin, josta Aliina sai pari kirjaakin kotiinsa luettavaksi.
Erotessa oli tytöillä toisilleen mitä ystävällisimmät kehoitukset tulla taas kohta käymään, eikä kyllä Aliina pitänytkään pitkiä lomia. Heinänteon edellä sai hän Iidan kotiinsa pitemmäksi aikaa, eikä se ollut mielestä vähän. Jokaisena kauniina päivänä olivat he liikkeellä, milloin järvellä, milloin metsissä, ja kun heinäntekoa aloitettiin, heiluivat he siellä haravoimassa ja laulelivat itselleen ja muille iloksi. Niin työväki kuin talonkin haltijat pitivät näistä iloisista heinämiehistä tuiki paljon. Auvinen itse piti keskellä kiirettäkin huolen tuoreesta kalasta vieraan varalta ja oli kaikin puolin ystävällinen.
Iida oli heti tultuaan varoittanut, ettei pidä hänen takiaan mitään erityisiä ruokia laitella, mutta Aliina katsoi aivan häpeäksi, jos ei ollut muuta kuin joukon yhteistä keittoa ja paistinkaloja. Niinpä hän, kun kotosalla olivat, tuon tuostakin vieraansa tietämättä keittää hyräytti milloin mitäkin soppaa tai muuta höllötystä ostoaineista.
– Jos sinä et lopeta niitä laitoksiasi, niin minä lähden pois, muistutti Iida.
– Elä sinä sitä ajattele, anna minun keittää, että oppisin, puolusteli Aliina.
– Se oppi tulee liika kalliiksi, väitti Iida. – Sinä tuhlaat liika paljon aineita, varsinkin sokeria ja muita imeliä.
– Sen makeampaa, nauroi Aliina.
– Ei se sitä ole. Kaikella on määränsä. Osta ensin keittokirja, tai ota aluksi meiltä lainaan ja opettele sitten. Mutta usko nyt tällä kertaa minua, niin sitten olen enempi aikaa täällä.
Aliina alkoi käsittää, että hän ilmaisee typeryytensä, jos ei tottele. Pilallehan ne keitot todellakin mahtoivat mennä, vaikka hän oli uskonut, että joka on imelää, niin se on hyvääkin. Hän luopui liiallisista laitoksistaan ja saikin siten Iidan olemaan vieraanaan useita viikkoja.
Kotijoukon seuraan jäätyä alkoivat viimevuotiset muistot vähitellen palautua. Mutta nyt hän voi niistä ajoiksi irtautua ja löytää mielelleen kevennystä. Sitä antoivat paraiten kirjat ja toimiminen äidin apuna. Saipa hän jo muutamia kirjoja itselleenkin ostetuksi ja yksi niistä oli keittokirja.
Lopummalla kesää huomasi Aliina yhden aikeistaan olevan menemäisillään myttyyn. Hän sai nimittäin kuulla, että kaikki entiset palvelijat ovat puhutut ensi vuodeksi, siis Vappukin. Nyt tuli kiire aprikoiminen, mitä tehdä. Ennen ajatellut valehtelemiskeinot olivat kumminkin hylättävät. Toista tietä täytyi päästä aikeen perille. Mutta mitä? Ei ollut sen parempaa keinoa, kuin ottaa työt omille hartioille. Ensiksi ilmoitti hän äidille aikeensa. Tämä arveli tulevan liian raskaaksi olla niin nuorena aikaihmisen ammatissa. Aliina taas puolestansa vakuutti jaksavansa hyvin kyllä.
Kun asia tuli Auviselle itselleen tiedoksi, katsoi tämä sitä talolleen häpeäksi ja sanoi:
– Ei mitenkään. Kaikkihan silloin sanoisivat, että meidän talo on niin köyhä, ettei jakseta enää palvelijoita pitää, vaan täytyy talon tyttärien käydä karjalla.
– Se on minusta hyvin vähäinen häpeä, jos ei isompia olisi, sanoi emäntä. – Pahemmin pelkään sitä, että jos terveys turmeltuu.
– Onpa siinä sekin, sanoi Auvinen lyhyesti, jääden kuulostamaan.
– Niin, vaan minä jaksan hoitaa toisen puolen, ja antakaahan koettaa, houkutteli Aliina. – Jos en jaksaisi, niin ottakaa sitten tuonnempana aikaa toinen.
– Sitä minäkin tässä ajattelin, että otetaan sitten talvella toinen, jos Aliinalle käypi liian vaikeaksi, yhtyi emäntä esitykseen.
– Se on semmoista retustelemista hakea keskellä vuotta palvelijoita, sanoi Auvinen ja lisäsi varovasti: – Kumpaisenko niistä heittäisi pois?
– Kumpaisenko tahtonet toveriksesi, sanoi emäntä.
Aliina näki pääsevänsä voitolle, kun sai valitsemisvallan. Isän läsnäollessa tuntui vähän vaikealta ilmaista ajatustaan, mutta kun sitä odotettiin, sanoi hän:
– En minä huoli Vapusta, se on niin ... tyly.
Aliina oli hyvillään, kun keksi niin yksinkertaisen syyn.
Emäntä ei puhunut mitään, odotteli vain mitä hänen miehensä sanoisi. Tämä olisi jo ehkä mielellään heittänyt koko jutun muille, mutta näyttääkseen yhteistä etua harrastavalta sanoi:
– Siinä tulee vahinkoa, kun Vapun palkkaotokset nousevat sen turkinpäällisen kanssa yli tämänvuotisen palkan.
Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun hän uhkaili:
– Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun kanssa. Menköön vaan ja pitäköön...
– Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen lähtien pois.
Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista, mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja, joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista.
Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat. Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa alentamiseksi asti viipyä.
Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen, mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän» koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen helmat likaudu.
Ei koskaan olleet Aliinan mielestä viikot kuluneet niin hitaasti kuin sinä syksynä. Usein laski hän allakasta, milloin marraskuun ensimmäinen päivä joutuisi, jolloin pääsisi tuosta kauheasta, inhoittavasta ihmisestä. Mutta sekin arvasi poismenostaan iloittavan ja purki pahaa sisuaan sitä runsaammin, kuta täperämmälle aika kului. Siitä saivat viimeiseltä osansa kaikki taloon kuuluvat ihmiset, eikä vain Aliina yksinään. Emäntä koetti olla niinkuin ei kuulisi mitään ja toimitti yhä useammin pieniä suuhuntarjouksia, milloin kahvia, milloin voileipiä. Tämän menettelyn oli hän ennen nähnyt auttavan parhaiten, mutta ei se Vappuun enää pystynyt.
Aliina otti vastaan marraskuun ensimmäisen päivän niinkuin kauan odotetun vieraan ja ryhtyi heti tuleviin tehtäviinsä. Vapunkaan läsnäolo ei enää niin paljon vaivannut, sillä se oli sulkenut suunsa ja touhaili äänettömänä lähtöänsä laitellen. Toiset palvelijat viettivät vuosijuhlaansa kaikessa rauhassa mihinkään kiirehtimättä ja katselivat naurahdellen Vapun touhkuilemista.
– Elä pidä kiirettä Vappu, sanoi renki-Lassi. – Syödään ja lepäilläänhän vielä tämän päivää ja vähän toistakin, ennätetään ne sittenkin rahamme kylvää.
Puhuteltu ei vastannut mitään, työnsi vain vihaisena turkkia päälleen.
– Eipä ota korviinsakaan minun puhettani.
– Mitä se Vappu siitä välittää, säesti toinen renki. – Sillä on palkka niin hyvässä paikassa, ettei se karise, kun on turkin päällisenä.
– Niin sillä on! äyhkäisi viimein Vappu pidätellyn kiukun koko voimalla.
Samassa tempasi hän kukkaron taskustaan, löi sitä kämmeniensä välissä ja oikein pirullisen raaoin äänenpainoin kerskaili:
– ... Vaan elkää luulko että minä siltä kerjäämään joudun: on minun kukkaroni melkein niin täysi kuin teidänkin, ja jos loppuu, niin toista tulee.
Niillä hyvästillään hän sitten meni.
Rengit katsahtivat toisiinsa.
Aliina seisoi tuvan takan ääressä keittämässä kahvia ja pysytteli selin toisiin tuvassa-olijoihin.
Emäntä tuli kiirehtimään kahvia ja kutsumaan Vappua juomaan erojaiskuppia.
– Se jo meni, ilmoittivat rengit.
– Eikä hyvästiäkään sanonut, ihmetteli emäntä katsellen tutkivasti, mitä toiset ajattelevat. – Virkkoiko se mitään erotessaan?
– Eipä paljon. Mitähän lienee moukittanut.
Emäntä oli kohta huomannut, että Vappu oli sanonut jotain huonoa erotessaan, koska Aliinakin oli niin alavalla mielellä ja peitteli silmiään. Tämän puoleen kääntyen puhui hän ikäänkuin haihduttaakseen koko asian:
– On hyvin ikävätä, kun palvelija eroaa noin tylysti.
Aliina oli vaiti. Hän olisi ollut tuiki iloinen ilman tätä loppukohtausta. Pitikin sattua sitä kuulemaan. Hän oli viime aikoina tullut siihen käsitykseen, että parhaiten saa pahan mielen kartetuksi siten, että ei ole utelias kaikkea kuulemaan. Kuultua oli enää vaikea unhottaa. Nyt häntä vaivasivat nuo Vapun rahat. Isä oli sanonut, että se on jo aikoja menettänyt kaikki palkkansa, ja Vappu itse kumminkin kehuu täydellä kukkarollaan. Ehkä se suutuksissaan valehteli. Luultavasti teki niin. Sitä Aliinakin tahtoi uskoa, mutta kuitenkin kesti epäilys pitkän aikaa.