Aliina: XI. luku

XI. luku
Aliina
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Pari päivää ennen arpajaisia meni Aliina viemään keräämiänsä voittoja arpajaispaikalle. Iida oli jo kotonaan, mutta sillä oli niin paljon tekemistä arpajaisten valmistuksissa, ettei kirjeessä puhutusta pitkästä puhelusta tullut mitään.

– Jää sinäkin toveriksi laittamaan, niin sittenhän meillä on aina aikaa, kehoitti Iida.

– En minä nyt voi jäädä, sanoi Aliina.

– Miksi et? Täällä olisi niin paljon järjestämistä.

– Mitäpä minä osaisin tehdä! Enkä minä oikein viitsisi jäädä teille olemaankaan niin moneksi yöksi, kun on tuo pääkaupungista tullut sisaresi täällä.

– Mitä sinä siitä kainostelet, rohkaisi Iida. – Se asuu eri kamarissaan ja kirjoittelee kansanjuhlassa pidettävää esitelmää naisasiasta. Ei se tule meitä häiritsemään.

– Pitää minun sittenkin olla arpajaisten edellisenä päivänä kotona, sillä sinne taitaa tulla silloin vieraita, tunnusti Aliina.

– Ketä vieraita?

– Hilja sulhasineen ja ehkä joku muukin, sanoi Aliina vähän hämillään.

– No sitten minä ymmärrän, enkä kiusaakaan jäämään, sanoi Iida nauraen. – Luultavasti se joku on Augusti nimeltään, ja tottahan nyt arpajaisissa esitellet sen minullekin.

– Hyvin mielelläni, jos vaan sallit esitellä, vaikka ei se ole mikään minulle.

– Jokohan ei ole. Sinä taidat pelätä, etten minä salli sinulle sulhasta.

– En minä niin sitäkään pelkää, vaan kun siitä puhuminen olisi liika aikaista.

– Saat minulle ilmoittaa aikaisemmatkin asiasi, ei ne kuulu muille, vakuutti Iida. – Ja ehkäpä ne arpajaisten aikana tulevatkin varmemmiksi.

– Sittenpähän nähdään, sanoi Aliina onnellisena, kun kuuli, ettei hänen paras ystävänsä asetu vastustavalle kannalle.

Hän palasi tyytyväisenä kotiinsa ja puuhasi ahkerasti, somistellen kaikkia kohtia ja varsinkin omaa huonettaan vierasten tuloksi. Sisarilla oli omat vaatekiireensä, niin etteivät he joutaneet avuksi, vaikka Aliina suuttumiseen asti koetti heitä pakottaa kartanoa ja sen ympäristöjä puhdistelemaan. Arpajaisten jälestä vasta kuuluivat joutavan. Aliinaa tämä sisarten uppiniskaisuus harmitti. Hän olisi tahtonut ensi kertaa käyvälle sulhaselleen näyttää kotinsa kaikin puolin puhtaana ja järjestyksessä. Yksinään ei tahtonut kaikkea ennättää, kun oli paljon muutakin tekemistä. Tuli jo toisinaan kiireessä, kiukun noustessa, itsekseen sanotuksi, että »mitähän jos minä en enää monena kesänä olisikaan näitä nurkkavieriä nuohoomassa.» Uhallakin tahtoi hän saada puhdistetuksi silmään sattuvimmat paikat ja saikin osapuilleen.

Suurimmaksi mielenvaivaksi jäi pelko siitä, malttaako isä olla niin tietämättömänä hänen sulhasestaan, ettei täytyisi hävetä, kun ne tulevat. Onneksi oli siltä jäänyt lukematta se kirje, jossa tulosta puhuttiin, eikä hänkään sitä ilmaissut edeltäpäin. Hän katui, kun ei ymmärtänyt jättää voittojen vientiä isälle, sillä keinolla olisi saanut hänet vierastenkäyntiajaksi pois kotoa. Nyt täytyi jäädä odottamaan mitä hyvänsä tapahtuneekin.

Ei Auvinen kuitenkaan sivu rajain mennyt. Vierasten kohtelu oli kyllä ehkä liiankin ystävällistä, mutta eivät he ymmärtäneet sillä olevan erityistä tarkoitusta. Ja arpajaismatkalle lähdettyä vetäytyi Auvinen aivan syrjään ja perille tultua katosi omille teilleen.

Joukkoa tulvaili arpajaispaikkaan joka haaralta. Näistä suurista arpajaisista oli saapunut tieto kaukaisimpiinkin kyliin, joista pienemmissä tiedettiin tuskin mitään. Nyt niistä oli puhuttu kaikkialla, varsinkin siitä ennen kuulumattomasta ihmeestä, että saa kokonaisen lehmän 25 pennillä, samoin suuren seinäkellon ja monta muuta. Tätä ihmettä täytyi päästä katsomaan, ken vähänkin sai vapautta. Ja kun tämän lisäksi kuului saavan kuulla ja nähdä kaikkea hauskaa.

Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa.

Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput kilvassa kiirehtivät tulijoita.

Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa.

– Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän Hiljalle pidellen kiinni kädestä. – Vilautapa toistakin kättäsi, että näen saapiko toivottaa onnea.

– Tässä tämä on.

Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta.

– Niinpähän on. Onnea vaan!... Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä.

Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella:

– Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa...

– Onko niin? kysyi Iida nauraen.

– Ei, ei, elä anna Iida itseäsi narrata, jouduttautui Aliina kieltämään.

– No minä uskon Aliinaa, sanoi Iida. – Mutta tokko Hiljan sulhanen onkaan täällä?

– On. Ne jäivät tuonne ulos kävelemään.

– Onko sinulla sitten kaksi? ilvehti Iida.

– Ei minulla, mutta tämän...

– Sinä nyt siinä ... keskeytti Aliina. – Veljensä kanssa jäi kävelemään.

– Tämä Aliina näkyy olevan kovin arka, nauroi Iida. – Käy sinä Hilja kutsumassa ne tänne.

– Ei nyt kuitenkaan tänne, kun sinullakin taitaa olla kiire. Tavataanhan niitä siellä arpajaispaikassa.

– Jos niin tahdotte. Mutta nepä odottavat teitä pitkään.

– Antaa odottaa ja sinnehän tästä pitääkin lähteä.

– Juodaanhan kahvi ja mennään sitten yhtenä. Minä olen utelias näkemään teidän sulhasianne, sanoi Iida.

– Niin mutta minäpä jään jälelle, jos rupeatte muiden kuulten puhumaan minunkin sulhasestani, pani Aliina vastaan.

– Elä nyt ole lapsellinen, vakuutti Iida. – En minä ainakaan puhuttele muulla nimellä kuin minkä itse esittelet.

Tytöt lähtivät kävelemään kansakoululle päin ja tapasivat toverinsa vähän matkan päässä tien vieressä istumassa.

– Vihtori Nevalainen, sulhaseni, esitteli Hilja.

Iida tervehti ja virkkoi:

– Saan toivottaa onnea. Me ollaan morsiamenne kanssa vanhoja tuttavia.

Hilja heitti tahallaan toisen veljen esittelemättä ja katsoi Aliinaan. Tämän täytyi tarttua jatkamaan:

– Augusti Nevalainen, nuorempi veli.

Nuoret miehet olivat alussa vähän hämillään tämän seminaarineidin seurassa, joka loi heihin salavihkaa uteliaita katseita. Iidan mielestä ne olivat kelpo poikia: pulskia ja solakoita, eivätkä ollenkaan näyttäneet nahjuksilta.

– On se hauskaa, kun tänne saadaan vieraita toisistakin pitäjistä, sanoi Iida puheen aluksi.

– Niin, virkkoi vanhempi veli, joka näytti olevan puheliaampi; – pitihän tänne lähteä nostamaan niitä suuria voittoja, joita kuuluu olevan.

– En usko teidän voiton himossa tulleen, vaan jalommassa tarkoituksessa.

– Miksei voiton? Niitäpähän sinne kerätään.

– Kyllä, mutta yhtäkaikki. Kuinkas paljon te lähetitte voittoja?

– Ei minulta tullut yhtään, vaan tämä velimies teki soututuolin ja pienen lippaan.

– Vai teidän tekemiä ne olivat. – Iida kääntyi nuoremman veljen puoleen. – Nehän olivat suuret voitot yhdeltä.

– Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä. – Mielelläni minä sallin, että muut ne voittaa.

– Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida. Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän.

– Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin olevan, vastasi nuorempi veli.

– Minä kuulen, että te halveksitte meidän arpajaisia, kun niin mitättömäksi panette meidän arvokkaimman voiton, sanoi Iida. – Tässä on tarkoituksena opin ja tiedon levittäminen kansalle, ja silloin pitäisi jokaisen olla valmis auttamaan varainsa mukaan, ilman vähääkään ajatusta voitoista. Voitot ovat vaan väliaikaisena keinona siihen asti, kunnes kansa valistuu niin paljon, ettei tarvitse arpajaisia ensinkään, enintään kansanjuhlia ja luennoita, joissa kootaan vapaaehtoisia lahjoja.

– Ei tulisi sillä lailla monta markkaa, epäili vanhempi veli.

– Ei vielä tulisi, myönnytteli Iida. Mutta meillähän onkin vasta alulla kansansivistys. Seminaarin historian opettaja kertoi, että Tanskassa suurin osa kansasta käypi kansanopiston ja jokainen kansakoulun. Kunhan täälläkin joudutaan samalle kannalle, niin kansanopistot ja muut saavat vapaaehtoisia rahalahjoja tarpeeksi asti.

– Saattaisin minä nytkin jo antaa, jos olisin hyvin rikas, sanoi nuorempi Nevalainen.

– Rikas enemmän, köyhä vähemmän, sanoi Iida.

Hän huomasi pitäneensä kylliksi esitelmää kansanopistosta, varsinkin kun hänen kuulijakuntansa näytti katsovan tätä enemmän sivuasiaksi.

– Minun on mentävä vielä edeltäpäin tuumimaan toisten arpojenmyyjäin kanssa, sanoi Iida, kun he olivat tulleet lähelle kansakoulua. – Te luultavasti ette halua tulla ennen alkua. Tulkaa sitten ostamaan minulta arpoja. Hyvästi siksi.

Toiset jäivät edestakaisin kävellen viettämään aikaansa, kunnes joukot alkaisivat kokoontua. Aliina kulki ujona ja enimmästi äänetönnä. Ei tuntunut oikein hauskalta. Hän katsoi aivan välttämättömäksi asiaksi, että Iida hyväksyisi hänen sulhasensa, mutta tällä kertaa se ei ihan siltä näyttänyt. Hän epäili, että Iida päästäkseen pois heidän seurastaan sanoi olevan asioita ja erosi pyytämättä mukaansa.

Juhlan aloittamisen aika oli käsissä. Pääsylippujen myyjät asettuivat pöytineen aitauksen aukoille, mutta kauppa kävi hitaasti, kunnes torvensoittajat ilmestyivät lavalle. Silloinpa vasta ahdinko tuli:... Minulle yksi lippu!... minulle kaksi!... minulle kolme!... Ne olivat useimmat nuoria miehiä, jotka ostivat kaksin lipuin. Toinen lipuista oli aiottu jollekin lemmitylle neitoselle kohteliaisuuden ja uhraavaisuuden merkiksi, taikka sitten lähemmän tuttavuuden puutteessa hienoksi viittaukseksi, että on toivo sellaiseksi päästä.

Aliina tovereineen seisoi tunkeilevan joukon takapuolella. Antaa saada hätäisimpäin ensiksi. Kahden lipun ostajista kääntyi usea takaisin, antaakseen toisen lipun armaalleen. Aliinankin huomio kiintyi yhteen tuollaiseen pariin. Pojanpuoli oli kansakouluajoilta tuttu Markkalan Ristjaan, ja hän näkyi olevan vähän juovuksissa. Sekö vai muu lienee ollut syynä, mutta tyttö, jolle Ristjaan lippua tarjosi, ei ottanut vaikka kuinka olisi tyrkyttänyt. Halveksien käänsi Aliina silmänsä pois mokomasta partista. Mutta tuskin oli monta silmänräpäystä kulunut, kun sama Ristjaan seisoi hänen edessään pääsylippu kädessä ja tavoitellen oppineiden kohteliaisuussanoja virkkoi:

– Saisinko luvan tarjota pääsylippua Aliina neitille?

Aliinan kasvot tulistuivat, ja hän ihan sähähti vihasta kun sanoi:

– En tarvitse ... minulla on.

Ristjaan alkoi poistua ja leventeli mennessään:

– Luulet olevasi hyvinkin korkeasta ko’ista, mutta kyllä minä semmoisia saan.

Aliina oli hyvillään, kun ei tätä kohtausta ollut Augusti kuulemassa, hän oli juuri vähää ennen tunkeutunut lippuja ostamaan.

Jo alkoivat torvet raikua, ja silloin tuli yhä kiireempi päästä lähelle. Pian kuhisi kansakoulun kartano täynnä väkeä, vaikka paljon jäi rahatonta rahvasta aitauksen ulkopuolellekin ottamaan osaa maksamattomina.

Alkusoiton loputtua piti opettaja Ranta avauspuheen, teroittaen sivistyksen tarpeellisuutta ja huomauttaen, että meillä on kansanopiston kautta uusi aikakausi alkamassa, ja että talonpoikaisen kansan itsensä tulee antaa kansanopistoille samanlainen suosio, kuin säätyläisluokka antaa yliopistoille. Mutta kun valtio ei vielä auta kansanopistoja, tarvitsee se ei ainoastaan paljaan suosiomme, vaan myöskin rahallisen kannatuksemme, sillä se tulee olemaan kansan yliopisto.

Puhe oli hyvä, mutta suuri osa ei sitä kuunnellut kovinkaan pitkältä. Monelle ei jäänyt koko puheesta muuta kuin »sivistys» ja »kansanopisto».

Kohta tulivat neitoset arpalippuja myymään, minkä kestäessä laulajat ja soittajat pitivät huvia yllä. Avatuita, tyhjiä lippuja viereksi kenttä kirjavanaan.

Aliinalle oli Augusti ostanut kourallisen arpoja, joista löytyi pari voittoakin.

– Mitähän nämä sisältävät, arveli Aliina uteliaana ja meni kysymään Iidalta, tietäisikö tämä.

Eihän Iida muistanut, ennenkuin kävi luettelosta katsomassa. Kontti ja kirja kuului olevan.

– Eipä se ollut mitään, virkkoi Aliina vähän pahoillaan.

– Ettäkö sinäkin vain suurten voittojen vuoksi ... huomautti Iida.

– Ei, vaan kun kontti...

– Mikä sillä on vikana, sanoi Iida. Kontti on suomalaisten »kapsäkki», ja kun voitot jaetaan, niin minä vaihetan sinulta kontin ... ja mennään kävelemään kansanjuhlakentälle.

Aliinaa vähän hävetti tämä hänen kontin halveksimisensa, mutta hän sai pian hyvän mielen, kun kuuli että Iida tulee heidän mukaansa.

Illemmalla siirtyivät joukot suurelle kentälle kansanjuhlaan, johon oli laitettu kaikenmoisia telineitä ja tankoja kilpailuja varten. Sielläkin soitettiin aluksi, ja sitten nousi puhujalavalle Salinin Jenny-neiti pitämään esitelmää naisasiasta. Nytpä syntyi kihermä lavan ympärille. Jokainen tahtoi päästä mitä lähemmäksi, sillä melkein jokaiselle oli uutta nähdä »leveä-lahkeisen» nousevan suuren joukon eteen puhumaan. Toisena syynä uteliaisuuteen oli se, että oli kuultu, että tämä on sama Salinin-neiti, joka pienenä tyttönä myi »pullia» isänsä puodissa ja joka nyt on niin oppinut, että on käynyt ulkomaat ja kaikki.

Ja kyllä siinä olikin uteliaille ihmettelemistä, harva siitä kesken poistui. Sanat tulla nauskahtelivat niin terävästi, kuin jos olisi herneitä seinään heitellyt. Siinä saivat miehet tietää, mitä he ovat ja kuka käski.

Miehet ovat hallinneet ja naiset olleet orjia ... naisen tila on parannettava. Siihen suuntaan kuului esitelmän sisältö.

Aliina kuunteli ihastuksissaan, ei juuri sen vuoksi, että hän olisi siitä paljoakaan ymmärtänyt, vaan kun esitelmän pitäjä oli Iidan sisar. Esitelmän loputtua katseli hän Iidaa, saadakseen ilmaista ihastuksensa, mutta tämä oli mennyt kävelemään juhlakentän laiteelle.

– Miksikä sinä täällä olit? ihmetteli Aliina löydettyänsä.

– Kuuluipa tuo tännekin, sanoi Iida.

– Minusta se oli oikein somaa, entäs sinusta?

– Siinähän meni, kun olisi ollut vähän yksinkertaisempaa, ja aina parempi, jos jostain muusta aineesta.

Esitelmän arvosteleminen katkesi, kun Hiljakin tuli siihen ja Nevalais-pojat. He lähtivät nyt joukolla kävelemään ympäri kenttää, jossa useassa ryhmässä valmisteltiin kilpailuja. Eniten keräytyi joukkoa pussitaistelijain ympärille. Kilvassa kiipesi poikasia pukille saamaan muksosia ja antamaan toiselle. Katsojat räjähtivät aina nauramaan, kun taistelijat kimmahtivat pukin alle sääret ylöspäin.

– Joutaa täältä pois vähäksi aikaa, sanoi Iida. Ei täällä ole meille naisille mitään kilpailuja. Mennään kävelemään tuonne virran rannalle.

Kaikki tähän seuraan kuuluvat suostuivat, ja liittyi heihin joitakuita muitakin tuttavia. Mennessä aloitti joku puheen esitelmästä, jota sitten jokainen osaltaan kehui.

– Minä siitä kuulin mukavimman lausunnon muutamalta aitauksen ulkopuolella seisovalta ukolta, kertoi Iida.

– Miten se sanoi, utelivat toiset.

– Niin kun sisareni puhui, että miehet ovat tehneet naisen tilan niin kurjaksi, ettei sitä voi enää sietää, vaan että se on perinpohjin korjattava, niin siihen ukko alkoi tuumailla, että »millonkapa nuo lienöö miehet naisten tiloja tehny, tehkööt tok ite tilasa ja pankoot niin olokia alleen, ettei varmaan kylykiä pakota.»

Jokaiselta pääsi mitä herttaisin nauru, ja se uudistui aina, kun joku alkoi muistella ukon sanoja. Vastaan tulevatkaan eivät voineet olla vetämättä suutansa nauruun nähdessään näin iloisia ihmisiä.

Mutta sitten tuli vastaan nainen, joka ei antanut toisten ilon itseensä vaikuttaa, vaan tähtäili tylysti jokaiseen. Aliina näki, että se on heidän entinen piikansa, Vappu. Vanhat muistot keskeyttivät naurun Aliinalta, mutta eipä hän päässyt vielä sillä. Vappu seisahtui kohdalle ja alkoi raa’alla äänellä haukkua:

– Eipäs nyt Auvisenkaan tyttö mukota äissään, kun on päässyt parempien ihmisten seuraan kävelemään. On se nyt olevinaan, vaikka kyllä sinä toki et ole niin rikkaasta, etkä niin kunniallisesta ko’ista, että kannattaisi keimailla. Tuolla oli isäsi nytkin vesakkoväessä, ei se pyrikään arvokasten seuraan, tietää se mikä hän on.

Koko seurue kävi äänettömäksi ja kiirehti kulkuaan, paitsi Aliina. Hänelle tuli niin vaikea olla, että ihan henkeä ahdisti. Ei tietänyt, mitä ajatella ja mihin mennä. Kiirehtiä toisten mukaan ei mitenkään voinut. Kaikki oli mennyt ikipäiviksi, siitä ei ollut epäilemistäkään. Hän poikkesi äkkiä tieltä metsään ja kierteli syrjäpolkuja takaisinpäin. Onneksi oli hän kuullut liian vähän niistä keinoista, joihin moni on turvautunut haikeina hetkinä, eivätkä ne toki osuneet mieleen. Hän vain itki ja käveli, väliin seisoikin kuluttaakseen aikaa. Jos olisi ollut hyvä jalkamatka kotiin, olisi hän lähtenyt sinne yötä myöten astumaan. Mutta se ajatus täytyi heittää ja mennä Saliniin.

Pihaan päästessä tuli Iida vastaan. Sekin oli palannut takaisin, kun huomasi Aliinan eronneen, ja käynyt kotonansa kyselemässä, olisiko sinne tullut. Mutta kun ei siellä oltu nähty, tuli Iidalle hätä, ja hän oli tulossa etsimään. Jenny-neitikin oli sattunut kuulemaan Iidan kyselemiset ja tuli uteliaana katsomaan.

– Mistä syystä niin paha mieli? kyseli Jenny-neiti.

Aliina ei voinut vastata mitään, turvaili vain syrjäiseen soppeen istumaan.

– Oletko sinä, Iida, jollain tavalla loukannut? kysyi Jenny.

– En toki.

– Kuka sitten? Tiedätkö sinä?

– Kyllä minä tiedän.

– Sano sitten.

– Ei sitä voisi sanoa.

– Miksei voi sanoa, kiivastui Jenny-neiti. – Te maaseudun lapset olette sellaisia raukkoja... Jotain on tapahtunut, sen näkee selvästi, ja mitään niin pahaa ei tapahdu, jota ei voisi jollain tavalla auttaa, jos tiedetään mistä ja miten paha on alkanut.

Iida meni itseltään Aliinalta kysymään, saisiko hän kertoa sisarelleen, kun se niin tahtoo. Aliina lupasi. Iida vei sisarensa toiseen huoneeseen.

Jenny-neiti tuli aivan haltioihinsa. Hänen naisasiaan kiintynyt älynsä huomasi tässä jotain, johon sopii tarttua ja josta sai vahvistusta väitteelleen. Iidan täytyi pakosta kertoa, mitä vaan tiesi Aliinan kotioloista.

– Nyt minä jo kuulin, sanoi Jenny-neiti tullen Aliinan luokse. – Rauhoittukaa Aliina ... minä kutsun nimeltä, vaikka ollaankin vähän tuttuja... Niin, tämmöistä meidän naisten täytyy kärsiä ... ja kenen takia ... juuri miesten ... jääköön sanomatta. Sanotaan, että naisia on suhteellisesti enimmän houruinhuoneissa ... mutta olisiko ihme ... ja kenen on syy, vaikka tämmöiset olot veisivät järjen... Tämä on vallan kauheata ... sietämätöntä... Rauhoittukaa, Aliina, sanon vielä. Tämä yhteiskuntajärjestys ei kelpaa ... tässä täytyy ryhtyä tositoimiin. Meidän naisten tulee kohota yläpuolelle tätä pahentunutta yhteiskuntaa. Maaseutunaistenkin tulee osoittaa, etteivät he ole mitään riepuja, vaan että heillä on kykyä ja päättäväisyyttä. Lyhyesti sanoen: nämä ummehtuneet olot ovat hylättävät. Minä toimitan heti mentyäni Aliinalle paikan ... pääkaupunkiin ... yhden tai toisen.

– Niin mutta ajattelehan, huomautti Iida. – Selviäähän tästä muutenkin, eihän Aliinan sovi...

– Miksei sovi, tiuskasi Jenny-neiti. – Senkö vuoksi? Semmoiset kavaljeerit, jotka naisensa solvaamista siivosti kuuntelevat ja mykkinä väistyvät, eivät ole napin arvoisia. Entisajan miehillä kaikkine puutteineen oli edes ritarillisuutta. Tuollaisessa tapauksessa ne olisivat antaneet solvaajalle vasten suuta. – Niin, minä olen vakuutettu, että Aliina tulee pääkaupunkiin. Siellä on tilaisuus edistyä ja omin neuvoin toimia. Mutta nyt odottaessa olisi hyvä lisätä tietoja, ja Iidahan voipi ohjata, kun minä annan neuvoja.

– Mitäs minä kykenisin, sanoi Iida. – Mutta syksyllähän avataan kansanopisto.

– Jaa! ihastui Jenny-neiti. Sehän sopii mainiosti! Sieltä sitten suoraan pääkaupunkiin. Siihen mennessä minä löydän hyvänkin toimialan. Ei ensinkään ansaitse ajatella sitä, mitä on tapahtunut, kyllä minä pidän huolen Aliinan tulevaisuudesta.

Neiti Jenny meni ja jätti toiset keskenään.

– Huuhdo nyt silmäsi vedellä, neuvoi Iida. – Voithan sinä kumminkin vielä lähteä kävelemään, niin etsitään Hilja, sekin näytti jäävän pahoilleen.

– En minä lähde minnekään, sanoi Aliina. – Tulkoon Hilja tänne, jos haluttaa.

– Mutta näinkö sinä aiot erota toisista seuratovereistasi, varsinkin Augustista? kysyi Iida.

– Se on sama, sillä häpeää se kaiketi tämmöistä seuraa.

– Elä nyt liikaa luule siltä, jos tuo Jenny kiivaudessaan soimasi.

– Näinhän sen itsekin, että Augusti häpesi minun tähteni, ja sitä ei tule tapahtumaan toista kertaa.

Katkera itkun puuska seurasi tätä päätöstä, oli se kumminkin siksi vaikeata ajatella.