Aliina: XIII. luku

XIII. luku
Aliina
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Maiden routiutuessa ajaa koluutti Aliina kansanopistoon. Hän oli lähtenyt kotoaan ajatellen, ettei se tule tästä eteenpäin olemaan hänelle pitkäaikaisena olopaikkana. Melkein kylmästi oli hän eronnut kaikista muista paitsi äidistä. Mutta kun viimeinenkin säie oli katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi näkymättömiin tien mutkassa.

Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita, kirjoja ja kirjeet. Koti-ikävä riiteli voittoa niiltä itserakkailta ajatuksilta, jotka olivat pääkaupunkia ja kansanopistoa ajatellessa syntyneet.

Aliina muisteli Iidaa ja sen neuvoja. He olivat tehneet erotessa entistä vahvemman liiton olla alituisessa kirjevaihdossa. Iida oli kehunut Aliinan kirjoittamia kirjeitä hyvin hupaisiksi ja sujuviksi ja kehoittanut tätä kirjoittamaan niitä usein ja kertomaan kansanopistosta mitä milloinkin sattuu. Tämä tuttavan hyvitteleminen rohkaisi mieltä, ja hän varusti pakan kirjekuoria ja paperia mukaansa. Aikomuksena oli kirjoittaa ensimmäinen kirje matkasta, mutta kun siinä ei ollut mitään huomattavaa, jäi se siksi kun pääsi vakaantumaan asunnon ja muun olon puolesta. Marraskuun alkupuolella hän kirjoitti:

Hyvä Iida!

Nyt minä olen täällä Sinivirran kansanopistolla ja alan päästä jo perehtymään, vaikka alussa oli kaikki outoa, niin että opiston avausjuhlallisuudetkin menivät minun kohdaltani melkein hukkaan. Tänne oli kokoontunut hyvin paljon herrasväkeä, ja vaikka ne olivat hyvin ystävällisiä ja tulivat aina puhuttelemaan meitä oppilaiksi aikovia, niin yhtä kaikki minua vähän iletti siinä seistä tököttäessä. Mutta sittenhän ne menivät pois, ja toisina päivinä alkoi aivan odottamattomat toimet, niin että siinä täytyi väkisinkin ikävän ja ujouden haihtua. Johtaja ja samoin muut opettajat lyöttäytyivät aivan vertaisiksi, ikäänkuin oltaisiin vanhoja tuttuja, yhden talon joukkoa, veljiä ja sisaria, kuten he puhuivat, sillä poikkeuksella vain, että he ovat sattuneet saamaan vähän enemmän oppia ja tahtovat nyt jakaa sitä vähemmälle osalle jääneille nuoremmille veljilleen ja sisarilleen. Ja kylläpä he osasivatkin lähteä alusta, niin että ihan nauratti, joshan ilettikin oma kömpelyys. Neuvottiinhan siellä kansakoulussakin kaikkeen, mutta täällä ei heitetä paljaisiin neuvoihin, vaan täällä yksin tervehtiminenkin harjoitellaan, niin ettei se saa olla huoletonta käden koskemista. Ja oppilasten on oltava vuorotellen vieraita vastaanottamassa, eikä siinä saa katsoa vaatteisiin, onko vieras rikas vai köyhä, herra vai talonpoika. Kyllä minä en yhtään kadu tänne-tuloani. Se vaan on vähän ikävätä, kun tulin niin vähän käyneeksi kansakoulua ja nekin aineet ovat unohtuneet ja nyt niitä näkyisi tarvitsevan, muuten on monella luennolla istuminen ymmärtämätöntä töllistelemistä. Onhan se käsky lukea edeltäpäin niitä ja niitä, mutta kun täällä ei panna pakkoa, eikä heitetä laiskalle, niin tahtoo toisinaan tulla liika vähän luetuksi.

Minä pelkäsin tultuani, että joudun aivan mitättömimmäksi toisten tyttöjen rinnalla, mutta ei ne näy olevan ihmisiä kummempia. Me ollaan jo hyvin yksituumaisia ja löylytetään poikiakin aikalailla, jos ne rupeavat kovin miehiksi tököttämään.

En näy osaavan tällä kertaa kovin pitkältä kirjoittaa, vaan ehkä sitten tuonnempana sujuu paremmin, kun sinäkin kirjoitat sieltä seminaarista. Voi hyvin ja elä terveenä! toivoo ystäväsi

Aliina.

Toinen kirje oli kirjoitettu marraskuun viime päivinä ja alkoi:

Hyvä Iida!

Terve ystävä sä, tänne suojanamme,

Terve liittohon nyt nuorison!

Minä olen täällä niin innostunut lauluun, että en malttanut olla panematta tähän alkua meidän muutamasta lempilaulustamme. Ja jos vaan voisit tulla täällä käymään, niin kyllä sinä kuulisit laulua. Sinä et usko, kuinka paljon me lauletaan ja kuinka paljon lauluun voipi innostua. Me laulaa tempaistaan keskellä luentoakin asiaan sopiva laulu ja siinä virkistyy niin, ettei ensinkään väsytä kuunnellessa. Enkähän minä tiedä väsyneekö luentoihin milloinkaan, ei kaiketi täällä väsy, ne ovat niin hauskoja ja innostuttavia. Ja muunakin aikana täällä on niin lysti eli hauska että et usko. Meillä on ihmeen herttainen opettajatar, niin että me remutaan joutoaikoina aivan kuin vertaisemme kanssa, vaikka hän on hyvin oppinut ja paljon koulua käynyt. Mutta se oppineemmuus ihan unehtuu mielestä, ja kun sitten sattuu muistamaan, niin ihan sydäntä vihlaisee, että kun ei ollenkaan tule ajatelleeksi kenen kanssa ollaan. Vaan ei hän ole vielä kertaakaan torunut ja kyllä se hävettäisikin kovasti, jos sattuisi tekemään semmoista, josta tarvitsisi torua. Ei täällä tule ikäviksi semmoisetkaan jokapäiväiset koulutyöt. Opettajakin kun opettaa suomenkieltä ja kirjoitusta, niin hän saapi sen hyvin hupaiseksi ja se jääpi muistiin. Tokko sinä huomaat, että minä osaan kirjoittaa hän, kun on puhe ihmisestä. Mutta siinä sitä juttua jauhettiinkin, kun aina vaan tahtoi tulla se. Ja tuosta murteesta se on toinen vastus kirjoittaessa, vaikka kirjoja lukiessa näkee, mitenkä muut ovat kirjoittaneet sen ja sen sanan. Mutta eipäs vaan vähällä muista mitenkä sen pitäisi olla, kun itse rupeaa kirjoittamaan. Opettaja meille neuvoi semmoisen keinon, että pitää kirjoitella usein kirjeitä tuttaville ja kirjoittaa ne hyvin huolellisesti. Ja jos sattuisi olemaan tuttava itseänsä osaavampi, niin pyytää häntä korjaamaan kielivirheet ja lähettämään korjattuna takaisin itsensä nähtäväksi. Minä silloin ajattelin, että antaahan olla kun minä kirjoittaa rutuutan Iidalle pitkiä kirjeitä ja pyydän niitä korjaamaan, niin kohta minä osaan kuin koulunkäyneetkin.

Pojan veulakkeet tästä opettajan neuvosta ottivat onkeensa ja alkoivat takanapäin ilvehtiä, että meidän pitäisi heille kirjoittaa, he sitten muka korjailisivat, vaan me vastattiin, että saatte »Virsilippaassa» kirjeitä. Meillä on näet »Virsilipas»-nimellinen, käsin kirjoitettu sanomalehti, jota oppilaat vuoroon toimittavat. Minäkin siihen jo kerran kirjoittaa tökersin ja aivan täydestä meni. Ihan minä ihmettelen, mitenkä hullulla tuulella minä saatoin olla, vaikka se oli semmoista se alku tänne lähtöön ja siellä kotona. Olen minä täällä hallinnutkin itseäni, enkä ole ruvennut puhumaan paljon mitään niissä keskusteluharjoituksissa, joita täällä pidetään kerran viikossa. Olen pelännyt, että jos puhe sattuu menemään vätykselle, niinkuin toisinaan näkyy sattuvan, niin se sitten ilettää. Ne keskustelut ovat hyvin hupaisia kuunnella ja ainahan ne muut yllyttävät puhumaan, vaan olen päässyt sillä, kun yhdyn jonkin toisen puheeseen.

Täytyy lopettaa, sillä kukko laulaa puolta yötä ja vielä pitäisi vähän lukea Kalevalaa huomisen varalta. – Voi hyvin ja kirjoita edes vähän ystävällesi

Aliinalle.

Joulun edellä hän sitten kirjoitti:

Hyvä Iida!

Vai semmoisia sinä juttelet, että minä muka täältä löydän ... elä vasta puhu niistä. Täällä ollaan liika tuttuja mitään löytämään ja täällä on paljon ylevämpiä ja vakavampia asioita, kuin ne sulhaspuuhat, jotka entisetkin tarpeeksi asti harmittavat.

Minä kirjoittaisin sinulle mielelläni johtajan luennoista ja varsinkin uskonnonluennoista, jos osaisin puoliksikaan kertoa. Niitä ei sovi sanoa hupaisiksi, vielä vähemmin ikäviksi, mutta yleviksi ehkä on paras sanoa. Ajattelehan mitenkä eräskin uskontotunti alkoi. Johtaja astui luokan eteen paikalleen ja seistyään siinä parin kolmen silmänräpäyksen ajan, lausui tyynellä, vakavalla äänellä: »Jumala». Tämän perästä oli taas vähän äänetöntä aikaa ja sitten hän virkkoi: »ennenkuin jatketaan tälle tunnille kuuluvan aineen käsittelemistä, niin painakaa jokainen mieleenne, minkälaisen vaikutuksen äsken mainitsemani nimi kuhunkin teistä teki».

Jokainen rupesi todella ajattelemaan ja minun täytyy puolestani tunnustaa, että minä kamahdin melkein samalla tavalla kuin jos olisin kuullut salaman jyrähdyksen. Kun ajattelemisaikaa oli ollut tarpeeksi, alkoi johtaja selitellä mitenkä monella tavalla tämä nimi on ehkä vaikuttanut ja mitkä minkinlaisiin vaikutuksiin ovat syynä. Niin luki kuin kirjasta senkinlaisen vaikutuksen syyt, että jos Jumalan nimen kuuleminen kammottaa, kuten minua, ihmisellä on silloin väärä käsitys Jumalasta, sillä Jumala ei ole hirmu, vaan rakkaus, joka rakastaa kaikkea hyvää ja kaunista, ilmestyköönpä se missä muodossa hyvänsä. Ihminen itse voipi olla hirmuinen, jos hän tekee hirmuiseksi sen Jumalan kuvan, joka hänessä itsessään on. Ihminen voipi ja hänen tulee jokapäiväisessä elämässään toteuttaa Jumalan kuvaa rakastamalla lähimmäisiään, ja joka tämän tekee, hän tulee lähemmäksi Jumalata ja ajattelee hänestä turvallisella ilolla, eikä kauhulla. Johtaja selitti, ettei Jumala vihaa nuoruutta eikä nuoruuden viatonta iloa, koska hän sallii luonnonkin joka kevät nuortua ja uudistua. Ja ihminen aivan erehtyy siinä, jos hän luulee huolten ja vaivan rasittaman vanhuuden ajan olevan Jumalalle otollisimman ja elää sentähden nuoruutensa ajan pelonalaisesti piilottuneena Jumalalta. Jos ei keväiseen maahan pääse aurinko paistamaan, ei ole syksyltäkään paljoa toivomista, samoin jos rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin jäävät vanhuuden päivinä toteutettaviksi, ei ole suurta toivoa iäisestä sielun rauhasta.

Jotenkin tähän tapaan se johtajan luento oli, vaikka enhän minä osaa puoliksikaan niin hyvästi ja pitkältä kertoa. Tämä oli vaan minua koskeva osa, siihen lisäksi tuli vielä monta muuta puolta, niinkuin niille, joihin ei Jumalan nimen mainitseminen vaikuta mitään, taikka jotka nauravat, pilkkaavat tai vihastuvat j.n.e. Esitelmän lopussa eivät monen silmät taitaneet olla kuivina. Itkin minäkin, en enää pelosta, vaan ilosta, kun pääsin tietämään, että ihminen voipi nuorenakin ollessaan palvella Jumalaa, vaikka olin tähän asti ajatellut sitä mahdottomaksi, taikka oikeammin en ole ajatellut ollenkaan, ainoastaan pelännyt, kuten pelätään salamata, tai jotain hirmuista.

Voi jos sinäkin Iida olisit täällä, niin sitten minä vasta olisin oikein iloinen. Sinä kykenisit jo vähän edeltäpäin kertomaan noista historian suurista miehistä, joista täällä on usein luentoja ja joiden elämäkerrat ovat aivan ihmeellisiä kuunnella. Vaan kyllähän sinä kuulet siellä yhtä hyviä, ja vielä paljon pitemmän aikaa saatkin kuunnella.

Vai menet sinä joululuvalle kotiisi. Sano paljon terveisiä. Minulta ei tule niin vähän ajan tautta mennyksi kotiin, tuntuu mieluisemmalta täällä-olo. Sinunhan on toista, jolla on koti kaikin puolin hyvä. Kirjoita sitten jolloinkin ja jos näet Äitiäni, niin sano terveisiä ja kysy, onko hän saanut lähettämäni kirjeet.

En jaksa enää. Voi hyvin ja muista aina minuakin.

Ystäväsi Aliina.

Suurin osa oppilaista matkusti joululuvalle kotiinsa, joitakuita kaukalaisia jäi vaan viettämään aikaansa kortteereissaan. Aliinan asuntotoverit olivat menneet kaikki, mutta ei hän tuntenut siitä mitään ikävää. Iloinenkin elämä kaipaa tyyniä, hiljaisia lepohetkiä. Ja olihan hänellä läheisyydessään rakkaiksi tulleet opettajansa, joita sai usein tervehtiä, jopa puhutellakin. Ja nämä ystävälliset hetket opettajain seurassa olivat Aliinan mielestä tavallista suurempiarvoisia, kun ne eivät jakaantuneet monelle, vaan sai omistaa yksinään itselleen. Se kasvatti jonkinmoista itserakkautta, ei kumminkaan niin suurta, että olisi toivonut toisten jäävän osattomiksi kaikesta. Usein hän kävi yksinäänkin istumassa opiston luokkasalissa, muistellen mitä siinä oli saanut kuulla ja toivoen, että kunpa joutuisi taas se aika.

Asunnollaan piti hän opiston kirjastosta kirjoja luettavanaan ja luvun lomassa sepitteli kirjeitä Iidalle sekä äidilleen, jopa viimein Hiljallekin, vaikka kauan hän arveli, peläten että jos se antaa Augustinkin lukea, ne kun olivat samassa talossa.

Keskitalvella tuli Jenny-neidiltä kirje, jossa hän ilmoitti keväällä sulan tultua olevan Aliinalle paikan valmiina suuressa sairashuoneessa, sairasten hoitajana. – »Sairasten hoitajana», sanoi Aliina itsekseen ja tuli aivan noloksi. Jenny-neiti oli ehkä arvannut, ettei Aliina ymmärrä tämän ammatin arvoa, ja selitti että siinä toimessa on monta semmoista naista, jotka ovat tyttökoulun käyneitä, ja tämäkin paikka jääpi avonaiseksi sillä lailla, että yksi hoitajattarista matkustaa sulan tultua ulkomaille tutkimaan sairasten hoitoa siellä. Aliinan pääseminen oli siis suuri onni tulojen ja sivistyneeseen seuraan pääsemisen puolesta. Jenny-neiti mainitsi vielä, että siinä tosin tarvittaisiin ruotsinkielen taitoa, mutta että Aliina voi sen muutamassa vuodessa käytännöllisesti oppia. Eikä työkään tule olemaan kovin rasittavaa, sillä siellä on hoitajattarien lisäksi vielä palvelijoita.

Aliina joutui kahden vaiheelle. Sairasten hoitoa oli hän aina ajatellut kaikkein ikävimmäksi ja likaisimmaksi toimeksi, ja siihenkö nyt pitäisi ruveta. Mutta varmaan hän on erehtynyt, koska siinä on oppineitakin naisia. Eikä hän ollut nähnytkään suuria sairashuoneita, joissa hoitajattarilla voi olla hyvinkin huokeat ja hauskat päivät.

Näitä ajatellessa alkoi mieltä kutisuttaa herrasneidiksi kohoaminen, sekä hatut, ruotsinkieli ja ehkä aikaa voittaen ulkomaamatkatkin. Mitä ovat näiden rinnalla nuo muutamat sairaat, tarvinneeko niitäkään hoitaa, koska siellä on palvelijoita.

Aliina piti kumminkin asiansa salassa ja piilotti kirjeensä toisilta oppilailta. Ainoastaan Iidalle voi hän tämän uskoa ja kirjoitti hänelle kysyen, mitähän pitäisi tehdä, kun semmoinen toimi on tarjona.

Kului kuukausi, toistakin tavallisissa opiston tehtävissä. Oppilasten tiedon ja toiminnan halu kasvoi, toveruus lujittui ja tuli yhä tuttavallisemmaksi, kun alettiin laskea, että opistosta eroamisen aika on paljon lähempänä alkua.

Aliinakin oli lopettanut yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen siksi, kun saa vastuun entisiin. Mutta aivan häntä kummastutti, kun Iida ei kirjoittanut. Mikähän sillä mahtoi olla? Viimein tuli kirje, jossa Iida ilmoitti olevansa kotonaan sairaana. Seminaarissa oli sairastunut luultavasti vilustumisesta ja sitten vähän parantuneena tullut kotiinsa. Toivoo paranevansa, vaan ei ollut enää takaisinmenosta tällä lukukaudella. Aliina itki pitkät itkut ystävänsä puolesta.

Samaan liittoon tuli kirje äidiltä, muilla kirjoitutettu, jossa oli yhtä ja toista kotioloista, sekä vähän Iidan sairaudesta ja viimeksi kysymys, »tokko sinä tuletkaan enää kotona käymään, kun olen niin kuullut, soisin että ajattelisit joka puolelta tuota asiata ennenkuin menet.»

Tämä koski kovasti Aliinan omaantuntoon. Hän oli taaskin unohtanut ja syrjäyttänyt äitinsä, uskonut aikeensa ennemmin muille ja antanut äidin olla tietämättömänä... Äitiraukka... »Tokko sinä käytkään ... soisin että ajattelisit...» Niin se on käskenyt kirjoittaa, vaikka varmaan on ajatellut tätä sanoessaan: näinkö ylpeästi jätät minut ja muut omaisesi ja menet mitään ilmoittamatta kauas kuulumattomiin; teetköhän siinä oikein?

Aliina kiirehti oikaisemaan ja kirjoitti, ettei hän ole ensinkään ajatellut kotonaan käymättä mennä minnekään, ei hän toki voi äitiä niin puheetta heittää, jos menoksikin tulisi, mikä on vielä ajattelemisessa. On hän äidin muistanut ja muistaa aina.

Viimeiselle vakuutukselleen päätti Aliina olla uskollinen ja olikin. Kerran tämä uskollisuus riipaisi yli varovaisuuden rajan.

Oli nimittäin keskustelu-ilta lopulla opiston lukukautta. Varsinainen keskustelu-aine oli loppunut tavallista aikaisemmin, minkä vuoksi joku oppilas esitti keskusteltavaksi suomalaisen sananlaskun: ei niin pahaa, josta ei jotain hyvää. Aine oli jokaisen mielestä niin yksinkertainen, että useimmat osasivat siihen jotain sanoa. Toinen oppilas toi toisen, toinen toisen esimerkin siitä, miten pahasta on ollut jotain hyvää. Laiskasta juomarista on tavaransa tuhlattua tullut monesti ahkera työmies, ovatpa hänen lapsensakin isänsä kurjuudesta pelästyneet viinaa karttamaan. Kauhea rosvo on herättänyt pelon aloittelevissa, ja monta muuta.

Aliinallakin oli omat muistonsa pahasta, mutta hän ei puhunut mitään, kuunteli vain kiihkeällä mielellä, ja veret pyrkivät kohoamaan kasvoille.

Opettajat olivat jättäneet puhevuoronsa viimeiseksi, ja kun ei kukaan enää vuoroa pyytänyt, sanoi johtaja:

– Joko on jokainen sanonut sanottavansa? Aliina ei ainakaan ole vielä puhunut. Saisi tähän sanoa vastaankin, jos kellä olisi jotain muistuttamista.

Tuskin oli johtaja tämän sanonut, kun Aliina kohosi kiihkeänä, melkein tietämättään seisoalleen ja sanoi:

– On minulla.

Kaikki katsahtivat kummastellen, se oli harvinaista.

– Maailmassa on paljon muutakin pahaa, kuin mitä tässä on mainittu, aloitti hän jotenkin rajusti ja jatkoi melkein huutamalla: Kuka teistä on mitannut maailman kurjuuden? Kuka teistä on lukenut kärsivän äidin kyyneleet ja rinnanpakotukset? Tunnetteko te vähääkään sen häpeän painoa, jota lapset saavat kantaa isäinsä irstaan elämän takia ja samoin vanhemmat lastensa. Mikä on se hyvä, joka näistä koituu ja millä ne palkitaan: uusilla rikoksilla, uudella häpeällä ja ihmisten pilkalla! Sanokoon vaikka sata sananlaskua, että pahasta on jotain hyvääkin, niin minä sanon, että se hyvä ei ole mitään kaiken sen rinnalla kun...

Aliina katsahti kuulijoihin ja huomasi, että ne kaikki istuivat vasten tavallisuutta allapäin. Samassa hän käsitti joutuneensa pois suunniltaan ja painautui istumaan. Kaikki liikahtelivat istuimillaan hermostuneesti. Aliina ei enää jaksanut olla samassa huoneessa, vaan pistäytyi eteiseen. Jälestä tuli johtaja ja sanoi:

– Minä taisin tehdä pahasti, kun kehoitin puhumaan. Aliina taisi olla liian kiihkeällä mielellä ja minä ehkä ymmärrän syyn. On parasta mennä kortteeriin rauhoittumaan.

Aliina kiitti ja sanoi hyvästit. Hän itki koko menomatkan ja katui uudestaankin, kun ei hillinnyt itseään ja ollut ääneti. Tämä nyt piti tulla näin lopussa! Mitä ne muut ajattelevat ja miten hän selittää tämän! Ja mitenkä hän ilkeää ollakaan enää, kun teki tuollaisen häiriön! Jos kävisi laatuun lähteä pois.

Opettajaneiti oli lähtenyt Aliinan perästä ja alkoi kahden kesken kysellä, mikä tätä vaivasi ja mistä tämä puuskaus tuli. Aliina tunsi saavansa mielelleen huojennusta ja rupesi varovasti kertomaan kotioloistaan ja miten ne ovat mieltä vaivanneet, ja nyt ne noin sopimattomasti puhkesivat ilmoille.

Samassa hän kertoi ystävänsä Iidan sairastamisen ja ilmoitti halunsa päästä tätä katsomaan, ennenkuin talvikeli loppuu. Opettajaneiti ymmärsi syyn poishaluamiseen ja sanoi itse puolestaan suovansa sen, vaikka olisi mieluummin toivonut oltavan jälellä oleva vähä aika loppuun asti. Aliina sai hänet vielä toverikseen puhumaan johtajalle poispääsystä, ja sieltä tuli samanlainen vastaus kuin opettajattarelta.

Nyt alkoi Aliina puuhata kyytiä ja, saatuaan asian toimitetuksi, huomispäivän aamuna kulkea heittelemässä hyvästiä lähinnä asuville tovereille. Etäisimmät saivat jäädä terveisillä. Toverit ihmettelivät ja toivottelivat onnea matkalle.

– Tavataanhan vielä.

– Jos eletään, niin tavataan.

Ne olivat aina viimeiset toivomukset erotessa.

Opettajista eroaminen oli vaikeinta. Jos ne ennenkin olivat olleet mielestä hyviä, niin nyt erotessa, kättä puristaessa ikäänkuin kirkastettuna selvisi, kuinka hyviä ne todella ovat olleet ja kuinka paljon tehneet tämän puolen vuoden kuluessa.

Kun kaikki oli valmiina, tulivat asuntotoverit vähäksi matkaa saattamaan. Kun ystävyysliitot oli vahvistettu, lauloivat he erotessa ja huiskuttelivat nenäliinojaan, kunnes hevonen katosi näkyvistä.