Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa: III. luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
II. luku III. luku
Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa
Kirjoittanut Minna Canth
Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa


Sen jälkeen kuin edellinen jo oli kirjoitettu ja painettu, olen saanut käsiini Ellen Keyn uusimman kirjan: Kvinno-psykologi och kvinlig logik. En studie och ett försvar. Se on syntynyt niiden vastalauseiden johdosta, joita näyttää runsaassa määrässä ilmestyneen Ruotsissakin, hänen edellisessä kirjassaan ”Miss-brukad kvinnokraft” esiintuomiin mielipiteisinsä.

Neiti Key koettaa tässä tarkemmin selittää kantaansa ja valittaa, ettei häntä ole lainkaan käsitetty, eikä ole vähän vähääkään voitu seurata hänen ajatusjuoksuaan.

Minä taas pelkään syyn olevan siinä, ettei neiti Key itsekään tiedä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa, sillä niin peräti ristiriitaisia väitteitä ja tendensiä hänen molemmat kirjansa uhkuvat, että niissä selvästi esiintulee kaksi toisistaan jyrkästi eroavaa kantaa. Toinen, joka puolustaa naisen vapautta ja naisen oikeuksia ja joka johtopäätöksissään tulee juuri samoihin tuloksiin kuin nuo vihatut naisasianaisetkin. Toinen taas, joka väittää että nämä tulokset ovat arvottomia, jopa vahingollisiakin, ja joka ennen kaikkea ylvästellen puhuu naisasianaisten ”henkisestä keskinkertaisuudesta,” heidän ”sokeudestaan,” heidän ”hermeetisesti suljetuista aivoistaan” ja syyttää heitä melkein kaikista epäkohdista, mitä maailmassa löytyy, eritotenkin tuossa miesten laittamassa ja miesten hoitamassa yhteiskunnassa.

Edellisessä tunnemme jälleen entisen neiti Keyn, mutta jälkimmäisessä tuntuu minusta aivan kuin kuulisin nykyisen ”nuoren Ruotsin” mellastelevan. Ja kun neiti Key niin suurella painolla puhuu naisen tehtävästä miehisten aatteiden vastaanottajana, holhojana ja levittäjänä, tulee tästä ehdottomasti siihen käsitykseen, että hän nyt koettaa tätä tehtävätä nuoren miehisen Ruotsin suhteen toteuttaa.

Mutta niitä molempia kantoja on mahdoton sulattaa yhteen. Ollakseen johdonmukainen ja selvä, täytyy neiti Keyn valita jompikumpi näistä ja hyljätä toinen. Sillä ristiriitaisuutta, joka on olemassa hänen ajatuksissaan, ei peitä pitkät puheet, ei lukuisat syrjäpoikkeukset, eikä liioin nuo kauniit fraasitkaan.

Ja juuri tuosta samasta logiikan puutteesta johtuu, ettei hän tässä uudessa kirjassaan pääse sen selvemmäksi. Edellisessä hän väitti, että naisasian naiset vievät naisvoiman väärään suuntaan, kun johtavat sitä miehisille työaloille, ja laiminlyövät niitä, jotka luonnonmukaisesti kuuluvat naiselle. Hän ei kumminkaan kyennyt esiintuomaan mitään näistä ”luonnonmukaisista” työalaista, joita olisi syrjäytetty. Eikä hän taas millään tavalla tahdo estää naista menemästä tuohon ”väärään suuntaan.” Kuinka on voitu häntä niin väärin käsittää, hän huudahtaa. Onhan hän selvään sanonut, että hän täydessä merkityksessä on ajatellut naisen, naineen tai naimattoman, yhteisessä työssä miehen kanssa kaikilla aloilla aina ylös valtion hallintoon ja lainsäädäntöön*) (siv. 111 viimeksi ilmestyneessä kirjassa). Ja toisessa kohden (siv. 115 samassa kirjassa) hän taas lausuu: ”Tyttö samoin kuin poikakin tarvitsee semmoisen kehityksen yleisihmisellisissä kyvyissään ja yksilöllisissä taipumuksissaan, että hän saavuttaa sekä vissin määrän yleisinhimillistä sivistystä, että myöskin mahdollisuuden itsensä elättämiseen jollakin ulkonaisella työalalla, ellei hän saa työtänsä kodissa.” Vielä edelleen (siv. 161) hän sanoo tulleensa siihen johtopäätökseen, että nainen ”täydelleen vapaasti – ilman että ainoakaan edeltäpäin vedetty raja häntä siinä estää – tulee saada koetella mahdollisuuksiaan jokaikisellä alalla, jotka alat monelle vienee muulle suunnalle, eikä äidillisyyden.” *) Samoin hän (siv. 117 ja 118 lämpimästi puolustaa yhteiskouluja. ”Yhteiskoulu on jo osoittanut tasottavan vaikutuksensa erityisiin sukupuolien keskinäisiin heikkouksiin. Tyttö oppii työskentelemään sekä ahkeruudella että järkevyydellä, hän saa elävämmän halun itse lukemiseen, saa enemmän konsentratioonia ja vakavuutta, enemmän kykyä eroittamaan pääasian sivuseikoista, suuri osa hänen luonteensa turhuudesta ja pintapuolisuudesta poistetaan, Poika hienoutuu luoneeltaan, hänen tunteensa ihmistyvät, hänen käsityksensä tunne-elämän arvosta jalostuu. Se on juuri tämä molemminpuolinen tasoitus yksipuolisuuksien suhteen naisen ja miehen luonnossa, joka on niin tärkeä yhteiselämän onnellisuudelle avioliitossa samoin kuin menestyvälle yhteistyölle elämän kaikilla aloilla. Ja tämän tasoituksen täytyy, tullakseen perinpohjaiseksi, alkaa jo yhteiskoulussa.” *)

Hyvä kaikki!

Mutta nyt minä vaan pyydän kysyä: mitä muuta ovat naisasian naiset tahtoneet? Mihin muuhan he pyrkivät, kuin juuri tähän kaikkeen?

Mistä syystä neiti Key siis alkoi sotaa heitä vastaan? Mikä oli tarkoituksena kaikilla niillä soimauksilla, jotka hän viskaa heille vasten silmiä? Mihin joutuvat kaikki nuo suuret puheet ”väärinkäytetystä naisvoimasta?”

Ylioppilastutkintoa näyttää neiti Key ennen kaikkea vihaavan ja moittii naisia siitä, että he pyrkivät sen suorittamiseen. Mutta se ei suinkaan ole pahempi naiselle kuin miehellekään. Miksi ei hän siis moiti miehiä samasta syystä? Ja kuinka hän luulee, että nainen voi päästä vaikuttavimmille yhteiskunta-aloille, ellei hän sitä suorita, koska se nyt kerran vaaditaan? Ja kaikkien soimausten jälkeen, joita hän on viskannut ylioppilastutkintoa ja naisylioppilaita sekä niiden johdosta naisasian naisia vastaan, myöntää hän jo itsekin (siv. 128), että ylioppilastutkinto on ”ett nödvändigt ondt (paha, jota ei voi välttää), josta äidit ei saa tyttäriään estää, silloin kuin nämä pyrkivät johonkin määrättyyn työhön. Ja lisää, että ylioppilastutkinto on kumminkin vähempi paha, kuin jos tytär vetelehtisi nuoruutensa ajat ilman mitään todellista työtä. Sivulla 122 hän sanoo, puhuessaan lapsenhoito-kurssin tärkeydestä, että olisi suuri julmuus muutamia nuoria tyttöjä kohtaan keskeyttää heidän lukujaan muutamiksi vuosiksi.

Siinähän se nyt on! Ympäri mennään, yhteen tullaan.

Neiti Key ruoskii naisia siitä, että he tyytyvät miesten laittamiin huonoihin kouluihin, siihen sijaan, kuin heidän tulisi ne kokonaan uudistaa. Mutta toiselta puolen hän vakuuttaa, ettei naisella ole ollut eikä tule olemaan uudistavaa voimaa millään alalla, ei koulun, ei kodin, eikä edes keittotaidonkaan. Ja jonkunmoisella ilolla hän vakuuttaa, ettei koulujen Messias tule olemaan naissukua. Miksi hän siis ruoskii naisia siitä, etteivät he tee semmoista työtä, joka menee yli heidän voimiensa? Ihmeellistä logiikkaa!

Tämän kaiken ohessa neiti Keyn kuitenkin täytyy myöntää, että naiselliset voimat paljon ovat toimineet koulujen parantamiseksi, ja että löytyy koko joukko ruotsalaisiakin naisia, jotka kouluissaan erinomaisella menestyksellä ovat panneet uudistuksia toimeen.

Emmeköhän tämän lisäksi myöskin voinee päättää, että yhteiskoulut ovat syntyneet enimmäkseen naisten vaikutuksesta? Kun toiselta puolen taas muistamme, että naisen asema opettajattarena on enimmäkseen riippuen miehisistä esimiehistä ja että yksityiskouluissakin oppikurssien täytyy olla sopusuhtainen muitten koulujen kanssa, on mielestäni neiti Keyn soimaus jokseenkin kohtuuton. Ennemmin voisi ihmetellä, että naiset nykyisissä olosuhteissa ovat niinkin paljon aikaansaaneet.

Neiti Key kummeksii viimeisessä kirjassaan, ettei hänen vastustajansa ole puhuneet niin sanaakaan siitä psyykillisen rajoituksen laista, jolle hän ”Väärinkäytetyssä naisvoimassa” pani pääpainon ja luulettelee, että tahallaan ovat luiskahtaneet tämän hänen mielestään kumoomattoman totuuden ohi. Tunteiden kehitys ja henkinen kehitys eivät voi käydä rinnan, hän väittää. Naisen tulee valita joko toinen taikka toinen. Tunteet tarvitsevat yhtä paljon harjoitusta kuin intelligensikin, eikö sitä käsitetä? huudahtaa hän tuskastuneena.

Tuo väite on pelkkää kammari-teoriiaa ja pulpettifilosofiaa, joka ei tosielämässä lainkaan pidä paikkaansa. Yhtä jos väitettäisiin ettei kädet ihmisen ruumissa voi kasvaa samalla kuin jalatkin. Taikka ettei sydän voi työskennellä yhtä aikaa aivojen kanssa. Niin eri puolia ovat tunne-elämä ja henkinen elämä ihmissielussa, ettei ne suinkaan ole esteeksi toisilleen. Päinvastoin ne ovat semmoisessa keskinäisessä suhteessa, että toisen viljeleminen elähdyttää, virkistää ja vahvistaa toista. Uskontojen perustajat, runoilijat ja taiteilijat ovat siinä kohden parhaana esimerkkinä. Eikä äidin tunteita laimenna enemmän yksi työ kuin toinenkaan; sen voin vakuuttaa neiti Keylle. Ja se on totuus, joka perustuu elämän kokemukseen, eikä mihinkään teoreettiseen arveluun.

Henkinen työ tulee varmaankin kehittämään naisen tunne-elämää, mutta varjelkoon taivas, että se kehitys menisi siihen suuntaan kuin neiti Key sitä arvelee. Miellyttämishalu on sen pahempi meissä naisissa ja liiankin suuri ja mitä erotiikkaan tulee, niin siinä jos missä on tuo kultainen sääntö: ”kohtuus kaikessa” paikallaan.

Neiti Key puhuu ihaillen erotiikan täyteläisyydestä naisessa ja sanoo muun muassa, ettei kukaan mies koskaan ole ansainnut eikä koskaan tule ansaitsemaan sitä syvintä rakkautta, jonka erootillisen olemuksensa koko loistavuuteen kehittynyt nainen voi antaa.

Miksikäs hän ei sitä ansaitseisi, mutta kun sitä tulee niin ylenmääräisesti paljon, niin se luonnollisesti häntä tympäisee. Sen olen kuullut miehiltä itseltään samoin kuin senkin, ettei heille mikään ole niin vastenmielistä kuin nähdä naisen rakastuvan heihin, ilman että he sitä rakkautta ovat etsineet tai pyytäneet. Sekin kuuluu olevan kuin kylmää vettä heidän niskoilleen, jos nainen heti kohta on valmis antamaan rakkautensa, kun he vaan sitä pyytävät. Mutta kuta niukempi nainen on, kuta enempi he saavat nähdä vaivaa häntä voittaakseen, sitä enemmän hän heitä miellyttää. Tätä nyt ei oikein tahtoisi voida käsittää, mutta täytynee kait se uskoa, koska miehet tuon tuostakin niin vakuuttavat.

Ja kyllä se vaan täytyy myöntää, että tuommoinen erootillinen täyteläisyys ”kaikessa loistossaan” naisessa – kyllä se vaan ilettää syrjästäkin katsojaa.

Nainen on rakkaudessaan mieheen kehityksen kautta saavuttanut suurimman nerollisuuden sanoo neiti Key. ”Hän voi säilyttää nuoruuden joustavuuden rakkaudessaan aina vanhuuteen saakka. Usein nähdään, äidin, jolla on täysikasvuisia lapsia, vielä seitsentoista vuotiaan tavoin rakastavan miestään.”

Minä ihmettelen, että neiti Key, joka näyttää panevan luonnollisuudelle niin suuren arvon, voi pitää tämmöistä jonkunmoisena edistyksenä naiselle. Aika aikaa kutakin. Ja erotiikka ei voi olla samaa viisikymmen-vuotiaalle, jolloin se luonnon lakien mukaan hänen sukupuoli-olennostaan loppuu, kuin se on seitsentoista-vuotiaalle, joka vasta naiseksi kehittyy. Se olisi luonotonta mitä suurimmassa määrässä, eikä ainoastaan luonnotonta mutta inhottavaa. Luulisi että tuo äiti ”erootillisessa loistossaan” vähän ujostelisi lapsiaankin, samoin kuin lapsia aivan varmasti hävettäisi äidin puolesta.

Luonnollinen kehitys aviovaimon rakkaudessa vie vallan toiseen suuntaan. Erootillinen puoli antaa siinä yhä enemmän sijaa levolliselle, herttaiselle ystävyydelle elämän toveria kohtaan, sekä kunnioitukselle, hellyydelle ja äidilliselle huolenpidolle. Kun hän on muutamia lapsia synnyttänyt, on hän sukupuoli-olentona tarkoituksensa saavuttanut. Siitä johtuu muutos hänen erootillisissa tunteissaan. Muu kaikki on epätervettä, vastenmielistä luonnottomuutta. Jos neiti Key luulee, että tuo seitsentoista-vuotiaan erotiikka on avioliiton onnelle välttämätöntä vielä vanhoilla päivilläkin niin hän suuresti erehtyy. Anna Kareninan historia on siinä suhteessa tosi ja opettavainen.

Neiti Key panee aivan liian suuren arvoon erotiikan huumaukselle. ”Että uskollisuus erityisille luonteille on niin äärettömän vaikeata, että he useasti pakoitetaan uudelleen rakastamaan, johtuu siitä syvästi psyykillisestä syystä, että he näin uudelleen ja yhä uudelleen nauttivat sen elämän-hurmauksen, sen kaikkien voimien riemun, jonka erootillinen onni antaa. Avioliittokysymys on ennen kaikkea kysymys tiiman onnellisuuden tunteen pelastamisesta ajan ja yhdyselämän tylsentävästä vaikutuksesta”, hän sanoo.

Mutta onko neiti Key ajatellut, mihinkä joudumme, jos tämmöistä ”elämän huimausta” ja ”kaikkien vapautettujen voimien riemua” pidämme päämaalinamme, emmekö sitä avioliitossa voi saavuttaa, koska se asian luontoon ja laatuun nähden on mahdotonta? Selvästi siihen, että me yhä useammin ”rakastamme uudelleen.”

Elämää kokeneena naisena sanon vielä kerran: varjelkoon taivas meitä senlaisesta tunteiden kehityksestä. Sillä se olisi perhe-elämän, koti-onnen ja kaiken siveellisyyden perikato.

Hyvin kuvaava on se tapa, millä neiti Key nyt puhuu Sonja Kovalevskystä, verraten siihen, mitä hän ennen kirjassaan ”Anne Clarlotte Leffler” on hänestä lausunut. Nyt saamme kuulla, kuinka mielellään Sonja Kovalevsky olisi antanut koko matemaatillisen neronsa ja maineensa voittaakseen porvarillisen naisen yksinkertaisen rakkauden onnen (siv. 67). Kuinka Sonja sata kertaa oli vakuuttanut, että hän olisi viskannut koko kirjailija-lahjansa kelle hyvänsä, joka sen vaan halusi korjata, jos hän sillä olisi matkaansaanut muutamia parannuksia pieniin kasvoihinsa. Tyttärenä, vaimona, äitinä ja rakastavana naisena hän, niinkuin Anne Charlotte Lefflerkin biografiiassaan hänestä ilmituo, hänen onnettomuutensa johtui siitä, ettei suuri henkinen tuotanto soveltunut yhteen naisellisten velvollisuuksien ja huolenpitojen kanssa. Siinä myöskin syy hänen elämänsä rikkinäisyyteen.

Ja – mikä tietysti neiti Keyn mielestä on parasta kaikesta – ”tämä juuri vaikutti, ettei Sonjalla ollut tarpeeksi kovia sanoja, esiintuodakseen naisasianaisten pintapuolista näkökantaa kaikissa elämän monimutkaisissa tehtävissä.” (siv. 68).

Kolme vuotta takaperin neiti Key taas edellä mainitussa kirjassaan sanoo, ettei hän voinut kaikin puolin hyväksyä sitä kuvaa, jonka rouva Leffler oli antanut Sonja Kovalevskystä. Ja syy oli seuraava:

Rouva Leffler ei osannut eroittaa Sonjassa sitä, mikä oli satunnaista, hetkellistä hänen luonteessaan siitä, mikä siinä oli varsinaista. Sonjan luonne oli vastakohtia, ristiriitaisuuksia, suureksi osaksi slaavilaisen rodun ominaisuuksia. Sitä paitse hän oli mielialojen ihminen. ”Kun painettuna lujistutetaan senlaisen henkilön kaikki mielenmuunnokset, päähän pistot ja ristiriitaisuudet, annetaan ehdottomasti kiinteät piirteet semmoiselle, jolla todellisuudessa on vaan pilvien kevyet sulavat muodot.” ”Monet monituiset kerrat otti A. Ch. Leffler Sonjan leikkipuheet täydestä eli puolitotena. Ja se arvo joka biografiiassa annetaan kaikelle tällä hetkelliselle, tekee kuvan epäselväksi. Kaikkein jokapäiväisin ihminen voisi, jos hänen mielijohteilleen ja ristiriitaisuuksilleen pantaisiin sama paino kuin hänen töilleen, tulla eriskummalliseksi, – kuinka paljon suuremmassa määrässä tämä siis tapahtuukaan poikkeusluonteen suhteen” (Anne Charlotte Leffler, siv. 137 ynnä seuraavat).

Eiköhän neiti Key nyt itse ole tehnyt itseään syypääksi aivan samaan erehdykseen?

Edelleen sanoo neiti Key samassa kirjassaan, ettei rouva Leffler kyennyt arvostelemaan tieteellistä puolta Sonjan personallisuudessa. ”Rakkaus tieteesen se oli, joka kieltämättä tälle personallisuudelle antoi sen korkeuden ja vakavuuden, sen niin sanoen henkisen selkärangan.”

Sitä vastaan on rouva Leffler, ”syystä että hänen oma elämänsä siihen aikaan oli täynnä erotiikkaa, aivan liian paljon nähnyt Sonjan myöhemmässä elämässä ainoastaan erootillisen puolen. *) Se tosin oli hänen elämänsä keskustana viime vuosina, mutta tiede, kirjallinen toimi, äidillisyys eivät siltä menettäneet hänen todellista intressiään, vaikka hän saattoi – lyhyemmiksi ajoiksi – syrjäyttää ne tuon suuren konfliktin tähden. Ja Sonja uskoi voimaperäisyyden kaikessa, myöskin rakkaudessa, riippuvan niistä vaikeuksista, joita oli voitettavana, senvuoksi hän piti luultavana että, jos tarkoitus tulisi saavutetuksi, ei hän tyytyisikään siihen onneen, joka saavuttamattomana, näytti hänestä niin suurelta; kaikessa tapauksessa se ei pitemmältä voisi vetää häntä pois rakkaudesta tieteesen, kirjallisuuteen tai lapseen.” (siv. 149.)

Konflikti ei sitä paitse lainkaan ollut kunnianhimon ja rakkauden välillä, kertoo vielä neiti Key, vaan siinä, että mies, jolle Sonja antoi koko sydämensä, ei kosinut häntä rakkaudesta, ainoastaan ystävyydestä ja sympatiasta, jonka hän myöskin avonaisesti Sonjalle tunnusti.

Näin kirjoitti neiti Key kolme vuotta sitten. Miksi värittää hän asian nyt vallan toisin? Senkö vuoksi vaan, että se näin paremmin soveltuu hänen tarkoituksiinsa?

Sonja Kovalevskystä äitinä hän taas mainitussa kirjassaan lausuu, että ”vaikkakaan hänen aikansa ei myöntänyt niin suuressa määrässä antaantua tyttärensä kehittämiselle kuin hän olisi tahtonut, antoi hän kuitenkin niinä hetkinä, joina hän oli hänen parissaan, enemmän hellyyttä, myötätuntoisuutta ja kehitystä, kuin ne monet esikuvana olevat naiset, jotka eivät milloinkaan ajattele muuta kuin lapsiaan, viemättä heitä kuitenkaan henkisesti askeltakaan eteenpäin.” (siv. 142).

Tähän tahtoisin vaan lisätä, että jos Sonja Kovalevsky intensiivisellä luonteellaan olisi kokonaan ja yksinomaan antautunut lapsensa kehittämiselle, olisi siitä varmaankin tullut tuota ”ylikasvatusta” (öfveruppfostran), josta neiti Key niin suurella ylenkatseella soimaa nykyajan äitejä, paljon suuremmassa määrässä kuin ennen on nähtykään.

”Anne Charlotte Leffler etsi Sonja Kovalevskyn personallisuudessa syyn hänen puuttuvaan onneensa, joka, muuten olikin helppo löytää,” (siv. 169) sanoi Neiti Key kolme vuotta sitten.

Ja luonnollisesta se olikin. Luonne, joka oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, – jotka ominaisuudet neiti Keyn omien vakuutuksien mukaan perustuivat venäläiseen kansallisuuteen ja slaavilaiseen rotuun eivätkä siis johtuneet hänen asemastaan – ei voinut elämässäkään olla harmoonillinen ja kokonainen. Hänestä ei neiti Key siis millään tavalla saa vahvistusta nykyisille väitteilleen.

Sitä paitse on asiassa vielä toinenkin puoli.

Tuliset, hehkuvat luonteet, joissa ajatus ja tunne-elämän ylenpalttisuus uhkuaa yli äyräiden, harvoin, jos koskaan, tuntevat sitä tyytyväisyyttä sitä rauhallista onnea ja sopusointuisuutta, jonka tavallinen ihminen usein saavuttaa. Miehisten nerojen historia sen parhaiten todistaa. Mutta he eivät kumminkaan millään ehdolla vaihtaisi tuskiaan, kärsimisiään tuohon onneen. ”Parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, parempi rauhaton Sokrates kuin rauhallinen kyyhkynen. Ei se ole ainoastaan parempaa, se on myös onnellisempaa”, sanoo Stuart Mill.

Voi niitä muuten olla tuhansia muita tavallisiakin naisia, jotka rakastavat eivätkä saavuta vastarakkautta. Ja missähän määrässä niiden luku lisääntyisikään, jos naiset panisivat erotiikan kehittämisen ja erotiikan etsimisen päämääräkseen, niinkuin neiti Key tahtoo! Kyllä kaiketi maailma ennen pitkää olisi silloin täynnä onnettomasti rakastuneita naisia, jotka, kykenemättöminä minkäänlaiseen työhön, itkisivät vaan ja surisivat sydämensä särkymistä ja elämänsä haaksirikkoa. Ja katkeroittaisivat onnellisempia kanssaihmisiä kohtaan. Sitten he vähitellen – hassastuisivat yhä enemmän, kunnes menettäisivät järkensä tykkänään. Semmoistakin se saattaa olla se ”erootillinen nerollisuus” ja ”erootillinen täyteläisyys”!

Sanon kun sanonkin vielä kerran: varjele meitä korkea taivas!

Toinen ”kärki” neiti Keyn esitelmässä väärin käytetystä naisvoimasta oli, niinkuin hän nyt sanoo, rauhan kysymys. Siihen eivät hänen vastustajansa ole voineet mitään vastata. Eikä kukaan ole kyennyt puolustamaan sitä intoa, millä osa Ruotsin naisia on liittynyt maan sotatuumiin.

Mitä se todistaa? Selvästi vaan sitä, etteivät hänen vastustajansa enemmän kuin hän itsekään hyväksy naisten osallisuutta näissä sotatuumissa.

Mutta millä oikeudella neiti Key syyttää naisasian naisia tästä ”väärinkäytetystä naisvoimasta”? Millä oikeudella hän panee tämän muutamain Ruotsin naisten toimen yhteyteen naisliikkeen kanssa? Ovatko Ruotsin naisasian naiset asettuneet näiden sotatuumien etupäähän? Taikka ovatko he millään tavalla liittäneet niitä naisasiaan?

Ei, sitä ei neiti Key kykene näyttämään. ”Naisliike ei meillä ulkonaisesti ole sotavarustuksien kanssa ollut missään tekemisessä, mutta sisällinen yhteys kumminkin on olemassa molemmilla liikkeillä.” (Kvinnopsykologi siv. 154.)

Millä hän sen todistaa? Muistaako neiti Key, että naisliikettä on muuallakin, ei vaan Ruotsissa? Itsekin neiti Key edellisessä kirjassaan juuri tunnusti, että naiset ovat tehneet paljon työtä rauhan aatteen edistämiseksi. Eiköhän tämä ilmiö suuremmalla syyllä olisi pantava yhteyteen naisliikkeen kanssa eikä tuo erikoistapaus Ruotsissa, joka pikemmin johtuu vaan entisaikain naisten taipumuksesta vastaanottaa ja itseensä sulattaa miesten aatteita, jota taipumusta neiti Key muuten ihailee ja pitää naisluonteen välttämättömänä, luontoon perustuvana ominaisuutena muulloin, paitsi silloin kuin hän siitäkin ominaisuudesta koettaa tekaista aseen naisasian naisia vastaan.

Muutamia muitakin poikkeustapauksia samaan suuntaan luettelee neiti Key. Amerikassa on eräs kenraalin tytär ampunut neekeripojan, joka oli puutarhassa hedelmiä varastamassa ja eräs naislehti on kiitellyt sitä nautintoa, mikä naisellakin voi olla metsästämisestä!

Niinkö pintapuolisesti neiti Key katselee naisliikettä, ettei hän ensinkään voi eroittaa sitä, mikä siinä on vasituista, oleellista, sitä mikä siinä on voimana ja syvyytenä, vaan takertuu kaikenlaisiin joutaviin harvinaistapauksiin, pikkuseikkoihin, jotka itse liikkeeseen nähden eivät ole niin mistään merkityksestä!

Toinen muistutus, jonka tahtoisin tehdä neiti Keylle kysymyksessä olevan asian johdosta, on tämä: Kuinka julkeaa neiti Key puhua niin kauniita sanoja rauhan aatteesta samassa hengen vedossa kuin hän suurimmalla kylmäverisyydellä, ylenkatseella ja vihalla alkaa sotaa koko naissukua ja erinomattain naisasian naisia kohtaan? Onko hän ensinkään tullut ajatelleeksi, missä määrässä hän itse noudattaa niitä rakkauden, myötätuntoisuuden, hellyyden ja äidillisyyden vaatimuksia, joita hän naisille tekee, sen ohessa kun hän heitä armottomasti kivittää? Vai onko niin, että näitä naisellisia ominaisuuksia tulee toteuttaa ainoastaan miesten suhteen, ei naisten? Naisiako tulee vaan ahdistaa, soimata, panetella, sortaa? Heidän töitään ja tarkoituksiaan mustata, heidän pyrintöjensä hedelmiä estää ja mitättömäksi tehdä?

Niin, tietysti! Miehiä tämä ilahduttaa ja onhan miesten miellyttäminen, neiti Keyn mukaan, naisen ensimmäisiä velvollisuuksia! Naista varten ei ole kirjoitettu tuo kultainen elämän ohje: rakasta enemmän Jumalaa kuin ihmisiä, noudata enemmän. hänen tahtoaan kuin ihmisten tahtoa. Se totuus pitää kaiketi vaan miesten suhteen paikkansa. Vai lieneekö tultu jo siihen johtopäätökseen, että mies on oleva naisen Jumala, että muun korkeamman Jumalan etsiminen on häneltä kielletty?

Muutenkin neiti Key käsittelee naisliikettä niin tuiki ahtaalta ja rajoitetulta näkökannalta, että se todella tuskastuttaa. Naisasiasta kokonaisuudessaan hän on tekevinään selkoa, ja kuitenkin hän perustaa arvostelunsa vaan muutamiin Ruotsin naisasian naisiin ja heidän toimiinsa. En tiedä enkä tunne, missä määrässä hänen sanansa heidän suhteensa pitänee paikkansa, varmaa vaan on, ettei ne sitä ensinkään tee Suomen naisasian naisiin nähden. Täällä liike ensiksikin on täydelleen demokraattinen. Naisyhdistyksen haaraosastoihin maaseudulla kuuluu enimmäkseen kansan naisia. Ja pyrinnöt ovat tarkoittaneet yhtä paljon kansan ja työväen naisen kuin keskisäädyn naisenkin etua.

Ettei naisasian naiset kotiolojenkaan parantamista ole laiminlyöneet, sen todistaa ne monet keittokoulut, jotka heidän toimestaan ovat maahamme perustetut.

Ja äidillisyyttäkö he halveksisivat! He, jotka enimmäkseen itse ovat äitejä, taikka ovat he ottaneet hoitaakseen ja kasvattaakseen mikä omaisten, mikä ventovieraiden orvoiksi jääneitä lapsia. Voinpa, muita esimerkkejä mainitsematta, kertoa neiti Keylle eräästäkin naisyhdistyksen puheenjohtajasta, joka on adopteerannut elinkautiseen kuritushuoneesen tuomitun äidin kolme turvatonta lasta, hoitaa ja kasvattaa heitä hellimmällä äidinrakkaudella ja – tekee samalla työtä nääntymiseen asti heitä elättääkseen ja jos mahdollista turvatakseen myöskin heidän tulevaisuuttaan.

Ei, neiti Key, te iskette kirveenne kantoon, niinkuin suomalainen puheenparsi sanoo. Jos naisasian naisia jostakin pitäisi nuhdella, ei se ainakaan ole siitä, mistä te sitä teette, vaan vallan toisesta syystä.

Ja nyt tuon esille sen, mikä minun sydäntäni on monasti kaivellut. He ovat aivan liian naisellisia, liian kärsivällisiä, liian sävyisiä, liian pitkämielisiä, liian lauhkeita, liian helläsydämisiä, liian – sanalla sanoen: liian kristillisiä. Tällä tavoin emme toden totta ikinä pääse perille. Neiti Keyn mielestä naisasia on mennyt niin suurilla askelilla eteenpäin, ettei enää paljon ole tehtävää ennenkuin se jo lopullisesti on täydellisesti voitolla. Minusta taas ei vielä ole niin mitään saavutettu. Miehet tekevät kaikessa, niinkuin itse tahtovat. He riistävät meidän poikamme sotapalvelukseen, rääkkäävät heitä siellä, raaistuttavat heitä, turmelevat heitä siveellisesti ja istuttavat heihin vanhoja, mädänneitä periaatteita. Ja me äidit, me, jotka olemme heidät synnyttäneet, hoitaneet, kasvattaneet, me jotka kivulla ja tuskalla, päiviemme huolella, öittemme valvomisella olemme heidät ostaneet, me saamme vaan neuvottomina sitä katsella, noudattaa lakia, jonka laatimisessa emme ole olleet osallisina, joita tehdessä ei ole katsottu tarpeelliseksi kuulla meidän ajatustamme. Ja kun valitamme tästä vääryydestä, kun parkaisemme sydämemme kyllyydestä, silloin meille vaan pilkallisesti hymähdetään, aivan kun olisi vaatimuksemme niin suunnaton ja järjetön, ettei siihen kannata edes vastata.

Sotalaitos täytyy olla, sanoo rauhaa rakastavainen neiti Keykin, täytyyhän maata puolustaa. Vihollinen muuten hyökkäisi maahan, sortaisi kansan.

Ja sekö oikeuttaisi meitä aseita käyttämään? Mitä sanoi meidän uskontomme perustaja öljymäellä opetuslapselleen, joka puolustamisen tarkoituksessa tarttui miekkaan?

Mutta välittävätkö nämä kristityt kansat herransa ja mestarinsa käskyistä! He koettavat vaan lahjoa häntä kirkonmenoilla ja juhlilla – ja paaduttavat sydämensä.

Ei, sanon minä, aseet pois! Aseet pois ainakin meillä Suomessa. Ja jos se kunnia meidän osaksemme tulisi, että saisimme kuolla marttyyrikuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä Suomen kansa silloin turhaan olisikaan maailman markkinoille ilmestynyt!

Mutta tämä on vaan ”huutavan ääni korvessa” niin kauvan kuin nainen seisoo ulkopuolella yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, niinkuin hän vielä tänä päivänä tekee. Ja ulkopuolelle hän jää maailman loppuun asti, ellei tästäkään lähtien naisasiaa suuremmalla tarmolla, suuremmalla voimalla, suuremmalla pontevuudella ja rautarohkeudella eteenpäin viedä, vaan kiltisti yhä edelleenkin tyydytään niihin armomuruihin, jotka miehet, monen nöyrän pyynnön jälkeen, suvaitsevat meille viskata.

*) Minun harventama.