Aulanko. Wielä yksi sota.

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aulanko. Ei mennyt hirteen.. Aulanko.
Wielä yksi sota.
Kirjoittanut anonyymi
Aulanko. Pääte.



Aulanko.
Wielä yksi sota..


Missä oli neito? Missa ritari? Nyt oli myöhäistä katua, ettei ritaria ollut otettu kiini; koko tämä woitto käwi ihan mitättömätsi, sillä tietysti oli ritari paennut metelistä ja wienyt mennessään neiton.
Waan jos ritari ja Wenäläiset oliwat Elinan wihamiehiä, niin ei hänen enää olisi ollut pakko seurata heitä nyt kun apu oli läsnä, ja jokaisen wihollisen oli asia kiirehtiä. Wähintäkin olis hän woinut jollakin muotoa ilmoittaa waaransa, waan semmoista ilmoitusta ei kukaan ollut kuullunna. Siis oli hän mieltä mielin seurannut heitä ja kaitti tämä waino oli alusta loppuuu ollut turhaa leikkiä,
Näitä ajatteli Mauno, kun joka mies haki suksiansa metelin jälkeen. Kaikki löydettiinkin, paitsi yhdet, ne, joilla Matti oli tullut, ja joiden jäljet oliwat johdattaneet heitä tiellä.
Nyt käytiin etsimään jälkiä tuli-soitoilla. Tietty oli, ettei kukaan niitä saattanut wiljellä tallatulla tiellä. Sentähden oli siwulta hakeminen, missä hanki oli sotkematon. Kauwan kesti hakea, waan löydettiinpä wiimein. Jäljet läksiwät suorastaan siwulle leiristä ja oliwat ainoastaan yhdet, ilman minkäänlaisia muita jälkiä, paitsi wähän matkaa, johon niitä näytti seurauneen käwiä.
Ei ollut epäilemistäkaän, ettei tässä saataisi joku asia ilmi, jos lähdettäisiin seuraamaan näitä jälkiä. Mauno oli ensimäinen hiihtämässä; kaikilla oli tuli soitot kädessä, joten kulku käwi hitaasti, minkä jolainen hiihtäjä arwannee.
Kuitenkaan ei kauwan kuljettu, ennenkuin tultiin perille ja hiihtäjä saatiin kiini.
Se ei ollut kukaan muu, kuin Elina; sen täytyi wilusta, wäsymyksestä ja paastoamisesta heikona antaua wainojillensa, jotka eiwät kuiteukaan tällä kertaa olleet hänen wihamiehiänsä. He weiwät hanen kantamalla ensiksi leiriin, jossa uudet nuotiot sytytettiin, ja jokainen koetti wirwoittaa itseänsä sillä aterialla, jonka Wenäläiset oliwat keittäneet itseänsä warten, mutta jonka nauttimisen heidän oli täynyt jättää.
Neitolla saatiin kuulla, etta hän, kun Matti ilmestyi suksia tarjoamaan, oli aikonut heti astua niille ja lennähtää matkaansa, waan hänen Mattia sääli ja hän jäi näkemään, kuinka se wedettiin hirteen. Mutta hän näki sen samassa putoawan ja arwasi syyn, niinkuin hän myös hawaitsi waaran tulewan hänen wihollisillensa, jotka heti oliwat walmiit korjaamaan eankinsa ja saaliinsa. Tässä ei ollut neitolla aikaa odottaa metelin päätöstä, waan hän riensi suksilla lähimmäistä hanki-pöytkyä kohden. Se tapahtui niin äkkiä, ettei kukaan häntä ymmärtänyt lähteä takaa ajamaan, paitsi ritari Leijo, waan sen ei anttanut mitään, lumi kun oli niin sywä, ettei siinä jalkasin päässyt mihiukään.
Myös oli ritarin itse eteensä katsominen, sillä jos suomalaiset hänen nyt olisiwat saawuttaneet, niin hän ainakin olisi nostettu samaan puuhuu, johon Mattia koetettiin saada, ja hänen nuorausa olisi tietysti ollut pitäwämpi.
Nyt wasta sai Mauno tietää koko asian, miten neito oli lähtenyt linnasta ja tullut wihollisten käsiin.
Ritari oli usein käynyt linnasta ulkona, silloin kuin Wenäläiset sen ympärillä wäjyiwät. Sitä ei neito kuitenkaan tiennyt, waan Matti tiesi, ja hänellä olikin siitä asiasta omat luulonsa, joita ei hänellä kuitenkaan ollut tilaisuus ilmoittaa Elinalle.
Kerran oli ritari tullut neiton luokse, ja ilmoittanut miten apu-wäki Turusta oli tulossa ja Wenäläiset oliwat paenneet. Tämä sanoma ihastutti neitoa suuresti, hän kun jo aikaa oli ikäwöinnyt päästä täältä omaan kauniisen kotiinsa, Hän ei kauwaa wiiwytellytkään, waan hiihti pois, eikä kulaan hänen peräänsä kysynyt, sillä hän oli niin korkea arwoinen, että hän sai tehdä mitä hän tahtoi.
Onneksi ei ritarilla ollut niin suurta arwoa, sillä Wenäläiset olisiwat tietysti häuen awullausa pääsneet linnaan, nyt kun he yht'ätkiä palasiwat takasin. Heidäu täytyi jäädä ulkopuolelle, kun linnassa oltiin waroilla, mutta he polttiwat kaikki seudun, myös Elinan kartanon, ja weiwät itse hänen mennessään. Ritari seurasi heitä, sillä ei hän uskaltanut enää olla linnassa, jossa häntä kohtaan kannettiin epä-luuloa.
Matti oli seurannut neitoa linnasta, ja ihme oli, etta hän hengissä pääsi siitä hetkestä, jona Wenäläiset polttiwat kartanon, sillä ei hän rientänyt piiloon, niinkuin kaikki muu wäki, wihollisten tullessa.
Hän päätti wielä heitä seuratakin, Elinan tähden, ja hänen jälkeesä, niinkuin tiedämme, johdatti Maunon ja hanen towerinsa oikialle tielle.
Wahän aikaa leirissä oltuansa, läksi Manuno towerinensa paluu matkalle Hämeen-linnaa kohden.
He laittiwat puun oksista kantimet, joilla neito wietiin. Yö oli kylmä ja selkeä, tähdet pilkottiwat ja rewon tulet leimahteliwat taiwaalla, jotta pimeys ei suuresti waiwannut.
He eiwit enää hiihtäineet, waan käwiwät sitä laweaa tietä, jonka wiholliset oliwat tehneet.
Waan heidän waiwansa ei tähän wielä loppuneet.
Yhtäkklä rupesi ulwina kuulumaan heidän ympärillänsä. He oliwat jo mennessään kuulleet outoja ääniä, waan heidän mielestänsä se oli Wenäläisten laulua. Jo neitoa etsiessään, he oliwat pimeässä nähneet yhden ja toisen mustan haahmon hiipielewän puitten wälissä; mutta wasta nyt se tuli heille selwäksi, että heidän ympärillänsä oli joutko — susia.
Ja mitäs asujamia meidän onnettomassa maassamme olisi sopinut olla, semmoisten kauheitten häwitysten perästä, jos ei petoja salot, metsät täynnä?
Maa oli autiona, ihmisiä oli tapettu ja karjaa oli teurastettu, siis ei ollut mitään luonnollisempi, kuin että pedot koko maasta tuliwat näille seuduille saamaan osansa wihollisten saaliista.
Susi-parvi lähestyi näitä meidän toweriamme; yksi ja toinen niistä uskalsi tulla heitä aiwan likelle. Mauno kielsi ampumasta, ettei tuhlattaisi pois nuoliä, ennenkuin kowa waara tulisi. Mutta susien joukko enentyi; aina usiampia niistä tuli likelle; aina wäliin ne laski hirmuisen ulwinan, johon toiset wastasiwat etäämpää metsästä.
Waan ei kauwan aikaa, ennenkuin muutamat rupesiwat käymään kiini. Niitä oli torjuminen. Yksi ja toinen sai nuolen kylkeensä; se pian toisilta raadeltiin, niinkuin susien tapa on. Mutta se autti ainoastaan hetkeksi. Pian oli ne wähät wasamat, mitä jälicllä oli, pois ammutut. Susien luku wain eneni. Miehet katuiwat jo, että he oliwat lähteneet yön päälle nuotio walkeilta. Tässä ei ollut lomaa tulta sytyttämiseen. He päättiwät lähteä tieltä ja ruweta hiihtämään, sillä hangessa oli petojen kulku hidasta. Mutta kun heillä oli neito tuljetettawana, niin ei hiihtäminenkään käynyt nopiasti.
Wiimein ei muu auttanut, kun miekalla torjuminen susia edestä, siwulta ja takaa. Mutta jota useampi susi jäi hankeen, kuollunna tai haawoitettuna, sitä rohkeammaksi tuliwat toiset.
Wiimein ne suorastaan telkesiwät tien, jotta miesten oli asia miekoilla awata itsellensä pääsyn.
Päiwä rupesi jo koittamaan, kun he lähestyiwät sitä harjua, jonka päässä Aulanko on. Heidän täytyi tunkea susi parwen läpitse sen korkiammalle äyräälle. Rähinä ja ulwina tuli aina kauhiammaksi.
Miehet seisoiwat Aulangon laella; he oliwat ikääuknin äänettömällä suostumutsella asettuneet neiton ympärille, ja päättäneet siinä kuolla, jos niin piti oleman. Manuo Kalpanen seisoi kaikkien edessä ja taisteli woimallisesti. Monta sutta hän oli jo lyönyt lumeen. Wähän matkaa siwummalla seisoi Matti. Siltä oli ase katkennut, ja hänellä ei ollut muuta neuwoa, kuin käydä jokaisen suden turkkiin, joka häneen kärasi ja paiskata äyräästä alles. Muutamat muut seurasiwat hänen esimerkkiänsä.
Nyt oli täysi päiwä, mntta petojen kiukku oli yhtä raju ja miehet oliwat jo nääntymäisillänsä, usean heistä oli täytynyt mennä uhriksi, ja sama onnettomuns uhkasi kaittia. Waan yhtäkkiä herkeni susien wimma, heidän silmäinsä säkenet sammuiwat ja heidän ulwowa äänensä waikeni.
Auriuko nousi metsän takaa kaikessa kanneudessaan, sen kirkkaus halwasi petojen hirmuisen wihan. Sudet hajosiwat metsään, jättäin tappo-kedolle kaatuneet kumppaninsa raadeltuin ja nääntyneitten miesten sekaan.
(Jatketaan).
Lähde: Hämäläinen 18.12.1863