Avunanojia
| Nyt se aukesi | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Avunanojia Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Nykyajan kulkuneuvoilla |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 16.6.1932, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185100?page=3 / Viitattu 12.2.2026 |
etupäässä vieraspaikkakuntalaisia, on edesmenneinä kuukausina kierrellyt kylästä kylään, talosta taloon, ovelta ovelle tavallista runsaammin, eikä vielä näin kesänkään alkaessa tuo kulkevaisten keskeytymätön jono näy loppuvan. Uusia pitäjästä toiseen taivaltajia saapuu toinen toisensa perään, joskus pienissä ryhmissäkin, ja kaikilla heillä on sama asia: he anovat työtä ja ruokaa.
Kun jatkuvasti tarkkailee tuota kulkevaisten joukkoa, jonka etupäässä muodostavat nuoret, parhaassa iässä olevat miehet, tulee huomaamaan heissä kaksi päätyyppiä, jotka kumpikin ovat liikkeelle lähteneet tykkänään eri vaikutteista. — Toiseen ryhmään voidaan laskea ne vanhat, tutut »kilometritehtailijat», jotka kiertävät aina, olkoon maailmassa sitten nousu- tai laskukausi vallalla. Näihin ei suurestikaan vaikuta markkamme arvon vaihtelut eikä ulkolainen dumping-myynti, sillä heillähän on yleisenä ohjeena sananparsi: »Ei terve ruumis työtä kaipaa». Nyt kyllä hekin muodon vuoksi pyytävät työtä, kun tietävät, ettei sitä saa, mutta kerjuu on edelleenkin heidän pääelinkeinonsa, ainakin silloin, kun ei varasteluun ja pikku näpistyksiin ole tilaisuutta. — Mutta toinen, lisäksi vielä lukumäärältään suurin ryhmä kulkureista on vallan toista maata. Heitä ei näe liikkeellä hyvinä vuosina, jolloin työtä on tarjolla. Mutta nyt näitäkin ajaa maantielle yhteiskuntamme vaarallisin vihollinen, kammottava peikko, jonka nimenä on työttömyys.
Ken rupeaa keskustelemaan näiden työtä etsivien kanssa, saa usein kuulla koruttomia ja täysin värittämättömiä kertomuksia siitä hädästä, joka painajaisen tavoin pusertaa lähes satatuhantista työttömäin joukkoa. Siitä hädästä saa — tarvitsematta omakohtaista kokemustakaan — kalpean aavistuksen, kun koettaa mielikuvituksessaan asettautua niiden poloisten tilalle, jotka kuukaudesta toiseen joutuvat elämään tilapäisten ansiotöiden ja ihmisten armeliaisuuden varassa. Näiden elämää kun seuraa, niin väkistenkin hymyilyttää niiden kamariteoreetikkojen laskelmat, joidenka mukaan Suomi pystyy elättämään 10 miljoonaa ihmistä! Taidettaisiinpa olla kiitollisia, jos saataisiin tarpeeksi selvät neuvot ja osviitat kolmen ja puolen miljoonan kansalaisen elättämiseen.
Meillä alkaa ylimalkaan kaikille jo olla selvillä työttömyyskysymyksen laajakantoisuus ja siitä aiheutuvat yhteiskunnalliset vaarat. Tämä tilanteen käsittäminen on taas synnyttänyt monia toimintoja — tai ainakin yrityksiä — hädän lieventämiseksi. Etupäässä valtion ja kuntien taholta on ensiapu saatu, ja näihin asti onkin työttömien armeija meillä saatu rajoitettua suhteellisesti pieneksi, verrattuna esimerkiksi monien rikkaiden valtakuntien vastaaviin tilastoihin.
Ne työt, joita ensihätään on varatöinä, järjestetty, ovat kuitenkin herättäneet arvostelua ja tyytymättömyyttä suuren yleisön taholta. Valtio teettää maaseudulla etupäässä tietöitä, noudattaen työssään kyllä äärimmäistä jo puheenparreksi tullutta perusteellisuutta, mutta — mikä ikävintä — usein myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheuttaa tarpeettomia kustannuksia, kun sama työ uusitaan tämän tästä ja aina eri tavalla. — Tietöiden tuottama hyöty jää usein vielä verrattain pieneksi tai ainakin huomaamattomaksi niiden vaatimiin kustannuksiin verraten.
Mitä taas kuntien järjestämiin töihin tulee, puuttuu niistä useassa tapauksessa kokonaan harkiten laaditut suunnitelmat ja laskelmat. Monasti päätetään töistä noin vain ohimennen, muiden asioiden lomassa. — Arvaahan sen, että nämä puolinaisesti suunnitellut ja hätäisesti päätetyt työt jäävät kannattamattomiksi ja sitäpaitsi — työt kun tavallisesti ovat aivan tilapäisluontoisia — ne eivät paljoakaan työttömyystilannetta helpoita, vaikkakin — se tietenkin on myönnettävä — ne tarjoavat avun pahimpaan hätään. — Tietenkin on kunnallisia varatöitä edelleenkin järjestettävä, sehän on suoranainen välttämättömyys, ellei aika nopeasti parane, mutta ennenkuin varatöistä päätetään, olisi kustakin työstä ennakolta laadittava tarkka suunnitelma ja kustannusarvio, jotta valtuusto päätöstä tehdessään tarkasti tietäisi, mitä tehdään, paljonko työ maksaa ja millainen on arvioitu hyöty työstä. Luonnollisesti täytyy myös ennakolta tietää, missä määrin mikin työ työttömyyttä helpottaa.
Työttömyyslautakunnilla on tällä hetkellä vaikea urakka edessään, kun täytyisi löytää työtä monelle anojalle ja lisäksi keksiä sellaisia töitä, jotka tuottavat paljon hyötyä ja mahdollisimman vähän rasittaisivat kunnan rahamassia. Tehtävä ei todellakaan ole helppo, sen käsittää jokainen, mutta yritettävä on kaikesta huolimatta. — Minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan olisi etupäässä teetettävä maatalouden alaan kuuluvia töitä, sillä maatalous kaikkine sivuhaaroineen on sentään meidän pääelinkeinomme ja elämisemme perusta. Maatalouden hyväksi uhratut varat tulevat myös vastaisuudessa yhteiseksi hyödyksi. — Maanviljelys ei kylläkään kannata, sikäli kuin kannattavaisuus lasketaan yleisten, käytännössä vakiintuneiden periaatteiden mukaan, mutta — sopii kai kysyä — missä määrin sitten kannattavat tietyöt, jotka nykyisin ovat tulleet aivan muotiasiaksi?
Mutta järjestettäköönpä millaisia kunnallisia varatöitä hyvänsä, niin ne lopultakin jäävät riittämättömiksi, ellei tahdota veroäyrin hintaa nostaa huippuunsa. Sitäpaitsi jää parhaitenkin suunniteltu ja valvottu yhteisön järjestämä työ vähemmän kannattavaksi kuin yksityisen, sen on kokemus aina osoittanut. Tämä siitä syystä, että yksityisen työn teettäminen on joustavaa, jotavastoin valtion sekä kuntien monimutkaista sekä kankeata. Ja vanha totuushan on: »Mitä kankeampaa on johto, sitä kalliimpaa työ».
Näin ollen, kun tarkastelee kuntien mahdollisuuksia työnantajina, tulee ajatelleeksi, eivätkö yksityiset voisi mitenkään työttömyystilannetta helpottaa. Kaikki eivät siihen kylläkään pysty, sillä esim. velkaantunut maanviljelijä ei voi edes luontaispalkoilla pitää ylimääräistä väkeä. Mutta kaipa meillä sentään vielä on sellaisiakin, jotka velkaantumatta voisivat työtä teettää omaksi ja kansansa hyödyksi. Nyt ainakin olisi otollinen tilaisuus perusparannustöiden teettämiseen ja moneen muuhun työhön. Näihin töihin uhratun pääoman korko saattaa kyllä jäädä pieneltä näyttäväksi, mutta — jos aika paranee — on asia vallan toisin. — Ja kyllä lopultakin on niin, että ilman yksityisten työnantajain apua ei työttömyystilanne milloinkaan helpoitu.
Toisaalta on taas ymmärrettävä se vaikea asema, missä esim. maanviljelijäväestö nykyisin elää. Maatalouden tuotto on vähäinen ja verot y.m. rasitukset silti entistä suuremmat. — Tämän kyllä käsittävätkin yleensä kaikki työtä etsivät. Ja ymmärtämystä kyllä tarvitaankin, tarvitaan molemmin puolin, jos mielitään onnettomuuksilta välttyä. Vaikka tilanne näyttääkin tällä hetkellä synkältä — niin työnantajista kuin -tekijöistäkin — emme silti saa epätoivoon langeta. Ehkäpä elämä vielä kerran — ja toivottavasti pian — näyttää hymyilevänkin naamansa, ja silloin täyttyy myöskin ihmisen alkeellisin vaatimus, nykyisin monen harras toivomus: saada työtä.
Sivukulman Santeri
P. S.
on lippujuhla Pohjakylän koulun kentällä, ensimmäisen kerran Suodenniemellä, ainakin kunnan järjestämänä. Olen kuullut, että jotkut ovat paheksuneet sitä, kun valtuusto myönsi tarkoitukseen viisisatasen, joka summa hupenee vähiin päin lipun ostoon, sellainenkin »ylellisyyskapine» kun sentään tarvitaan. — Uskon, ettei noita paheksujia lopultakaan ole montaa, ja jos onkin, niin heillä on itse asiassa toiset motiivit kannustamassa eikä säästäväisyyden harrastus, mikä kyllä on suuri hyve. — Sitäpaitsi tulee muistaa, että tarvitaan joskus jotakin, mikä kohoaa aineellisuuden yläpuolelle — Nyt juhannuksena meillä on yhteinen juhlahetki, yksi niitä harvoja, jolla ei ole puolueväriä eikä mitään repivää leimaa. On muistettava, että kaikkien puolueittemme johtomiehet ovat lippujuhlien järjestämistä kannattamassa, joten juhliin voivat osallistua ilman ennakkoluuloja kaikki, joille maamme itsenäisyys ja valtakuntamme symbooli — siniristilippu — on rakas. Ja kyllä meillä todellakin tarvitaan edes yksi yhteinen side, sanoisinko valta-aate, jokapäiväisten riitojemme vastapainona. Jos me edes valtakuntamme kauniin lipun ympärillä voisimme nähdä toisemme veljinä, saman kansan lapsina, olisi paljon lähempänä erään kuuluisan valtiomiehemme toivomus: »Kaikkien sota kaikkia vastaan on muutettava kaikkien taisteluksi kaikkien puolesta.»
Siis, näkemiin! Juhannuksena kirkolle koko pitäjä!
Sama