Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta
Ulkoasu
Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta. (Herran laulu.) Kirjoittanut anonyymi |
Suom. Aarni Kouta. |
- Herra lauloi:
- Sa suret niitä, joit’ ei tule surra,
- ja tyhmän puheen koetat koristaa
- sanoilla lainaviisauden. – Viisaat
- ei itke kuolemaa, ei elämää.
- Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa,
- ei nämä ruhtinaat ois eläneet,
- ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita.
- Kun sielu, ruumiin herra, elänyt
- on lapsest’ elonsa ain kuoloon asti,
- niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;
- mies viisas murhetta ei tuosta tunne.
- Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa
- niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; –
- tyynesti niiden vaihtelut sa kestä!
- Sa miesten ruhtinas, – on kuolottomuus
- vain häntä varten, jot’ ei nämä vaivaa,
- ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan
- ja kestäväinen on. – Mi turhuutta on,
- itsessään sill’ ei mitään olemusta;
- todellinen ei olemasta lakkaa.
- Ken olioiden olemuksen näkee,
- myös tämän tietää. Tietää, että SE
- jokaista luomaansa on voimakkaampi,
- ett’ Ainoaa tuot’ ei voi tuhota.
- On kuoloton ja ääretön tuo Ainut
- ja iät elää Se; – vain muodot vaihtuu
- ja kuolee; – niinpä sodi, Bharata!
- Ken uskoo, että murhata voi henki,
- tai tulla murhatuksi, erehtyy.
- Se tappaa ei voi, eikä voi sit’ tappaa.
- Se synny ei, eik’ kuole; olemass’ on
- se, eikä koskaan katoo: syntymätön,
- ainainen, iäinen ja katoomaton,
- se kuole ei, vaikk’ kuolon sais sen ruumis.
- Ken tuntee tämän katoomattoman,
- mi syntymättä, kulumatta koskaan
- siks jää, mik’ on, – ken tuntee tään ja uskoo
- sen surmaavan, tai itse saavan surman?
- Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun
- kuluneen, sekä uuden ylleen pukee,
- niin sekin, joka ruumiin verhoss’ asuu,
- kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen.
- Ei haavoita sit’ ase, eikä polta
- sit’ tuli, veteen ei se uppoo eikä
- se arotuulten henkäilystä kuihdu.
- Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken
- läpäisevä ja ikivanha, aina
- pysyvä, järkkymätön, muuttumaton,
- salattu, iäinen se on; ja jos
- sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi
- murehdit sitä, jok’ ei koskaan kuole?
- Mut vaikka luulisit, se että yhä
- uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee,
- – oi urho, joll’ on käsivarsi vankka,
- niin vaikka luulisit, niin älä sure!
- Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,
- ja kunkin kuolleen jälleen syntyä:
- ikuista lakia tät’ ällös surko!
- On olioiden alku salattu,
- vain niiden olemisen keskikohta
- on tunnettu, taas loppu salainen.
- Valittamista mitä tässä on?
- Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen
- kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee
- siit’ ihmeissään, ja kaikki pettyvät.
- Ei haavoitu se, joka ruumiiss’ asuu,
- siks kuolemaa äl’ itke, Bharata!
- Velvollisuuttasi vain muista! – urho
- ilolla sotaa hurskast’ tervehtii;
- kun hänt’ on etsinyt se, Prithan poika,
- tien avoimen hän taivaaseen siin’ näkee.
- Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo,
- vanhurskaus vaikka vaatii sitä, – niin
- et kuule omaatuntoas, ja rikot
- velvollisuutta, kunniata vastaan.
- Iäksi häpeään sun nimes häätyy,
- ja raskaampi on häpee jalolle
- kuin itse kuolo. – Kaikki uskoo, että
- pelosta pakenit; ja ne, jotk’ ennen
- sua sankarina pitivät, ne nyt
- sinua halveksien katselevat;
- joukossa vihollisten pilkkaajat
- sua sanoin säädyttömin ivaavat:
- pahemmin voiko käydä kuninkaalle?
- Jos taistelussa kuolet, perit taivaan,
- jos voitat, niin sun omasi on maa:
- siks urhoisasti nouse, Kuntin poika!
- – kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin
- käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; –
- et väärin tee, kun velvoituksen täytät.
- Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa;
- nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen!
- Jos olemuksesi tää viisaus täyttää,
- oot vapaa tekojesi kahleista.
- Yogass’ ei mikään voima mene hukkaan,
- tapahdu siin’ ei myöskään vääryyttä.
- Pelosta suuresta tään viisauden
- pien rahtu suojaa. –
- Päättäväinen sielu
- päämaaliin yhteen vain on keskitetty,
- sa Kuru-suvun riemu; – horjuvainen
- on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu.
- Sokea houkka haastaa korukieltä
- pitäen kiinni Veedan kirjaimesta
- ja sanoo: »Muut’ ei ole olemassa!»
- Sairaana sielu, maalinansa taivas,
- hän autuutt’ etsii ensi elämästä,
- ja uskoo uhrilla sen ostavansa.
- Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni,
- opeissa näissä aistit vangittuina:
- – tää Viisaus ei ole häntä varten;
- Jumalaan yksin katsehen se kääntää.
- Maailman kolme voimaa Veeda tuntee;
- mut yli näiden voimain nouse, kohoo
- ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää,
- Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas
- oo uskollinen, täynnä ITSEÄ.
- Brahmaanille, min sielun valo täyttää,
- on Veedan lukeminen niinkuin kaivo
- on sille, jonka pellot tulva peittää.
- Teosta huolehdi sa yksinomaan,
- äläkä heelmist’ teon; niiden älä
- houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka
- sitoa sieluasi toimettuuteen.
- Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot,
- Korkeimman yhteyteen silloin vaivu,
- vapaudu maisten himoin kahleista,
- oo tyyni voitossa ja tappiossa:
- on tasapaino eräs Yogan nimi.
- Toiminta eittämättä sentään on
- alempi selvänäköisyyden Yogaa, –
- turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen;
- näät kurja on se, joka palkkaa pyytää.
- Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin
- vapautuu sekä pahoist’ teoist’ että
- hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan;
- Yogalla saavutetaan valmius tekoin.
- Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen,
- tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä
- siteistä syntymien vapaana
- korkeimman taivaan astuu autuuteen.
- Kun särkenyt oot joka harhan siteet,
- niin välinpitämättömäksi käyt
- kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla.
- Kun vapaa uskost’ olet kirjaimeen
- ja saavuttanut täyden sielunrauhan,
- niin, vajonneena syvään mietiskelyyn,
- valoisaan pääset Yogan korkeuteen.
- – – – – – – – – – – – – – – –
Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.