Eduskuntaa
| Yleinen säästäväisyyspäivä | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Eduskuntaa Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Joulu on mennyt ohi |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 8.12.1932, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185092?page=3 / Viitattu 13.2.2026 |
on haukkua nalkutettu koko sen olemassaoloajan kaikkien maan isien edesottamuksien johdosta, jotka eivät ymmärrettävistä syistä koskaan ole koko kansalle mieluisia. Mutta moitteista huolimatta ovat edustajat suurta mielenmalttia osoittaen jatkaneet tärkeätä työtään eli t.s. leiponeet uusia lakeja yhä kasvavalla tempolla sekä välitöinään lausuneet erinäisiä kohteliaisuuksia toisiin puolueisiin lukeutuville. — Mikään ulkoapäin tullut arvostelu sen paremmin kuin purevinkaan pistely ei ole siis ollenkaan järkyttänyt ankkurimiestemme rauhaa eikä vähentänyt heidän ylenpalttista työtarmoaan.
Mutta kaikella on rajansa, yksinpä edustajain maltillakin. He kyllä jaksavat kestää purevankin arvostelun rauhallisina, mutta sitä eivät kaikki edustajat sentään voi sietää, että itse täysi-istuntosalissa heille pyllistelee päin silmiä ilkialaston nainen! Näin on kuitenkin tapahtunut ja yhä vieläkin sama naisihminen kuuluu seisovan eduskuntatalossa ahteripuoli käännettynä päin Suomen kansan valtuutettujen kasvoja. Kysymys ei toki sentään ole elävästä ihmisestä — sehän olisikin ennenkuulumaton loukkaus — vaan veistoksesta, joita on kaikkiaan viisi eduskuntataloamme koristamassa. Ne neljä muuta veistosta kuvaavat miehiä (ne kuvaavat kuulemma jotakin muutakin, mutta mitä, sen tietää vain Aaltonen) ja ovat ne, niinkuin herroilta sopii odottaakin, etupuoli yleisöön päin.
Mutta se ainoa nainen! Se ruoja on uskaltanut kääntää takafasaadinsa! Mikä loukkaus, millainen tahdittomuus! En ollenkaan ihmettele, vaikka moisesta jo suuttuu rauhallinen edustajakin. Tunto heilläkin on. — Suuttumusta arvattavasti lisää vielä se surullinen tosiasia, ettei eduskuntatalon naiselta voi odottaakaan ilman ankaraa pakotusta parempaa käytöstä, niinkuin me aviomiehet sentään aina hetken perästä saamme toivoa kimpaantuneilta siipoiltamme.
Meidän eduskunnassamme on onneksi mies, Kivioja nimeltään, ammatiltaan pappi ja poliitikko, joka nähtävästi on tottunut pitämään naiset kurissa ja katselemaan heitä etupäässä vaatteet päällä. Hän ryhtyi ankaraan puuhaan saadakseen tuon eduskunnan arvovaltaa törkeästi halveeraavan naikkosen pellolle. Saman tien hän päätti kärrätä eduskuntasalista naisen seuralaiset, niinkuin ainakin mies, joka silmittömästi suuttuneena lyödä huitaisee joskus sivullistakin. Tai mahdollisesti hän ajatteli, että huono seura on pilannut ne miehetkin, joten nämäkin joutuvat pois naisen matkassa. Mene tiedä Kiviojan motiiveita. — Mutta hän huomasi urakan liian suureksi yhdelle, ja siksi pyysi hän kavereita saadenkin parisenkymmentä. Sillä voimalla luulisi jo pahemmatkin pukarit saatavan pois talosta, varsinkin, kun noin nelisenkymmentä edustajaa on lupautunut auttajaksi", jos ylen ankara käsirysy syntyy.
Siitä on jo parisen viikkoa, kun alastomia herroja ynnä naista ruvettiin pahalla silmällä eduskuntatalossa katselemaan. Mutta nämä eivät ole moksiskaan, vaan seisovat salin peräseinällä rauhallisin naamoin. — Onko näillä puolustajia itse eduskunnassa ja jos on niin keitä? kysyy ihmeissään Suomen kansa. Ilmeisesti on, koskapa ei veistoksia ole vieläkään saatu pellolle kärrätyksi. Jännittyneenä siis kansa saa odottaa, mitä tuleman pitää. Kunhan vaan ei tulisi ilmitappelua, mikä olisi perin surullista, kun se tapahtuisi naisen, päällepäätteeksi alastoman naisen tähden.
Tässä kesken kyhäykseni kävi luonani eräs tuttava jonka kanssa myös tulivat puheeksi edellä kosketellut veistokset. Tämä tuttava valisti minua sillä arvokkaalla tiedolla, ettei se naisen takafasaadi ole niinkään paljon edustajia suututtanut kuin niiden patsaiden alastomuus. — Jassoo. Siitäkö se kenkä puristaakin. — Minä olen päinvastoin tähän asti ollut siinä luulossa, että Suomen kansa ei muusta tykkääkään kuin alastomista taideteoksista ja puolialastomista ihmisistä. Olen katsellut, osittain luonnossa, osittain kuvista, että kaikki suurmiehetkin kuvataan alastomina naisina, ja yksinpä sankaripatsaidenkin päällä seisoo uroita ilman postimerkinkään kokoista verhoa. Sitäpaitsi aikaansaseuraavien, hienojen naisten on vuoroin yläpää, vuoroin alaosa paljaana — muodista riippuu, kumpi pää kulloinkin — ja minä kun olen luullut näistä tykättävän. — Vai ei tykätä, sepäs ihme! Suomen kansa siis katselee mielellään sellaista, josta se ei pidä.
— Alastomuus herättää pahennusta ja siksi monet ihmiset pelkäävät alastomuustaidetta kuin ruttoa, selitti edelleen tietorikas tuttava.
—- No ymmärsinhän minä vihdoin veikk'ei asia vielä täysin selvinnytkään. Ja näin ollen ymmärrän myös Kiviojan odotteen toisessa valossa, vieläpä kannatankin häntä pelkästä myötätunnosta. Samalla tuli uuteen valoon se minulle tähän asti käsittämätön viha, jolla ylimalkaan monet alastomuustaiteeseen suhtautuvat. —- Tietysti pois se, joka pahentaa! Ja niidenkin, jotka ovat samalla kannalla kuin Anatole France kirjassaan »Pingviinien saari», eli toisin sanoen näkevät pahan juuren kaikessa salatussa ja salaperäisessä, pitäisi ymmärtää lähimmäistensä sielullisia kärsimyksiä ja raivata pois näitä poloisia kiusaavat taideluomat. Lähimmäisen rakkaus on sentään niin kaunista, yhtä kaunista kuin harvinaistakin.
Minuunkin tarttui alastomuuden kammo niin valtavasti, että vien oitis kauppaan ainoan satalappuseni, koska siinäkin kauhukseni havaitsin pannaan julistettuja kuvia. Näistä kuvista juuri rahapulan sanotaan johtuvankin, ja sen uskon, sillä minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia. Siitä pulasta nimittäin.
Sivukulman Santeri