Ei kuolla me!

Ei kuolla me! Kirjoittanut Mikko Uotinen

Kaikuu taaskin Karjalassa

murheen mustavirsi tuo:

”idäntaivas tulistuupi

viha sieltä hiipii luo,

vaarassa on kaikki, kaikki,

pyhä, kaunis, kuopataan,

vilpin väärät ketunpolut

nousee täällä kunniaan.

Sortuu koti, sortuu sydän,

valonvilja varisee,

yllä pyhäin pyrintöimme

vainonvarsat astelee.

Sydänsurun raskas taakka

Karjalalle lankeaa,

alla öiden, hämär’töiden

ompi Karjalamme maa.”

Kaikuu, kaikuu tuskanvirsi,

liikkuu mustin purjehin

elämämme pursi taaskin

helmaan tuiskun, vihurin.

Mykistyypi herkkä mieli,

silmä hetken kyynelöi –,

miksi, miksi ajanmurhe

taaskin Karjalata löi?

Mutta hetkeks’ murtuu mieli,

kohta taas se leimahtaa,

kohta taas se korkealle

toivonvirttä julistaa.

Syttyy niinkuin tähti yössä

toivon tuli sydämmeen,

aukee eessä aamunauer

hehkuu usko huomeneen.

Kuollako vois Karjalamme,

Suomen rakas rajamaa,

vierahalleko tää tanner,

jossa Väinö uinahtaa,

jossa nukkuu Jouko, Kauko,

jossa heimonparhaat on,

oisko mennyt miestenmieli,

kuollut kunto Kullervon –?

Ei me kuolla! Ei me kuolla!

Tulkoon yökin tuhoineen,

tulkoon vaivat, surut suuret,

uskomme me huomeneen.

Meit’ ei murra itä, länsi,

oomme Karjalata ain’,

oomme aina laulun kansaa

kansaa uskon, unelmain.

Ei me kuolla! Elämäämme

Suomen Sampo sarastaa,

tämän hetken hirmut, vaivat

uusi päivä helpoittaa.

Oomme aina Karjalata,

vartijoita rajamaan,

täällä Suomen siniviirin

kohotamme kunniaan.

Astukaamme auroillemme

tyynnä, tasaisina vaan,

rajasoita, sokkeloita

uutterasti perkaamaan.

Poies suru, – taivas tosin

pimeäksi pimenee,

tuttua se, hetken kestää,

sitten kirkkaaks’ lämpenee.

Astukaamme auroillemme

tyynnä, tasaisina vaan,

vannoin ilon, surun hetkin

että aina kulkemaan

tulemme me karjalaisna

karjalaisna kuolemaan,

viime hetkilläkin uskoin:

hauta meill’ on oman maan.

Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.