Eräs joulu Kulamaan Helkkilässä v. 1850

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eräs joulu Kulamaan Helkkilässä v. 1850

Kirjoittanut tuntematon (nimimerkki —o —a)


[s. 3:7]

Muistelmia maaseudulta.

(Eräs joulu Kulamaan Helkkilässä v. 1850.)

(Tilanpuutteen takia myöhästynyt.)

Heitän tässä ajatukseni 61 vuotta ajassa taaksepäin. — Piirrettiin vuosiluku 1850. Olin silloin jo syyskuussa täyttänyt 8 vuotta, kävin alun yhdeksättä. Oli joulu tulossa, siitä iloittiin, mutta sanottiin, ettei tänä vuonna olekkan jouluna kuun valoa. Se oli mielestäni ikävää, mutta Kustaa-veljeni lohdutti „Hual’ siit’, paremi kyntlä valu näky.” Joulun tulosta ja ilosta puhuttiin usein, ja ensi adventtisunnuntain aatto-ehtoona kokoontui koko talon perhe: isä, äiti ja kuusi lasta takkavalkean ääreen iloisesti veisaamaan:

Seurakunta iloitse,
Ylkääs vastaan hankitse! (V. virsikirj. 106.)

Hosianna-laulua ei silloin vielä ollut tapana kirkossakaan laulaa. — Tuli sitte tuo: „3 päivää ennen joulua.” Silloin oli häärinää ja puuhaa. Talon tupa pestiin „ylt’vesin” — s. t. s. pestiin lattia, seinät ja katto. Paperoituja huoneita maaseuduilla ei siihen aikaan vielä ollut. Päreitä oli ehtookaustöinä paljon tehtynä, muutamat niillä koristivat koko tuvan katon. Pärevalkealla oli aina muulloin huoneet valaistu, mutta jouluksi teki äiti talista kynttilöitä, joista parhaat vietiin kirkkoon, joku lukumäärä manttaalin mukaan. Tehtaan teoksia ei silloin käytetty, itse tehtiin kirkon kynttilätkin. Naiset tekivät oljista joskus hyvinkin taiteellisesti kattoruunun, joka langas- ta kieppui tuvan katossa. Tehtiin myöskin päreistä kynttiläruunu; se oli monivärisillä papereilla koristettu, ja siinä paloi 5 kynttilää. Aattopäivän aamulla varhain klo 4—5 kuului isän ääni: „poja, nouska ylös! Joul’ on toises pääs päevä.” Sinä päivänä ajettiin aina talon kotilato heiniä täyteen ja silloin oli hauskaa, porokello kiinnitettiin hevosen aisaan. Helkkilän talo oli vähän kylästä erillään, mutta tyyneenä aamuna kuului sieltäkin heinämiesten porokellojen kaiku ja iloiset laulut; ehtoopuolen hakkasivat miehet nuorista, tuoreista koivuista n. k. „prasupuita” —. Viime työksi pantiin olkia lattialle. Se oli minulle ja Eva-sisarelleni iloisin toimi: — kannoimme joulun sisään. Sitte mentiin saunaan kylpemään. Sieltä tultua tehtiin tuvan takalle „risti-prasu”, puut ladottiin pinonkarkun tavalla ristiin. Tuvan perällä oleva pitkämäinen pöytäkaappi peitettiin valkoisella lakanalla, jonka alta punaruutuisen vaatteen reunat näkyivät. Tuvan peräseinällä oleva vanha kello löi 5. — Nyt sytytettiin „jouluprasu”. Sen iloisen valkean ympärille kokoontui talon perhe (palvelusväkikin). Veisattiin jouluvirsi ja luettiin kappale Kristuksen syntymisestä. Sitte polvistuimme kaikki olkien päälle ja äiti piti innokkaan, sydämestä lähtevän rukouksen. — Sitten jouluttelimme, sytytettiin mainittu kynttiläruunu ja loikoilimme olkien päällä, jolloin isämme iloisena lauloi:

„Tääll’ joulutelkaamm’,
Täällä pysykäämme.
Tääll’ aikaamm’ lapsen
Kanssa viettäkäämme.”

Sitten kokoonnuttiin ehtoollispöytään, jossa pääruokana oli likokalat, perunain ja maidon kanssa keitettynä. Likokaloja silloin saatiin halvalla, noin 40—50 penniä kilo. Ruon jälkeen veisattiin lyhyt virren värsy. Sitten kiirehdittiin nukkumaan. Isä vääräsi kellon viisarin 10 minuttia eteenpäin, sanoen: „ett’ keritä kirkko.” Olimme kuulleet, että kaupungissa heitetään ovesta joululahjoja herrasväelle. Semmoisia ei meillä ollut, emmekä niitä kaivanneetkaan. Meidän joululahjamme ja ilomme oli Jesuslapsi Betlehemin seimessä ; näissä ajatuksissa nukuin rauhallisesti. — Klo 2 aamuyöstä heräsin heleäsointuiseen veisuun. Äitini seisoi vuoteeni [s. 4:1] vieressä kynttiläruunu kädessä ja veisasi:

„Sinä yönä, kun Kristus syntyi meill’,
Paimenet kaitsit laumaans’ kedoll’.” (V. virsik. 119:3 v.)

Kynttiläin valo häikäisi untuneita silmiäni, mutta muistin, että nyt on joulu ja minulle oli annettu lupa päästä jouluna kirkkoon. Hieroin unen silmistäni, hyppäsin lattialle, oljet rusahtivat jalkaini alla. Siitä tiesin, että todellakin nyt on joulu. — Akkunat olivat härmässä. Kahdenkertaisia ikkunoita ei ollut slloin vielä maaseuduilla. Kylmää oli, mutta runoilija sanoo: „Vaikk’ nipistäiskin nenää, ei viihdy tuvass’ enää.” Äkkiä valmistettiin ja lähdettiin. Hauskaa oli. Kulkuset kilisivät ja „roskut” helisivät, hevonen juoksi nopeasti. Jo pysähdyttiin Långforsin portin eteen. Se oli meidän kirkkokortteeri (nykyään rva Ekqvistin talo). Portti oli lukittu. Me ihmettelimme, että kauan kaupungissa maataankin, me kun olimme jo penikulman ajaneet. Kolkutimme porttia. Silloin kello kirkontornissa löi 4. Onko todella niin varhainen? — Kolkutimme uudestaan; silloin Raastuvan tornikello todisti niin olevan. Liiaksi olimme kiirehtineet. Kello 6 vasta alkoi jumalanpalvelus kirkossa. — Mutta portti aukeni, ja pian senjälkeen alkoi rumpu päristä. Sepä vasta hauskaa oli. Rummutettiin joulurauhaa. Pimeä oli, ainoastaan katujen kulmauksissa tuikutti lyhdyissä pieni talikynttilä. Mutta rummuttajan edellä kävi mies lyhty kädessä, rummuttaja löi rumpua ja me juostiin nauraen perässä. — — Sitte mentiin kirkkoon. Jo kirkkosillalla näimme akkunoista välähtelevän kynttiläin kirkkaan valon. Silloin Amalia-sisareni, joka käveli vieressäni, huokasi sanoen:

O taivaan koreus!
Suo meill’ osallisuus.

Kirkkoon astuttuani oli ensimäinen huomioni tuo majesteetillinen, monihaarainen kynttiläruunu, jossa monet kynttilät säteilivät. — Aamuvirren veisattua alkoivat jo kynttilät himmentyä ja tippua, joten monet henkilöt väen tungoksessa saivat talia vaatteisiinsa. Silloin täytyi unilukkarin tulla niitä „niistämään”. Silloin olikin sitävarten tehdyt erilaiset kynttiläsakset, joissa toinen haara oli toistaan pitempi, pitemmässä terässä oli pieni säiliö, johon lyhempi terä työnsi kynttiläin karret. — — Nyt astui saarnatuoliin tuo kansan rakastama saarnaaja, pastori Karl Hacklin, jonka tulo jo kyllä tiedettiin taulun numeroista 321, v. 7, joka oli hänen saarnavirtensä. Hän, pastorin pidettyä lyhyen rukouksen, sanoi: „Katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpänä syntynyt Vapahtaja”, ja puhui sitten tekstinsä johdosta sydämeen sattuvia sanoja, — ja — oli ikäänkuin Vapahtajan ja apostolien kuvat lehterien syrjässä olisivat hymyilleet, kun seurakunta lopuksi urkujen säveltäessä veisasi:

„Me riemull’ mainit’ mahdam’
Herran hyvyyttä.” (V. virsik. 122: v. 7).

Kotiin mennessä ajettiin tavallista kovemmin. Sanottiin näet: „viedä joul’ kotti.” Se, jolla oli nopein hevonen ajoi toisten sivutse ja vei siis ensimmäiseksi joulun kotiin. Hevonen siis kyllä juoksi, mutta minä olisin suonut sen kovemmin juoksevan. Muistin näet ne kaksi erilaista kakon puolikasta ja neljännys piimäjuustoa, jonka äiti jo juhlan alussa oli kaikille lapsilleen jakanut.

Kotiin päästyä kurkistin siis heti Eva siskoni kanssa tuonne pöytäkaapin hyllylle, jossa nuo arvokkaat esineet olivat. Söimme niitä ja olivat. Söimme niitä ja laskeuimme sitte olkien päälle loikoilemaan. — Mutta nyt tuli pieni paussi, joka sai meidänkin kohottamaan päätämme. Isä oli näet aamulla kirkkoon lähdettyä pannut parhaat housut jalkaansa, jonka äiti nyt vasta huomasi ja sanoi suruvoittoisesti: „Oleks sä kuules pannu ne musta housu jalkkas?” — Mutta isä vastasi iloisesti: „No ko joul’ on, nii joul’ on.”

Sitten taas pitkitettiin juhlaa hauskassa sovussa: laululla, lukemisella ja rukouksella — — — — —. Uudenvuoden aattona tuotiin uusia olkia lisää lattialle ja samoin loppiaisena, ja hauska joulu se oli.

*

Jos nyt vertailemme tätä silloista joulua ja sen iloa nykyaikaisen joulumme kanssa, niin huomaammeme, että suuria muutoksia on sittemmin tapahtunut.

Sydämmellisesti soisin, että nykyinen joulumme, samoin kuin silloin, vieläkin olisi ollut yhtä yksinkertainen, sopusointuinen, täynnä puhdasta, viatonta iloa ja sydämen rauhaa, muistellessamme Jesuslasta Betlehemin seimessä ja enkelin sanoja: „Minä tuon teille suuren ilon: Teille on tänäpänä syntynyt Vapahtaja.”

—o —a.

Lähde: —o —a.: Eräs joulu Kulamaan Helkkilässä v. 1850. Länsi-Suomi, 28.12.1911, nro 148, s. 3–4. Kansalliskirjasto.