Eräs kuvaus vuoden 1868 nälänhädästä

Eräs kuvaus vuoden 1868 nälänhädästä. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki Savon Matti.

Kallis aika kohtaa Pohjanmaata.

Sit’ ei välttää muukaan Suomi saata,

mutta tuhot tuimimmat on siellä.

Koht’ on vaimot, lapset mierontiellä,

tyhjinä koht’ ovat suuret talot,

autioina erämaina salot.

Tuolla kiiluu mökki hongikosta

muistuttain viel’ ihmis-asunnosta.

Kattotorven savu kiuruaapi,

joku jälki tietä osottaapi.

Siellä elää eräs leskinainen

ynnä hälle rakas pienokainen

elon suurimmassa kurjuudessa,

ravinnon ja verhon puuttehessa.

Mutta muualtai on apu turha;

kaikkialla raivoo kalman murha.

Heidän hätäänsä ei kukaan tiedä,

eikä apuansa arvaa viedä

sekään, jolla voimaa ehkä oisi,

joka ilomielin avun toisi.

Hädästään ei helly hellä mieli,

lohduta ei heitä ihmiskieli,

oveaan ei ystäväkään avaa

eikä lausu sanaa lohduttavaa.

Tervehdä ei heitä sukulaiset,

eikä säälittele naapurnaiset,

eikä armelias hallituskaan

apua voi tuoda lesken tuskaan.

Haihtua jo alkaa öinen haamu,

lähestyypi tuima talvis-aamu.

Tuuli vinkuu, tuvan nurkat ruskaa,

kuni tuntis kuolon kovaa tuskaa.

Jäinen kuori verhoo ikkunata,

huuteet kattaa oven kamanata.

Takassapa pieni tuli tok’ loistaa,

vaikka kylmää se ei jaksa poistaa;

mut sen ääress’ istuu lämmitellen

äiti pienokaistaan viihdytellen.

Pieni perhe siinä hiljaa viihtyy;

mutta aamupakkanen se kiihtyy,

tupaan tunkee yhä kylmän valta,

tulikin jo kuihtuu takan alta.

Viluissansa vaimo väriseepi,

lastaan pienokaista suojeleepi.

Apua ei ole maailmalta,

mutta sitä tulee taivahalta.

Aurinko jo nousee takaa vuoren

murtain pakkas-aamun kovan kuoren,

hongan huutehia sulatellen,

jäistä ovenrautaa liuotellen,

ikkunasta jäistä kuorta poistain,

siitä sitte tupahankin loistain.

Armas aurinkoinen säteillänsä

polosille suo siis lämmintänsä.

Päivytpä vaan saattaa tervehtiä

myöskin tämän mökin ihmisiä,

päivyt yksin tänne lohdun tuopi.

Äiti siihen toivon katseen luopi:

”Onhan meillä aurinkoinen lämmin,

säteillään jok’ yhä lempeämmin

tupastamme toki tervehtiipi,

kun taas hymyellen tänne hiipi.”

Vielä silmää päivyt lapsen kehtoon;

sitten tullen taasen ajan ehtoon

heittää ikkunasta viime valon,

painuu vuoren taa ja jättää salon.

Tulee sitten kolkko, synkkä ilta,

aurinko kun laskee manterilta.

Pimeä taas peittää laakson, vuoren

sekä asunnon myös lesken nuoren.

Rukoellen istuu äiti siellä:

”Älä, Herra, pyyntöäni kiellä,

että lapsukaisen’ elää saisi,

että hänet armos pelastaisi;

eihän näe kukaan suruani,

joll’et sinä, eikä puutteitani.”

Niin, – ei tuskiansa nähneet maiset,

vaan ne näki yksin taivahaiset.

Kuupa nousi ylös taivahalle

silmäellen kurjain kattoin alle.

Tähänkin se majaan katseen heittää,

vaikka kyynel äidin silmät peittää,

ett’ei hän sit’ ensin nähdä saata,

vaikk’ei saakkaan murheeltansa maata.

Kuu se katsoo, katsoo murhemielin,

näkee, jot’ei kertoa voi kielin.

Siellä sängyn reunall’ istuessaan

äiti itkee lasta verhotessaan,

sillä sitä vaan hän tehdä voipi,

vaatteillaan kun lastaan kapaloipi.

Mutt’ ei ole ruokaa itkevälle,

eikä edes leipää antaa hälle.

Äiti istuu silmät maahan luoden,

mutta henki rukouksen tuoden

nousee taivahasen. Enkeleitä,

vaikk’ ei äidin silmät nä’e heitä,

ompi lapsukaista verhoomassa,

hälle sulo-unta antamassa.

Äitikin saa hiukan uinahdusta,

hetkeksi kuin haihtuu murhe musta.

Kuu vaan yksin talvis-yönä näki,

kuinka nukkui köyhä torpan väki,

kuinka lapsi iloiselta näytti,

mutta kyynel äidin silmät täytti.

Tulee aamu; herää lapsinensa

äiti. Loppuneet on ruokavarasensa:

lähteä siis täytyy kerjäämähän,

mieron kurjaa tietä vieremähän.

Äiti lapsen ottaa sylihinsä,

käärii hänet hyvin ryysyihinsä,

jättäin majallensa jäähyväiset

jalassansa anturaiset jäiset,

päällään vaippa läpikuultavainen,

sylissänsä lapsi pienokainen.

Salotietä tuolla hän nyt astuu,

silmänsä jo kyyneleistä kastuu,

majaa kuin ei näe ihmislasten,

päivä vaikka käypi iltaa vasten.

Aurinko kun laskee taakse vuoren,

laskee myöskin toivo lesken nuoren.

Tuolla talvis-yössä pimeässä

näet leskivaimon itkemässä.

Lapsi hänen liikkuu sylissänsä,

sitä hoitaa vasten sydäntänsä.

Vaimo parka katsoo taivaasensa,

rukous tää nousee huulillensa:

”Herra Jeesus, mielelläni kuolen,

lapsestani kun sä pidät huolen.”

Kalman hiljaisuus nyt korven peitti,

kuollessaan kun sylihinsä heitti

äiti pienokaisen turvattoman.

Lapsen silmät metsän avuttoman

näkivät vaan luonaan. Hätään tähän

sattunut ei kenkään rientämähän

salotiellä. Kylm’ ei äidin rinta

lämmittää voi lastaan rakkahinta.

Mutta pienokaista silmäellen

tähdet kiilui, kuni rukoellen:

”Herra taivaan, salli matkalaisen

lapsen luo nyt tulla kuolevaisen!”

Vaan ei apua nyt ollut maailmalta,

mutta sitä tuli taivahalta.

Avuntuoja kiiruhtaen saapi,

lapsen sylihinsä verhoaapi,

vie sen sitten rientäin kotiansa

riemuellen pienokaisestansa.

– Avuntuoja helläsydäminen

enkeli se oli taivahinen.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.