Frans Mikael Franzén (runo)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Frans Mikael Franzén.
1847.
Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.


I.[muokkaa]

Ol’ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui?
   Ol’ko se pohjainen, tietävä syksyä vain?
Vaiti! se vaiteli kuin olis huo’annut emo-luonto,
   Huo’annut povestaan, surren ja lempienkin.
Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu;
   Murheissaan otavan rattahat vieriävät.
Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat;
   Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet.
Oi! oli syys, joka tul’, toi pohjasta kuoleman tiedon.
   Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan.
Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta,
   Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan.
Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon,
   Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin.
Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä;
   Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi.
Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä,
   Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin.
Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä
   Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi.
Talvi sen päälle koht’ lumipeittehen laskevi, puhtaan
   Kuin hän its’, kepeän kuin uni autuahan.
Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste,
   Lauluni seppele vie haudalle harmajapään.
Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon
   Illan tyyneydess’, Laulajan multien pääll’.

II.[muokkaa]

Vuos’sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman
   Lens’ vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin,
Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä,
   Auran rannalla nous’ laulaja, nuorukainen.
Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut
   Ihmisten metelit, turmio-työt veriset.
Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui,
   Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit’.
Taistelujen tohinan läpi tok’ säveleet nämä tunki,
   Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin.
Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas;
   Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur’.
Sen runo luontainen sapatin sätehist’ oli tehty;
   Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit’.
”Ihmisen kasvot” nyt, ruso-aamun kirkkaudessa
   Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat.
Pohjan eidylli, ”ilt’ Lapin maassa”, kuin yöllinen päivä
   Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan.
Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan,
   Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut.
Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin,
   Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan.
Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel’ jumaloista.
   Hēben tultapa vain viinirypäleistä hän joi.
Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi.
   Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain.
Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas
   Urhojen loistavat työt, hurskauden isien.
Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona,
   Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on.
Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan;
   Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on.
Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt
   Heittävi surren vaan hautojen pääll’ valoaan.

III.[muokkaa]

Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto.
   Siell’ oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän.
Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän
   Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden.
Nuoren lyyrahan siell’ suhisit salojen suvi-tuulet,
   Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan.
Vielä hän miehenäkin oli laps’ – oli äitiki lapsi.
   Hän oli voimallinen, tok’ viaton, suloinen.
Hellä hän ol’ vihassaan, totisuudessaan oli hurskas.
   Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan.
Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi.
   Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit’.
Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast,
   Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai.
Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske
   Suomen rannalle tuo turmioit’, kuoloakin.
Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat
   Hautoja sankarien, – – oi, side katkesi nyt!
Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta
   Sen sydämest’ revittiin – – haava on viel’ verinen.
Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti
   Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa.
Lohduttamaan surevaa Svea-maat’, meren poikki hän kulki;
   Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas.
Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä
   Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat’.
Seisoi viel’ lakealla, mi tähkien kultia kantaa,
   Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen.
Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin.
   Laulu ja kauneus siell’ leikitsi kukkien kanss’.
Lastensa keskellä siell’ eli kauan hän, Patriarkka;
   Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit’.
Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui;
   Uusipa tehtihin taas, – sitte ei viihtynyt hän.
Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa
   Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan,
Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat,
   Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset.
Siellä hän Ångerman-joen rannalla loi kodin uuden.
   Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel’.
Siell’ elon-syksynä Sen – kuni ilman-kantelo illoin,
   Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten.
Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti
   Lemmekkäät kädet ain’ öljyä rakkauden.
Sen elo ol’ rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän
   Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol’.
Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke,
   Onpi se riemusta, kun hanki nyt enkeli on.


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.