Frans Mikael Franzén (runo)
Ulkoasu
Frans Mikael Franzén. 1847. Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström |
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman. |
I.
[muokkaa]- Ol’ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui?
- Ol’ko se pohjainen, tietävä syksyä vain?
- Vaiti! se vaiteli kuin olis huo’annut emo-luonto,
- Huo’annut povestaan, surren ja lempienkin.
- Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu;
- Murheissaan otavan rattahat vieriävät.
- Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat;
- Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet.
- Oi! oli syys, joka tul’, toi pohjasta kuoleman tiedon.
- Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan.
- Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta,
- Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan.
- Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon,
- Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin.
- Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä;
- Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi.
- Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä,
- Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin.
- Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä
- Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi.
- Talvi sen päälle koht’ lumipeittehen laskevi, puhtaan
- Kuin hän its’, kepeän kuin uni autuahan.
- Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste,
- Lauluni seppele vie haudalle harmajapään.
- Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon
- Illan tyyneydess’, Laulajan multien pääll’.
II.
[muokkaa]- Vuos’sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman
- Lens’ vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin,
- Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä,
- Auran rannalla nous’ laulaja, nuorukainen.
- Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut
- Ihmisten metelit, turmio-työt veriset.
- Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui,
- Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit’.
- Taistelujen tohinan läpi tok’ säveleet nämä tunki,
- Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin.
- Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas;
- Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur’.
- Sen runo luontainen sapatin sätehist’ oli tehty;
- Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit’.
- ”Ihmisen kasvot” nyt, ruso-aamun kirkkaudessa
- Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat.
- Pohjan eidylli, ”ilt’ Lapin maassa”, kuin yöllinen päivä
- Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan.
- Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan,
- Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut.
- Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin,
- Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan.
- Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel’ jumaloista.
- Hēben tultapa vain viinirypäleistä hän joi.
- Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi.
- Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain.
- Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas
- Urhojen loistavat työt, hurskauden isien.
- Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona,
- Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on.
- Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan;
- Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on.
- Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt
- Heittävi surren vaan hautojen pääll’ valoaan.
III.
[muokkaa]- Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto.
- Siell’ oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän.
- Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän
- Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden.
- Nuoren lyyrahan siell’ suhisit salojen suvi-tuulet,
- Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan.
- Vielä hän miehenäkin oli laps’ – oli äitiki lapsi.
- Hän oli voimallinen, tok’ viaton, suloinen.
- Hellä hän ol’ vihassaan, totisuudessaan oli hurskas.
- Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan.
- Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi.
- Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit’.
- Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast,
- Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai.
- Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske
- Suomen rannalle tuo turmioit’, kuoloakin.
- Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat
- Hautoja sankarien, – – oi, side katkesi nyt!
- Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta
- Sen sydämest’ revittiin – – haava on viel’ verinen.
- Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti
- Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa.
- Lohduttamaan surevaa Svea-maat’, meren poikki hän kulki;
- Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas.
- Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä
- Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat’.
- Seisoi viel’ lakealla, mi tähkien kultia kantaa,
- Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen.
- Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin.
- Laulu ja kauneus siell’ leikitsi kukkien kanss’.
- Lastensa keskellä siell’ eli kauan hän, Patriarkka;
- Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit’.
- Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui;
- Uusipa tehtihin taas, – sitte ei viihtynyt hän.
- Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa
- Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan,
- Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat,
- Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset.
- Siellä hän Ångerman-joen rannalla loi kodin uuden.
- Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel’.
- Siell’ elon-syksynä Sen – kuni ilman-kantelo illoin,
- Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten.
- Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti
- Lemmekkäät kädet ain’ öljyä rakkauden.
- Sen elo ol’ rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän
- Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol’.
- Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke,
- Onpi se riemusta, kun hanki nyt enkeli on.
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.