Gregorius eli hyvä syntinen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gregorius eli hyvä syntinen.

Kirjoittanut Hartmann von Aue


Katkelma II laulusta. Gregorius joutuu luostariin.[muokkaa]

Nous päivä sätein kultaisin.
Apotti, päämies luostarin,
niin meren rantaan joutessaan
läks ajanratoks astumaan.
Hän vuotteli, hän nähdä tahtoi,
kuin runsaan saaliin saada mahtoi
nyt kalastajat. Varahin
he eikös tänään tulleetkin!
Hän kysyi heiltä: »Miten voitte
ja minkämoisen saaliin toitte?»
Näin miehet: »Loitos ulapalle
ajauduimme kuohuvalle,
lelukseen myrsky venhon vei;
vähältä piti, että ei
meit’ ilmoilt’ elon, syvyyteen,
kitaansa nielleet henget veen.»
Hän virkkoi: »Herraa kiittäkäätte,
kun kotirannat vielä näätte.»
Niin vene rantaan soudettiin,
ja oitis pieneen tynnyriin –
sen oli vaattein peitelleet
tyventä, tuulta kokeneet
ja varovaiset miehet nuo –
apotti katsoi: »Mikä tuo?»
Ja karvain mielin molemmat
he kysymyksen kuulivat,
näin haastain: suuri herra niin
miks vilkaiseekaan mokomiin –
suurt’ iloapa hälle noista
on tyhjäin miesten tavaroista!
Mut yhtäkaikki sauvallaan
hän työnsi peiton paikoiltaan,
ja tynnyrin hän pienoisen
niin näki: »Mistä saitte sen?»
Nyt tuumivat he valehia
niin pettääksensä apottia,
he vaienneet ois mieluummin,
niin olisivat tehneetkin,
jos Herra ei ois auttanut,
totuutta hälle ilmaissut.
Hän kyselyyn jo kyltyi, niin
paluuta hankki luostariin.
Mut Herran miehen korvihin
sisältä pienen tynnyrin
samassa lapsen itku soi.
Mies oiva lausui: »Siinä, oi,
on lapsi! Oitis vastatkaa,
jos peljännette Jumalaa,
tuon lapsen mistä toitte tänne?
Se kuink’ on teidän käsissänne?
Mä vaadin teiltä tiedon sen.»
He epäröivät hetkisen,
puhuivat sitten niinkuin teille
jo ennen kerroin: miten heille
tuon antoi lapsen meri itse,
se miten matkas lainehitse.
He toivat maihin tynnyrin. –
Sen vanteet irroitettihin.
Ja väleen siinä nähdä sai –
iloiten siitä, tottakai –
hän piltin, josta sydän ties:
se kaunein oli pikkumies,
mink’ oli nähnyt milloinkaan
hän vaeltaissaan päällä maan.

Katkelma IV laulusta. Gregorius haluaa lähteä maailmalle.[muokkaa]

– – – – – – – –
Gregorius näin vastas: »On
niin ylen suuren suosion
minulle suonut kauttanne
poloisten hoiva, Herramme:
ja sielullenne autuudeksi
hän lukekoon sen ikuiseksi.
Mut tämän nuoren sydämen
sytytti kiihko sellainen,
nyt ett’en teitä milloinkaan
voi seurata ma päällä maan.
Mä kolmen seikan tähden
pois tästä maasta lähden.
Syy yks on suuri häpeä:
sain herjauksen kärsiä,
myös toinen syy niin raskas on,
ett’ ajaa mun maanpakohon:
tuon kalastajan lapsi en
mä ole, nyt mä tiedän sen.
Ja taatto ollut, kukaties,
josp’ onkin aatelinen mies,
niin että ritariksi,
jos haluais hän siksi,
myös poika kelpais kyllä,
jos varukset ois yllä!
Jo lapsest’ asti mietin näin:
jos oisin jalo synnyltäin
ja rikas, silloin määrä mulla
ois ainut: ritariksi tulla.
Kas, hunajankin ihanuus
on karvas sinulle, jos suus
on hunajalle haluton.
Mi korkeint’, ihaninta on
maan päällä, omistatte sen.
Ja oikein armoitettu ken
on sitä varten syntymässä,
on hänen luonaan autuus lässä.
Tään elon rauhaan minäkin
iloisin mielin tyytyisin,
niin kutsuttu jos öisin;
mut olen luotu toisin:
tää ainoa on halu mulla
ja määrä: ritariksi tulla.» –
»Voi, poika, hyvin puhu et;
mut mieles vielä kääntänet:
papillisesta säädystään
ken luopuu ja ken kyltyykään
mies palvelemaan Jumalaa
sentähden, että haluaa
hän ritariksi, ikuinen
tie harhain, hairahduksien
on hänen tiensä. Päällä maan
ei jumalaton milloinkaan
mies, vaimo vältä häpeää,
ja taivaan myös hän menettää.
Mut sinut olin, poikaseni,
valinnut lapseks Herralleni.
Jos sellaiseksi tuta
saan sinut, riemastuta
niin mikään muu ei sydäntäin.»
Gregorius nyt vastas näin:
»Jos oikein arvioidaan,
niin ritaruudeks voidaan
nimittää mieltä, mikä tässä
pyhintä etsii elämässä.
Jumalan ritarina varmaan
on parempi kuin täällä harmaan
ois alla munkkikauhtanan,
mi verhois tekohurskahan.» –
»Oi poikani, nyt tähtes sun
niin suuri pelko valtaa mun:
kas, kaikki toimet ritarin
on oudot sulle. Myöhemmin
jos sitten ratsastaisit
sa kömpelösti, saisit
muilt’ ikuist’ ivaa osakses.
Oi, hylkää moiset haavehes!» –
»Nuor’ olen, herra. Mitä en
viel’ osaa, vasta oppinen.
Ja mieleni jos halaa mitä,
kai opin nopeasti sitä.» –
»Oi poika, mulle moni mies
mi ritaruuden taidot ties,
näin sanoi: mies ei mikään,
mi kahdentoista ikään
pääs tottumatta satulaan,
voi ritariksi milloinkaan
täyskuntoiseksi tulla.
Mut Herran lapseks sulla
on mielenlaatu oiva,
sun nuori äänes soiva
on kuorossamme kirkkaimmin,
ja ylläs munkinkaapukin
on kauniimpi kuin kenenkään.» –
»Tilalle sentään kaavun tään
ritarin asu antakaa.
Ja jos en sille kunniaa
mä tuottais, totisesti sen
suon muille, itse entisen
tään otan silloin kauhtanan.
Oi herra, sanan oikean
olette kuullut: työläs lie
edessä harjoitusten tie,
jos mieli ritariksi tulla.
Mut lapsuudesta saakka mulla
täys selvyys siitä ollut on,
ja sitä riistää mahdoton
on mielestäni. Poikanen
kun hyvyyden ja pahuuden
erotti kerran toisistaan,
siit’ asti hänen povessaan
asusti ritaruuden palo:
hän tahtoi olla hyvä, jalo.
Mut hehkuvassa mielessäin
en kuvitellut itseäin
mä kaltaiseksi Baijerin,
en liioin Franskan ritarin.
Jos onkin nähty Hennegaussa
tai Brabantissa, Haspengaussa,
kuink’ istuttava ritarin
on satulassa – paremmin
sen minä vielä tekisin;
niin alituiseen aattelin.
Oi herra, kirjoista min sain
mä tietää, sit’ en kadu lain.
Enemmän vielä mielisin
mä tietää, mutta kirjoihin
kun syventyä tahdoin,
niin – minkä sille mahdoin –
mä hengessäni ratsastin
jo oitis turnajaisihin.
Mä luin tuskin pienen tovin,
kun sydän ikävöitsi kovin
jo kimallusta kilpien –
siin’ aatos alinomainen!
Ja asemesta rihvelin
mä kelpo peistä kaipasin.
Ja sulkakynään tartuin milloin,
kuin himosinkaan säilää silloin.
Ja mikä auvo olikaan
näin uneksia: satulaan
ma nousin. Kilpi asentoon,
lujasti peitsi kainaloon.
Ja käden käyden marhaminnaan
jo ravas ratsu, tulisinnaan
mun kyllin kauas kiidättäin.
Ja kevyesti sääriäin
mä käytin ratsastajatapaan:
en hevon kupeisiin, en lapaan
ma koskettanut kannuksin;
ne mahavyöhön syövytin.
Löi hulmuharja polviani,
mut minut nähtiin ratsullani
kuin maalattuna satulaan,
kas, ryhtiin soti-soreaan.
Ja vauhkoa en ratsuain
ma suotta rasittanut lain;
sen kaikkialle kuitenkin
kuin leikitellen ohjasin.
Kun puraisusta kannusten
se syöksyi tiimellyksehen,
niin sinne tänne, peistä kohti
tää käsi jäntevä sen johti.
Vaikk’ ottelussa vielä en
mä ollut ole, tiedän sen:
mä peistäni en tähtää harhaan,
sen kärki löytää paikan parhaan.
Nyt teidän apuanne anon,
niin että ritaruuden janon
myös teoin tyydyttää ma voisin;
mä silloin onnellinen oisin.» –

Katkelma VII laulusta. Gregorius erakkona.[muokkaa]

Gregorius niin, onneton,
laelle karun kallion
jäi kera kaiken kurjuutensa,
vaill’ armoa; ei suojaksensa
häll’ ollut vähäisintäkään,
vain avotaivas päällä pään.
Kuin satoi, kuinka tuulikaan,
lujitti hänet voimallaan
tuult’, usvaa, lunta vastaan
Jumala ainoastaan.
Ei vaatteit’ ollut hällä lain,
ei, pelkkä jouhipaita vain,
mi jalkoihin ei yltänyt,
ei käsivarsiin. Teille nyt
mä puhun täyttä totta:
niin melkein ravinnotta
hän eli, että moista kaksi
jo ollut nälkäkuolemaksi
ois, taivas tietää, viikkokautta,
jos Vapahtajan armon tautta
ei lievityst’ ois saanut hän.
Tuon ravinnon nyt selitän:
kas, ohut vesisäije vain
kivestä tiukkui kimaltain.
Hän kolon kaivoi kivehen,
se keräs vettä suullisen;
mut vettä liukui vähän niin,
ett’ illast’ aamunkoittamiin
se kolon tuskin täyttää voi:
miesparka joka tipan joi.
Ja kymmenen ja seitsemän
niin eli tuskan vuotta hän.
Sit’ eivät usko muutamat,
he sentään väärin uskovat:
kas, Jumalalle päällä maan,
mit’ ikänä hän tahtoiskaan,
ei mikään mahdotonta ois.
Mit’ ihmett’ ei hän tehdä vois!

Suom. Uuno Kailas.


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.