Hämeen laulu (Välisalmi)

Hämeen laulu. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

I. Luonnon laulu.

Veden kirkas viiva vaeltaa

läpi Hämeen sydämen,

se on kuin helmeä kuultavaa

ja se puhuu säteillen:

Oli kerran vapaa Hämeen mies

ja viilsi vesiä näitä,

hän tyveneni tutki, ties

ja rakasti kuohupäitä.

Veden viljaa huimin hongikoin

jono vaarain vartioi,

ja ne hongat koitoss’ aamun koin

näin hiljaa huminoi:

Oli kerran miehet Hämeenmaan

tääll’ yksinvaltiaita,

he ennen jouset harteillaan

ain kulkivat näitä maita.

Sadat laaksot, lehdot laulavat,

kiven rinta kipinöi:

Oli Hämeen rannat rauhaisat,

sen valtimo tyynnä löi,

oli vapaa korven ruhtinas

ja järvien jättiläinen,

mies miettiväinen, miehuukas,

iloss’, suruss’ itsenäinen.

II. Vieras valloittaja.

Mut kerran korpehen Hämeenmaan

tuli outo taistomielin,

tuli ventovierain vaattehin

ja haasteli vierain kielin.

Tuli vieras ristiä kantaen

ja kilpenä Herran sana,

mut astui uhma katseessaan

ja vaati valloittajana.

Niin tahtoi ristinsä rakentaa

hän Hämeen kamaralle,

ja Hämeen heimon masentaa

hän aikoi valtansa alle.

Tuli vieras ristinsä turvissa,

tuli joukoin vahvoin, hirvein.

Nous silloin vastaan Hämeen mies,

nous jousin, keihäin ja kirvein.

Mies rauhan, miettivä Hämeen mies,

hän vuodatti verten ruskon,

mut ventovieraalta vihdoin sai

hän sentään kasteen ja uskon.

III. Nykyaika.

Ajan ratsu raisuna laukannut

monet pitkät on vuosisadat,

ajan hammas tyystin on haukannut

kaikk’ entiset elämän radat.

Nyt valtias korpien valtaisain

on mennehen muisto vain.

Nyt on muuttunut tahti valtimon,

elon hengitys hehkuu, huumaa.

Sodan soitto vaikkakin poissa on,

niin on rauhankin toimi kuumaa.

Maa värjyvi synnytystuskissaan,

luo aina se uutta vaan.

Teon, työn on ankara aikakaus,

nyt on valta vauhdin ja koneen;

tämä höyryn, sähkön on taikakaus,

mi seittinsä suuntahan moneen

kuin lukkina kiertää, ja ihminen

on saaliina seitin sen.

Ajan ratsu raisuna nelistää,

sen on eessä määrätön matka,

kuin hulluna kellonsa helistää:

Mit’ aattelet, ihminen, jatka!

Jos kerrankin taaksesi katsahdat,

niin tuhosi saavutat.

IV. Työn kansa.

Työn kansa tottunut käymään on

tämän ajan ankaran tahtiin.

Työn kansa aina on luottanut

oman suuren taikansa mahtiin.

Jo ammoin sille sanonehet

ovat järki, tunne ja vaisto:

Käy eespäin, ymmärrä aikasi

ja suorita aikasi taisto!

Sun harteillasi on maailma

ja sen onnet ja onnettomuudet.

Muut palvovat vanhaa, lahoovaa,

sinä laitat lakisi uudet.

Sä ymmärrät ajan ytimen,

sinä kuulet sen herkkää kieltä.

Ken aikoo kulkua estää sen,

hänet sysää se syrjään tieltä.

Sun kerran es’isäs, Hämeen mies,

on kaitsenut korpien rauhaa.

Sun työnäs on rientää rintamaan,

ajan uuden kun myrsky pauhaa.

V. Uusi taisto.

Mies ennen tarttui tapparaan

tai turvasihe miekkaan,

ja veljen verta virtanaan

hän laski multaan, hiekkaan.

Maa itki murhekyynelen,

kun nurmehensa nukkui

unelmat uljaat nuoruuden

ja toivot uutten polvien.

– Mies miekkahansa hukkui.

Ken tahtoo, vielä mitatkoon

hän voimaa miekallansa.

Työn kansa käynyt taisteloon

on sana aseenansa.

Se ase saattaa haavoittaa,

kun isku sattuu syvään,

mut myöskin haavan parantaa

ja luoda uutta unelmaa

se voipi menehtyvään.

Työn kansa tietää voimansa:

se liittää rivit yhteen;

vain yhteiskylvön kasvulta

voi saada sadon, lyhteen.

Kun paikallaan on kaikki näin

ja kaikuu sodan soitto,

niin rynnätkäämme vierekkäin!

Siis, kansa työn, taas eteenpäin,

on meidän, meidän voitto!

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.