Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Novgorodin ja Ruotsin taistelu Hämeestä Tuomas piispan viime vuosiin asti

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen valloituksen alkuvaiheista. Novgorodin ja Ruotsin taistelu Hämeestä Tuomas piispan viime vuosiin asti.
Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria
Kirjoittanut Julius Ailio
Birger jaarlin valloitusretki Hämeeseen.



Novgorodin ja Ruotsin taistelu Hämeestä Tuomas piispan viime vuosiin asti.


Hämeen keskeisestä asemasta muihin Suomen osiin nähden johtuu, että hämäläiset kauvimmin säilyttivät itsenäisyytensä, ollen rajamuurina Ruotsin ja Novgorodin välillä. Vuosisadan, parinkin kuluessa, saivat he kärsiä lukuisia ankaria hyökkäyksiä ja kokea kaikkia ajansodankäyntitapaan kuuluvia hävitysretkien kauhuja venäläisten taholta, näiden koettaessa levittää valtaansa länttä kohti. Nämä hyökkäykset tapahtuivat usein, paitsi itse Novgorodista, myös sen vallan alaisiksi joutuneiden karjalaisten, inkeriläisten ja vatjalaisten puolelta – traagillinen ilmiö suomalaisten veljesheimojen historiassa. Tuon rajamuurin kestävyyden varassa osittain oli, kykenikö slaavilais-bysantilainen valta- ja kultuuripiiri levittäytymään kauvemmaksi Itämerelle päin. Hämäläisillä voi siten sanoa tällöin olleen tärkeän osan suuren historiallisen tehtävän suosittamisessa.
Näkyvänä syynä Novgorodin taholta toimeenpantuihin hävitysretkiin, joiden luonteesta I luvussa on kerrottu, epäilemättä oli saaliinhalu. Olisi kuitenkin väärin luulla retkien tarkoituksena olleen hävitystyön, polttamisen ja surmaamisen sinänsä, sillä kaiken pohjalta on poliittinen päämäärä näkyvissä. Asianomainen alue oli pakotettäva riippuvaisuussuhteeseen, s.o. verojen maksuun, ja, mikäli mahdollista, aktiiviseen toimintaan hyökkääjäin etujen puolesta, etenkin osan-ottoon heidän sotaretkiinsä. Tehty hävitysretki aiheutti tavallisesti vastaretken, joten alituinen sotatila tuli vallitsemaan.
Sita mukaa kuin katolilais-ruotsalainen vaikutus levisi Hämeeseen, kääntyi sinne tehtyjen retkien kärki Ruotsia vastaan. Käännytystyötä oli ehkäistävä ja itse käännyttäjille oli kostettäva. Ruotsin aseman vahvistumista oli välillisesti vastustettäva siten, että hämäläisten sisäistä voimaa heikonnettiin ja heidän merkitystään Ruotsin vallan lisänä vähennettiin. Karjalaisista ja hämäläisistä tuli itsetiedottomia avustajia voimakkaammille naapureilleen. Nuo aseelliset vierailut sukulaisheimojen kesken muuttuivat välilliseksi sodankäynniksi eli rajasodaksi Novgorodin ja Ruotsin valtapyyteiden puolesta. Sellaisinahän ne jatkuivat, leviten yhä laajemmille alueille, kauvas myöhäisempiin aikoihin. Hyökkäyksien tekoon ei tarvittu erityisesti yllyttääkään, siihen oltiin valmiita jo voittosaaliin takia.
Ensimäinen venäläisten aikakirjain ilmoittama retki Hämeeseen tapahtui v. 1042 Novgorodin ruhtinaan Vladimirin johdolla. Kertomuksen mukaan hämäläiset tulivat voitetuiksi ja siis arvatenkin pakotetuiksi ainakin silla kerralla maksamaan sotaveroa voittajalle. Sivuseikkana mainitaan Vladimirin joukkueelta retkellä kuolleen hevosia niin äkillisesti ruttoon, että nylkeminen tapahtui hevosten vielä hengittäessä.
Edellä on jo huomautettu, että hämäläiset Nestorin aikakirjan mukaan vuoden 1100 vaiheilla olisivat olleet venäläistn varonalaisina (siv. 28). Tämä tieto voi kohdistua juuri puheenaolevaan Vladimirin retkeen. Myöhemmältä ajalta ei ole säilynyt tietoja kummaltakaan puolelta tehdyistä retkistä ennen vuotta 1123. Nain ollen on mahdollista, mutta ei luultavaa, että hämäläiset tuolla väliajalla olisivat olleet vakinaiseen veronmaksuun velvoitettuja. Hämäläisten asuma-alue oli kauvempana Novgorodista kuin esim. virolaisten, muttei näidenkään veron-alaisuus näytä olleen vakinaista. Se lienee alkanut ainakin v. 1030, jolloin Novgorodin ja Kievin suurruhtinas Jaroslav teki retken virolaisia vastaan, voitti heidät ja perusti Emäjoen varrelle Jurjevin (Tarton) linnan. Mutta Jaroslavin kuoltua virolaiset hävittivät linnan, tekivätpä hyökkäyksen Pihkovaankin. Seuraavalla vuosisadalla novgorodilaiset panivat heidät uudestaan verolle, mutta sillakin kerralla virolaiset vapauttivat pian itsensä[1].
Kun venäläiset aikakirjat tietavat kertoa useista 1100-luvulla ja 1200-luvun alussa Novgorodin alueelta Hämeeseen tai päinvastoin tehdyistä retkistä, on selvää, ettei ainakaan tälloin voi olla puhettä hämäläisten vakinaisesta veron-alaisuudesta. Eihän näet sotatilaa voinut vallita emämaan ja saannollisesti veroa suorittavan alusmaan välillä. Saakoon tässä sijansa kronikain mukaan esitys niista retkistä, jotka kuuluvat vastamainitulle ajalle[2].
Vuonna 1123, kevätpuoleen, suuren paaston aikana, ruhtinas Vsevolod läksi novgorodilaisten kanssa hämäläisiä vastaan ja voitti heidät. Retki oli tukala, sillä leipä oli tavattoman kallista (toisin sanoen, siitä oli puute arvatenkin sekä omalla että ryostettävällä alueella).
Vuonna 1142 hämäläiset menivät sotimaan Novgorodin alueelle. Laatokkalaiset, joilla tarkoitetaan Laatokan kauppalan (nyk. Vanhän Laatokan) asukkaita[3], surmasivat kaikki 400 miestä, päästämättä yhtäkään käsistään.
Seuraavana vuonna karjalaiset tulivat laivoineen hämäläisiä vastaan, nähtävästi kostaakseen heille novgorodilaisten puolesta, niin kuin edellä on arveltu. Edelliset pakenivat, kadotettuaan kaksi laivaa.
Vuonna 1149, talvella, hämäläiset tekivät ennen mainitun retken vatjalaisia vastaan vajaan tuhat miestä käsittävällä joukolla. Avuksi rientäneet novgorodilaiset, noin 500 miestä, ja vatjalaiset eivät päästäneet käsistään yhtäkään hämäläistä.
Vuonna 1180 lähti Novgorodista nuoria miehiä Vyshata Vasiljevitshin johdolla hämäläisiä vastaan, palaten terveinä, vankeja muassaan.
Vuonna 1191 tulivat novgorodilaiset karjalaisten kanssa laivoilla hämäläisiä vastaan, ja sotivat heidän maassaan, polttaen ja karjaa tappaen.
Vuonna 1227 lähti ruhtinas Jaroslav novgorodilaisten kanssa hämäläisiä vastaan, sotien kautta koko maan ja vieden mukanaan lukemattomia vankeja. Tämä retki oli varmaankin ankarimpia, jos saa päättää siitä, että hämäläiset, heti seuraavana vuonna panivat toimeen suurenmoiseksi suunnitellun kostoretken Novgorodin alueelle. Kertomus retkestä on muutamin kohdin sekava, mutta on ainakin pääasiassa käsitettävä seuraavalla tavalla.
Vuonna 1228, elokuussa, hämäläiset saapuivat veneillä Laatokan järvelle 2000 miehen suuruisella tai ehkä suuremmallakin joukolla. He hävittivät rannikkoa Issadin kylän seudulla Olhavan suulla, jopa Aunuksessa asti. Ennen kuin novgorodilaiset, tiedon saatuaan vihollisen ilmestymisestä, ehtivät saapua, riensivät laatokkalaiset linnanpäällikön johdolla hämäläisiä vastaan, tapasivat heidät hävittämässä ja ryhtyivät taisteluun. Tuli yo, laatokkalaiset vetäytyivät muutamaan saareen ja hämäläiset jäivät rannalle vankeineen – nähtävästi saarrettuina jonkun joen suulle, luultavasti Laatokan eteläisimmän lahden rannikolle. Yöllä hämäläiset lähettivät pyytämään rauhaa, mutta sitä ei annettu. Silloin he surmasivat kaikki vankinsa, hylkäsivät veneensä ja lähtivät metsiä myöten pakenemaan. Laatokkalaiset ehtivät kuitenkin surmata paljon; hämäläisten veneet he polttivat. Novgorodilaiset ruhtinaansa Jaroslavin keralla olivat sillä välin saapuneet ja asettuneet Nevalle, jossa he useita päiviä odottelivat hämäläisten paluuta. Kuultuaan näiden paosta ja vankien surmaamisesta, he suuttuivat, tahtoen tappaa laatokkalaisten päällikön. Hänet ruhtinas kuitenkin pelasti, ttalukseensa, ja palasi Novgorodiin, laatokkalaisia odottamatta. Pakenevista hämäläisistä useat saivat matkalla surmansa, inkeriläisten ja karjalaisten yllättämiksi joutuessaan. Vain harvojen mainitaan päässeen kotiseudulleen, enimmät olisi perinyt kuolema.
Esitetyt kertomukset antavat käsityksen hämäläisten taistelusta Novgorodia vastaan. Tällaisten vainosuhteitten vallitessa ei tietenkään ole ajateltavissa liittolaisuutta Novgorodin kanssa, kuten tavallisesti on luultu. Ei myöskään ole edellytettävä kastamista tai rakentavaa kultuurityötä Novgorodin taholta. Se bysantilais-kreikkalainen kultuurivaikutus, jonka muistoista sivulla 22 on mainittu, ei päässyt syvemmälle juurtumaan.
Mita tulee hämäläisten suhteisiin Ruotsiin, olivat nekin epäilemättä sotaisia, vaikka tiedot niistä ovat niukkoja. Aikaisemmin Häme ei tietenkään säästynyt ruotsalaisten retkiltä sen enempää kuin Lounais-Suomi tai muut Itämeren itäpuoliset seudut (vrt. siv. 1), eikä sen puolelta liene jätetty retkiin vastaamatta. Siitä asti kuin ruotsalaiset valloittajina olivat asettuneet Lounais-Suomeen ja kristinuskon levittäminen aseiden avulla alkoi, on vihollisuuksia hämäläisten taholta erityisesti edellytettävä. Niillä suomalaisten vihollisilla, joista mainitaan paavin kirjeessä v:lta 1171 tai 1172, lieneekin tarkoitettu lähinnä hämäläisiä kuin myös silloin vielä kääntymätöntä osaa suomalaisista.
Kesti ehkä joltisenkin aikaa, ennenkuin Lounais-Suomi ja siihen lähinnä liittyvät seudut, Ala-Satakunta ja Länsi-Uusimaa, olivat käännettyinä ja vallattuina. Oletettävasti vasta sen jälkeen on katolisen kirkon ja ruotsalaisten puolelta voitu voimakkaammin ryhtyä taisteluun pakanallisten hämäläisten käännyttämiseksi ja Hämeen liittymiseksi Ruotsin voittomaahän.
Rauhallista lähetystyötä Hameessa varmaankin oli harjoitettu jo 1100-luvulla, mutta järjestelmällinen käännytystyö siellä on katsottava alkaneeksi vasta seuraavan sataluvun alkupuolella. Sen toimeenpanijana oli jäntevä Tuomas piispa, joka arvatenkin v. 1209 oli nimitetty Suomen kirkon ylipaimeneksi. Hän oli, kuten tunnettua, lujan paavillisen kirkkopolitiikan kannattaja. Aikaisemmat tutkijat, etupäässä GABR. REIN ja YRJÖ KOSKINEN, ovat arvelleet hänen tarkoituksenaan mahdollisesti olleen muodostaa Suomesta itsenäinen, suorastaan paavin alainen hengellinen ruhtinaskunta[4]. Tämä käsitys Tuomaan suunnitelmista tuskin kuitenkaan on edes kirkkopolitiikan kannalta hyväksyttävä. Katolisen kirkon ja Ruotsin vallan Venäjän-politiikka liittyi niin läheisesti toisiinsa, että eristäytyminen tai keskinäinen kilpailu olisi suuresti haitannut, ellei kokonaan estänyt toimintaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Katolinen kirkko ei kentien olisi jaksanut laajentaa aluettäan Suomeen ilman Ruotsin ja ruotsalaisten apua, yhtä vähän kuin Riigan Albert piispa kykeni kukistamaan liiviläisiä, jakamatta tehtävää Kalparitarikunnan kanssa. Ruotsille taas oli katolisen kirkon tuki välttämätön ehto voidakseen ryhtyä kilpailemaan Suomesta, vallankin Hämeestä ja Karjalasta, Novgorodin kanssa.
Hämeen käännytystyössä noudatettu menetelmä epäilemättä oli sama kuin Liivinmaalla[5]. Lähetettiin retkikuntia vuoron jälkeen eri seutuihin, ja pakotettiin väestö alistumaan kasteeseen, ottamaan saarnaajia, elättämään näitä sekä suostumaan kirkon hyväksi suoritettävaan veroon. Lisäksi oli asukkaiden annettäva takeet uskollisuudestaan. Ennen mainitussa paavin kirjeessä v:lta 1171 tai 1172 kehotetaan nimenomaan varovaisuuteen suomalaisten petollisuuden johdosta. Ehdoksi heidän ottamiselleen kirkon suojelukseen oli asetettäva, että suomalaiset luovuttaisivat linnansa tai muuten asetaisivat niin riittävät takeet, etteivät enää voineet peräytyä lupauksestaan[6]. Noilla takeilla tarkoitetaan tietenkin panttivankeja. Liivinmaalla niiksi hyvin usein otettiin päälliköiden poikia, joista toisia kasvatettiin piispan luona ja koulutettiin kirkon oppiin sekä lähetettiin sitten heimolaistensa luo papppeiksi. Virossa mainitaan pappina (v. 1215—122ö) m.m. suomalainen mies. Pietari Kaikkivalta[7], joten saanee päättää, ettei tähän aikaan Hämeessäkään ollut puutettä suomalaisista uskonsaarnaajista.
Tuomas piispan menestyksellistä toimintaa kirkollisen vaikutuksen kohottajana ja levittäjänä m.m. osottaa paavi Honorius III:n kirje v:lta 1221[8]. Siinä hän sanoo Upsalan arkkipiispan ilmoituksesta havainneensa, että Suomen seurakunta on ”uudestaan tullut totuuden tuntoon”. Mutta kun ympäröivät barbaarikansat tuottavat sille suurta kiusaa ja ahdinkoa, käskee paavi kieltämään elin- y.m. tarpeiden myönnin näille kansoille.
Lähinnä seuraavana aikana eli 1220-luvun kuluessa näyttää ainakin melkoinen osa Hämettä tulleen pakoitetuiksi kuuliaisuuteen kirkolle. Niin kuin saanee päättää useista samaan suuntaan viittaavista seikoista.
Ensinnä on mainittava muuan paavi Gregorius IX:n kirje v:lta 1229[9]. Siina hän arvoisan kristiveljensä, Suomen piispan oikeudenmukaisten toiveiden mukaan vahvistaa kirkon omistus-oikeuden niihin uhrilehtoihin ja temppeleihin, joita ennen oli käytetty pakanallisiin palvelusmenoihin, ja jotka kirkko oli lahjaksi saanut vasta käännetyiltä pakanoilta. Olisi vastoin todennäköisyytta olettäa, että tähän aikaan on kysymys muiden Suomen seutujen kuin juuri Hämeen pyhäin paikkain joutumisesta kirkon haltuun. Paavin vahvistuksen saaminen lienee katsottu tarpeelliseksi näiden paikkain arvon ja merkityksen vuoksi.
Eräässä toisessa samalta vuodelta olevassa paavin kirjelmässä, jossa kielletään kaupanteko venäläisten kanssa, niin kauvan kuin nämät ahdistavat vasta käännetyitä suomalaisia, puhutaan Suomen piispan kääntämästä «kuville kumartaneesta suuresta kansasta» [10]. Edelleen luetellaan paavin kirjeessä v:lta 1230 Suomen kirkon vihollisina Inkerin, Lapin (?)[11] ja Vatjanmaan «julmat pakanat, hämäläisiä ensinkään mainitsematta. Todennäköisesti ovat viimeksi mainitut siis tähän aikaan tulleet taivutetuiksi kumartamaan ristille.
Epäsuorasti todistaa samaa oletusta myöskin Novgorodin politiikka suomalaisheimojen suhteen. Siihen retkeen, jonka ruhtinas Jaroslav v. 1227 teki Hämeeseen, sotien kautta koko maani, on voinut olla erityisenä syynä Novgorodin kuuluville saapunut tieto Tuomas piispan menestyksestä hämäläisten käännyttäjänä. Arvelu saa tukea siitä seikasta, että Jaroslav samana vuonna antoi kastaa karjalaisia joukottain, «ehkäpä kaikki ihmiset», niinkuin venäläinen aikakirja kertoo[12]. Kun venäläisille nyt vasta tuli kiire liittämään karjalaisia kreikkalaiseen kirkkoon ja kiinnittämään heitä entistä lujemmilla siteillä itseensä, vaikka he jo toista sataa vuotta olivat kuuluneet Novgorodin vallan-alaisuuteen, näyttää toimenpide johtuneen pelosta, että roomalainen usko alkaisi tunkeutua Karjalaankin. Pelon aihe ei ollut turha, jos kerran hämäläiset suuremmassa määrässä olivat tulleet kristinuskolle voitetuiksi.
Vihollisuus Novgorodin ja Hämeen välillä kiihtyi puheennolevana aikana huippuunsa, niinkuin hämäläisten voimannäyte, v. 1228 toimeenpantu Laatokanretki, osottaa. Aijemmin on arveltu[13], että retki olisi ollut Tuomas piispan toimeenpanema ristiretki, johon paitsi hämäläisiä olisi ottanut osaa ristisotureita Lounais-Suomesta, jopa ehkä Skandinaviastakin. Aikakirjain antama kuvaus ei vähimmälläkään tavalla tue tätä arvelua. Retki on katsottava välittömäksi seuraukseksi Jaroslavin edellisenä vuonna tekemästä suuresta Hämeenretkestä, ja on luonteeltaan samanlainen kuin aikaisemmatkin hävitysretket. Tosin sen voi sanoa samalla edistaneen katolisen kirkon asiaakin, joten Tuomas piispan myotavaikutusta on ajateltavissa. Mutta sittekin on luonnollisempaa pitää retkeä hämäläisten alotteesta tapahtuneena, heimotunteen vaatimana kostotekona. Heidän yhteiskuntajärjestönsä ei ollut vielä murrettu, niinkuin pian saamme nähdä, eikä heitä kirkon etujen vuoksi arvatenkaan olisi saatu niin lukuisina lähtemään liikkeelle.
Puheenaolevan retken jälkeen seurasi, etenkin Tuomaan alkuunpanosta, useita toimenpiteitä Suomen kirkon ja vastakääntyneiden suojelemiseksi nimenomaan venäläisten kuin myös muiden vihollisten hyökkäyksien varalta. Vuoden 1229 alussa paavi Gregorius lähetti piispoille, luostarin johtajille y. m. Riigaan, Väinänsuun linnoitettuun luostariin, Linköpingiin, Gotlantiin ja Lybeckiin kirjeet, joissa kielIettiin kaupanteko venäläisten kanssa[14]. Erityinen käsky kävi estämään Gotlannin voitonhimoisia kauppiaita viemästä aseita, hevosia, laivanrakennus-aineita ja elintarpeita Suomen kirkkoa vainoaville pakanoille. Huomattava on Ruotsin kuninkaan Erik Sammalkielen kääntyminen paavin puoleen, joka sen johdosta kirjeessään Upsalan arkkipiispalle 9 p:lta tammik. 1230 kehottaa Ruotsin miehiä voimainsa mukaan vastustamaan karjalaisten, inkeriläisten ja vatjalaisten hyökkäyksiä valtakunnan asukkaita vastaan[15]. Lisaksi paavi v. 1232 kehottaa Liivinmaan Kalparitareitakin lähtemään Suomeen ja sikäläisen piispan kanssa miehekkäästi ja pontevasti puolustamaan maata venäläisiä vastaan[16]. — Tietoja puuttuu, johtivatko luetellut toimenpiteet erityisiin tuloksiin.
Seuraavina vuosina tapahtui sitte jyrkkä käänne Hämeen taisteluissa. Novgorodista päin pelättyä vaaraa ei kuulunutkaan nähtävästi sen takia, että Etelä-Venäjä oli joutunut mongolilaislaumain hyökkäyksen alaiseksi, ja että Novgorodin oli varustautuminen näiden varalle. Mutta Hämeessä leimahti liekkiin raivokas kapina, joka kohdistui kaikkeen, mikä kristittyä oli — paras todistus uuden uskon levittämisestä voimakeinoin. Kerrottakoon aluksi, mitä kapinasta tiedetään, ainoan säilyneen, sitä koskevan lahteen mukaan.
Kirjeessään[17] 9 p:lta jouluk. 1237 Upsalan arkkipiispalle paavi Gregorius IX aluksi mainitsee Herran istuttamasta viinamäestä, jota hän oli kostuttanut Poikansa verellä, saadakseen sen, Vapahtajan kyljestä vuotaneen puron hedelmöittämänä, tuottamaan viiniä ja ilahuttamaan virvoittavalla suloudellaan ylhäistä istuttajaa. Mutta tuon viinitarhan oli hävittänyt villisika, kaivaen sen juurineen ylös. Silla hämäläisiksi nimitetty kansa, joka suurella työllä ja innolla oli kerran tullut käännetyksi katoliseen uskoon, oli läheisten ristin vihollisten kehotuksesta jälleen palannut entiseen erehdykseensä ja joidenkuiden barbaarikansain keralla ja perkeleen avulla perinpohjin hävittänyt Jumalan seurakunnan istutuksen Hämeestä. Kastettuja pieniä lapsia he olivat ryöstäneet ja pesseet kasteesta vapaiksi, täysi-ikäisiä he olivat uhranneet jumalilleen, ensin kiskottuaan sisälmykset pois, muita he olivat pakottaneet juoksemaan puiden ympäri kuoliaiksi asti (uhrilehdoissa?), muutamilta papeilta he olivat puhkaisseet silmät, muutamilta silponeet kädet ja muut jäsenet, sekä muutamat papit he olivat viskanneet roviolle olkiin käärittyinä. Poistaakseen Ruotsin valtakuntaa ja katolista kirkkoa uhkaavan vaaran, paavi käskee katolilaisten miesten Ruotsin valtakunnasta ja läheisiltä saarilta ottamaan ylleen ristinmerkin ja lähtemään taisteluun uskonheittoja ja barbaareja vastaan sekä lupaa kaikille kehotusta noudattaville saman syntein anteeksiantamuksen kuin jos he lähtisivät pyhään maahan.
Kapinan laajuutta ja voimakkuutta kuvaa paraiten yleisen, pyhän ristiretken julistaminen, joka tavallisesti oli viimeinen ja tehokkain toirnenpide, johon paavin puolelta ryhdyttiin pakanoita vastaan.
Kuinka kapina on alkunsa saanu, siitä antaa paavin kirje viittauksen. Läheisilla ristin vihollisilla tarkoitetaan nähtävästi novgorodilaisia, joiden kasissa Europan koillista osaa koskevan politiikan johtolangat olivat. Noilla barbaarikansoilla, jotka olivat olleet yksissä neuvoin hämäläisten kanssa, tarkoitettaneen etupäässä karjalaisia. Oletettavasti oli Novgorod mongolien puolelta uhkaavan vaaran takia katsonut paraaksi jättää Hämeen rauhaan, ja samalla antanut karjalaisille ja ehkäpä muillekin valtansa alaisille suomalaisheimoille käskyn avustaa hämäläisiä, jos nämä yrittäisivät palauttaa olonsa ja uskonsa entiselleen.
Mihin suoranaisiin toimiin on sitte ajateltava ruotsalaisten puolesta ryhdytyn kapinan kukistamiseksi tai rajoittamiseksi?
Paavin saarnaama ristiretki saatiin toimeen v. 1240, mutta se tehtiinkin Novgorodin alueelle, Nevalle, niinkuin venäläiset lähteet ilmoittavat. Mistään Hämeeseen tehdystä retkestä ei ole tietoa ennen Birger jaarlin Hämeenretkeä. Tästä tietojen puutteesta ei kuitenkaan saa päättää, että härnäläiset katolisen kirkon ja ruotsalaisten puolesta olisivat niin pitkäksi ajaksi kuin lähes puoleksi toistakymmeneksi vuodeksi saaneet jäädä kokonaan rauhaan ja kapinan johtajat rankaisematta. Turusta pain on arvatenkin heti lähetetty ainakin pienempiä retkikuntia Hämeeseen, kuten on oletettava m. m. siitäkin syystä, että Nevanretken osanottajain joukossa, ruotsalaisten puolella, mainitaan olleen myös hämäläisiä[18]. Jos tähän venäläisten aikakirjain tietoon kiinnitetään huomiota, on osan hämäläisistä katsottava joko pysyneen uskollisina tai sitte tulleen uudestaan äännytetyiksi. Kummassakin tapauksessa on edellytettävä ruotsalaisten aseman Hämeessä tulleen edes joissakin määrin tuetuksi, ennen kuin Nevanretkelle lähdettiin. Ja kapinan kärjen on sitä ennen täytynyt tulia katkaistuksi, mahdollisesti suurilla myonnytyksilla kirkon ja ruotsalaisten puolelta. Ellei näet kapinan asettamiseksi olisi mitään tehty, olisi m. m. niiden Hämeen tienoiden, joilta Nevanretkellä oli osanottajia – puhumattakaan esim. Turun seudusta – ollut joka hetki pelattava vihollisuuksia kapinoivien puolelta.
On sitte otettava lyhyesti puheeksi Nevanretki, tuo ehkä jännittävin kohta Ruotsin ja Novgorodin välisessä taistelussa sekä Hämeen lopullisen valloituksen esinäytös. Novgorodin kronikan nähtävästi liioiteltu kuvaus siitä on lyhennettynä tällainen.
Vuonna 1240 tuli lukuisin laivoin vahva sotavoima ruotsalaisia, ruhtinaansa ja piispainsa keralla, sekä normanneja (muurmanneja), suomalaisia ja hämäläisiä. He pysähtyivät Nevalle, Inkereenjoen suulle, aikoen valloittaa Novgorodin koko alueen. Laupias Jumala suojeli kuitenkin Novgorodia. Vihollisten tulosta saapui pian tieto, ja ruhtinas Aleksander lahti viipymättä novgorodilaisten ja laatokkalaisten kanssa sekä sai voiton pyhän Sofian ja Neitsyt Marian avulla 15 p. heinäkuuta. Suuri oli ruotsalaisten tappio. Heidän päällikkönsä kaatui, kukaties piispakin, ja paljon väkeä sortui. Arvokkaimmat miehet pantiin kahteen laivaan, jotka lähetettiin edellä merelle, muut (kaatuneet), joita oli lukuisia, haudattiin isoon maakuoppaan. Samana yönä lähtivät jälelläolevat häpeissään matkaansa.
Taistelun johdosta, josta muuten ruotsalaiset lähteet eivät sanaakaan hiiskahda, on Aleksander saanut kunnianimen Nevski ja tullut kohotetuksi kreikkalaisten pyhimysten joukkoon. Pietarin perustamisen jälkeen on hänen luunsa siirretty sinne – seutuun, jossa hän suoritti kansansa mielestä loistavimman urotyönsä.
Miksikä puheenalainen ristiretki kohdistettiin Novgorodia eikä Hämettä vastaan, on käsitettävissä siten, että ensin aijottiin tähdätä isku edelliseen, minkä jälkeen ei ainoastaan Hämeen vaan myös Karjalan kukistaminen olisi ollut verraten helppoa. Voiton saanti Novgorodista on epäilemättä näyttänyt helpolta juuri tähän aikaan, jolloin suurin osa Venäjää oli joutunut mongolien yliherruuden alaiseksi, ja Novgorodin oma asema oli saman vaaran alaisena.
Retken lähimmäksi yleiseksi tarkoitukseksi on katsottava inkeriläisten y. m. lähellä asuvain suomalaisheimojen kääntämistä katoliseen uskontoon, mikä toimenpide olisi vastannut paavin politiikkaa kreikkalaisen kirkon suhteen (ks. siv. 26). Mainitun tarkoituksen pohjalla on kuitenkin epäilemättä piillyt aikomus tehdä Neva ruotsalaiseksi virraksi ja siten järkyttää Novgorodin kauppavallan asemaa. Luonnollista on olettaa Ruotsin hallituksenkin osallisuutta retkeen, niinkuin eräät skandinaavilaiset tutkijat, MONTEUDS y. m., ovat tehneet, lukiessaan retken suunnitelman Birger jaarlin ansioksi ja asettaessaan Hämeen valloituksen samaan yhteyteen[19]. Myöhempain venölöisten aikakirjain mukaan[20] olisi juuri Birger jaarli (”mester Belger”) ollut ruotsalaisten johtajana Nevantaistelussa, ellei tämä ilmoitus mahdollisesti ole syntynyt eri tapahtumain yhteensekottamisesta.
Aikaisemmin on otaksuttu[21], että ruotsalaisten retki ja liiviläisten, etupäässä Saksan ritarikunnan, taistelu samaan aikaan (v. 1241-42) ensin Pihkovaa ja sitte Novgorodia vastaan olisi ollut yhteisesti suunniteltu. Myöhäisin tutkimus on kuitenkin kieltänyt kaiken yhteyden, osottaen että liiviläiset enintään käyttivät hyväkseen ruotsalaisten taistelua Novgorodin kanssa[22]. Liiviläisten hyökkäys Novgorodia vastaan – ensimäinen tunnettu törmäys saksalaisten ja venäläisten välilla – päättyi edellisten tappioon n.s. jäätaistelussa, Peipusjärven jäällä. Aleksander Nevski oli se mies, joka täälläkin torjui lännestä pain Novgorodia uhanneen vaaran.
Tyhjiin raukesivat Nevanretkeen perustuneet katolisen kirkon ja ruotsalaisten suuret suunnitelmat. Seuraukset olivat aivan toisia, kuin odotettavissa oli. Vastukset Suomen kirkon laajentamisessa ja Hämeen käännyttämisessä olivat varmaankin suuremmat kuin milloinkaan ennen. Nämät y. m. seikat selittävät jo iäkkään Tuomas piispan paatoksen luopua toimestaan. Hänen eroamisensa tapahtui v. 1245, ja kuolemansa vähän sen jälkeen, v. 1248.
Samassa yhteydessä on kysyttävä, onko Hämeessä jäännöksiä jostakin käännytystyön tuvaksi ja asemapaikaksi rakennetusta linnasta. Mahdollisesti on joitakuita Hämeen pakanalinnoista aikanaan ollut luovutettuina takeiksi Tuomas piispalle. Mutta katsoen ilmeiseen ankaruuteen ja voimakeinojen käyttämiseen käännytystyössä, on edellytettävä tehokkaampaa, tarkoitusta erikoisesti vastaavaa kristillistä linnaa.
Ainoa linna, jota voi pitää Tuomas piispan aikaan rakennettuna[23], on Hakoisten linna, vanhin keskiaikainen linnarakennus Hämeessä. Viimeinen sitä koskeva tutkimus on kuitenkin katsonut ihanpa sitovasti todistetuksi, että linna olisi vasta Birger jaarlin perustama v. 1249. Kysymyksen erikoiskäsittely siirtyy VII lukuun. Tässä saakoon paikkansa, vertailun vuoksi ja näytteeksi ensimäisten kristillisten linnain synnysta Liiivinmaalla, seuraava palanen liivilaisten kaannytyshistoriasta, otettu HENRIK LATTILAISEN kronikasta[24].
Meinhard, liiviläisten apostoli, augustinolaisluostarin pappi Hoisteinista, liittyi 1180-luvun aIkuvuosina Väinänsuulle purjehtivaan saksalaiseen kauppalaivueeseen, jäi määhan ja alkoi siellä Iähetystoimintansa, rakentaen m. m. pienen puisen kirkon YkskyIään. Muuanna talvena liettualaiset tekivät hävitysretken seutuun, ja Meinhard pakeni asukkaitten kanssa metsiin. Vihollisen poistuttua pappi lupasi ykskyläläisille linnan rakennuttaa, jos nämä suostuisivat kasteeseen. Seuraavana kesänä saapui sitte Gotlannista muurareita, jotka rakensivat kivilinnan ja kirkon Ykskylään. Kun linna oli valmiina, tulivat liettualaiset sitä piirittämään. Mutta moista ihmettä he eivät olleet ennen nähneet. Muurit olivat niin lujaliitteisiä, etteivät he keksein ja köysin saaneet niitä raukenemaan. Pian jälkeenpäin katsoivat ykskyläläiset paraaksi kääntyä takaisin vanhaan uskoonsa ja ajaa papin pois linnasta. Samalla ehdolla kuin ykskyläläisille lupasi Meinhard myös Iäheisen Holmen saaren asukkaille linnan rakentaa, ja aivan samoin holmelaiset linnan valmistuttua v. 1186 tai 1187 säivät sanansa.
Jälkimäinen linna ja sen viereen samaan aikaan rakennettu kivikirkko ovat raunioistaan nykyään esille kaivetut. Linna, jota alkuperäiseen muotoonsa täydennettynä kuva 28 esittää, on ollut kalkkikivestä rakennettu. Sen muurauksessa on noudatettu samaa limitystapaa kuin silloisissa tiilirakennuksissa. Kivet ovat näet muuripinoissa olleet siten asetettuina, että samassa rivissä on vuorotellut pitkiä ja lyhyitä kiviä, vastaten n. s. juoksu- ja sidetiiliä. Muurit ovat muodostaneet neliön, jonka yhdessä, Väinäjoelle päin antavassa kulmassa, on sijainnut nelikulmainen torni, ja jonka sisäpuolella, muurin juurella, on ollut asuinrakennus. Muuriportti on ollut vain puomilla turvattu. Yltympäri muurien ja tornin yläreunaa on oletettava puolustuskäytävän kiertäneen. Ulkopuolelta on linnaa todenperäisesti suojannut maavalli kuivine vallihautoineen. :Hitaasti edistyi Liivinmaan käännytys, kunnes miekka otettiin avuksi, ja Riigan muurien turvissa – tämä kaupunki vastaa vanhaa ja uutta Turkua meillä – alettiin kristinuskoa väkipakolla levittää.


Viitteet[muokkaa]

  1. L. Arbusow, Grundriss der Geschichte Liv-, Est- und Kurlands, 3 painos, s. 8.
  2. MU, I, s.9, 10, 15, 16, 25.
  3. Ks. kertomusta 1164 vuoden ruotsalaisretkestä Laatokkaan, MU, I, s. 12.
  4. G. Rein, Finl. historia, s. 105. — Yrjö Koskinen, Suomen historia, 1881, s. 34. — Puheenaolevaa Tuomas piispan tarkoitusta ei ole kokonaan kiellettävä, koska se olisi vastannut paavien silloista kirkkopoliittista suunnitelmaa perustaa suorastaan paavin alaisia hiippakuntia Itämeren itäpuolisiin rannikkomaihin. Varmaankin tätä suunnitelmaa pidettiin silmällä, kun Suomen hiippakunta v. 1225 nähtävästi asetettiin paavien legaattien hoitoon, missä se on voinut olla Birger jaarlin Hämeenretkeen asti (ks. J. W. Ruuth, Suomi ja paavilliset legaatit 1200-luvun alkupuolella, Hist. aik., 1909). Mutta suunnitelmaa ei näytä kauvaa ajetun, ilmeisesti juuri niistä syistä, joihin minun epäilykseni Tuomaan tarkoituksesta nojautuivat (jälkihuomautus valmiiksi painettuun tekstiin).
  5. Henr. Lättiläisen kronika.
  6. Sama lähde.
  7. Sama lähde, s. 205, 273, 352.
  8. MU, I, s. 24.
  9. G. Rein, Biskop Thomas och Finland hans tid, s. 66. — Mustak., n:o 6.
  10. Mustakirja, n:o 3.
  11. G. Rein, Biskop Thomas, s. 72 seur.
  12. Sama teos, s. 51 .
  13. Sama teos, s. 54-56. — Yrjö Koskinen, Suomen historia, s. 35.
  14. MU, I, s. 27, 28.
  15. G. Rein, Biskop Thomas, s. 69 seur.
  16. Mustak., n:o 9.
  17. MU, s 29.
  18. MU, S. 30.
  19. Sveriges historia från äldsta tider till våra dagar, I, 1877, s. 400. — P. Munch, Det norske Folks Historie, 1858, IV osa, I nidos, s. 88, 89 alamuist.
  20. Воскресенскій лѣтопись, Полн, собр., VIl, Pietari, 1856, s. 216. — Ks. myös Rein, Biskop Thomas, s. 93.
  21. G. Rein, Biskop Thomas, s. 44. — Yrjö Koskinen, Suomen historia, s. 36.
  22. Paul v. d. Osten-Sacken, ennen main. kirjoitus.
  23. Oma Maa, V, s. 451.
  24. Main. käännös, s. 4 seur. — L. Arbusow, Gesch. Liv-, Est- u. Kurlands, 1908, s. 10-12.