Halla-yö (Leino)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Halla-yö

Kirjoittanut Eino Leino


Jo poistui punapilvet kannelta taivon pois,
ei enää hattaraa, mi taivaalle varjon lois,
ei enää liiku lehti,
ja lahden laine ehti
jo lepoon vaipumaan.
Ja öiset tummat varjot kattaapi maiseman,
jo tuuli levon löysi ja rauhanlahdelman;
näin illoin ihmisenki
unelmiin taipuu henki
hiljalleen haipumaan.
Jo herkes linnunlaulu kummuilta kuusikon,
viimeisen suloleivo jo laski laulelon,
ja päähyt pieni vaipuu
ja suojaan siiven taipuu,
uneksii kullastaan.
Sai kultasiipi perho luo kukan nukkumaan,
ja ruusunlehdillänsä se uinui rauhoaan;
jo kastehelmet päilyy,
ne tuuloselta säilyy
ain’ aamuun hohtamaan.
Mut yks ei vielä uinu, vaikk’ uinuu kaikki muu,
mi juuri unen aikaan eloonsa kasvauu:
jo tuolta notkon alta
tulevi Turman valta
ja poistaa onnen pois.
Huuruinen usva nousee ja kasvaa, leviää,
on taaja niinkuin taivas ja kylmä kuni jää;
ja aivan kuni tuosta
synkästä korpisuosta
kamala sävel sois:
Haa! kurjat ihmislapset, jo tääll’ on turmio,
jo nouse, ihmiskunta, ja itke, itke jo!
Rukoilet taivaan valtaa,
ja siksipä maan alta
ain’ nousen kostamaan.
Huu! hyinen ompi verho, mi kattaa manteret,
mut hyisemmät on vielä maan alla tanteret;
vapise, luomakunta,
äl’ enää uinu unta,
vaan nouse katsomaan!
Jo aamunkajo koittaa, rusoittaa ranttehen,
auringon säde sattuu jo usvapilvehen,
iloisna linnut laulaa
ja lahden laine kaulaa
jo saaren rantamaa.
Perhoinen havauupi, ehättää entämään,
ja leivo päänsä nostaa ja leijaa lentämään,
ja kastehelmet hohtaa,
kun päivän säde kohtaa,
ja umput aukeaa.
Mut loistossansa seisoo pellolla tähkäpää,
se kiiltää kuni kulta ja välkkyvi kuin jää,
ei itse vielä tiedä,
se ettei enää siedä
suudelmaa auringon.
Mut niinkuin morsianna se seisoo loistossaan,
ja hallan ensi suukko jo hohtaa huulillaan;
mut hyinen ensilempi
hänt’ hetkisen vain hempi
ja heitti angervon.
Vaikk’ kirkkahasti kiiltää tuo uhri tuomion
se päivän paistaessa ja aamuauringon,
niin kirkkahammin loisti
ja riemun, ilon poisti
nyt kyynel kansan tään.
Vaan kauneimmin hohti hienhelmi miehen tuon,
kun päivän paistehessa hän uuden pellon luo.
Hän kumoon kuuset lyöpi
ja petäjäistä syöpi –
näin lientyy hallasää.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.