Halla-yö (Leino)

Halla-yö Kirjoittanut Eino Leino

Jo poistui punapilvet kannelta taivon pois,

ei enää hattaraa, mi taivaalle varjon lois,

ei enää liiku lehti,

ja lahden laine ehti

jo lepoon vaipumaan.

Ja öiset tummat varjot kattaapi maiseman,

jo tuuli levon löysi ja rauhanlahdelman;

näin illoin ihmisenki

unelmiin taipuu henki

hiljalleen haipumaan.

Jo herkes linnunlaulu kummuilta kuusikon,

viimeisen suloleivo jo laski laulelon,

ja päähyt pieni vaipuu

ja suojaan siiven taipuu,

uneksii kullastaan.

Sai kultasiipi perho luo kukan nukkumaan,

ja ruusunlehdillänsä se uinui rauhoaan;

jo kastehelmet päilyy,

ne tuuloselta säilyy

ain’ aamuun hohtamaan.

Mut yks ei vielä uinu, vaikk’ uinuu kaikki muu,

mi juuri unen aikaan eloonsa kasvauu:

jo tuolta notkon alta

tulevi Turman valta

ja poistaa onnen pois.

Huuruinen usva nousee ja kasvaa, leviää,

on taaja niinkuin taivas ja kylmä kuni jää;

ja aivan kuni tuosta

synkästä korpisuosta

kamala sävel sois:

Haa! kurjat ihmislapset, jo tääll’ on turmio,

jo nouse, ihmiskunta, ja itke, itke jo!

Rukoilet taivaan valtaa,

ja siksipä maan alta

ain’ nousen kostamaan.

Huu! hyinen ompi verho, mi kattaa manteret,

mut hyisemmät on vielä maan alla tanteret;

vapise, luomakunta,

äl’ enää uinu unta,

vaan nouse katsomaan!

Jo aamunkajo koittaa, rusoittaa ranttehen,

auringon säde sattuu jo usvapilvehen,

iloisna linnut laulaa

ja lahden laine kaulaa

jo saaren rantamaa.

Perhoinen havauupi, ehättää entämään,

ja leivo päänsä nostaa ja leijaa lentämään,

ja kastehelmet hohtaa,

kun päivän säde kohtaa,

ja umput aukeaa.

Mut loistossansa seisoo pellolla tähkäpää,

se kiiltää kuni kulta ja välkkyvi kuin jää,

ei itse vielä tiedä,

se ettei enää siedä

suudelmaa auringon.

Mut niinkuin morsianna se seisoo loistossaan,

ja hallan ensi suukko jo hohtaa huulillaan;

mut hyinen ensilempi

hänt’ hetkisen vain hempi

ja heitti angervon.

Vaikk’ kirkkahasti kiiltää tuo uhri tuomion

se päivän paistaessa ja aamuauringon,

niin kirkkahammin loisti

ja riemun, ilon poisti

nyt kyynel kansan tään.

Vaan kauneimmin hohti hienhelmi miehen tuon,

kun päivän paistehessa hän uuden pellon luo.

Hän kumoon kuuset lyöpi

ja petäjäistä syöpi –

näin lientyy hallasää.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.