Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 4 §:n muuttamisesta sekä kaupungin ja maaseudun oikeudenhoidon yhteisestä järjestämisestä eräissä tapauksissa
Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 4 §:n muuttamisesta sekä kaupungin ja maaseudun oikeudenhoidon yhteisestä järjestämisestä eräissä tapauksissa.
Niinkuin tänään Eduskunnalle annetussa Hallituksen esityksessä kauppalain muuttamisesta kaupungeiksi johtuvaksi lainsäädännöksi on tarkemmin selostettu, yhtenä esteenä uusien kaupunkien muodostumiselle maassamme on ollut, että lain mukaan oikeudenhoidon kustannukset, jotka pienien kaupunkien taloudessa merkitsevät huomattavaa menoerää, tulevat myös uudessa kaupungissa kaupunkikunnan kannettaviksi. Ryhdyttäessä toimenpiteisiin uusien kaupunkien perustamisen edistämiseksi on sen vuoksi kiinnitettävä huomiota myös oikeudenhoidon uudelle kaupungille aiheuttamiin taloudellisiin rasituksiin. Jollei tätä kaupungin rasitusta voida ainakin lieventää, on ilmeisesti vaikeata saada vireille uusien kaupunkien perustamista.
Hallituksen mielestä uudet kaupungit olisi edelleenkin jätettävä kihlakunnanoikeuden tuomiopiiriin. Kun valtio suorittaa kihlakunnanoikeuden kustannukset, uudet kaupungit vapautuisivat siten oikeudenhoidon rasituksista. Mutta valtiollekaan siitä ei aiheutuisi lisäkustannuksia, koska järjestely tältä osin tietäisi vain tuomioistuinlaitoksen säilyttämistä nykyisellään.
Näin on menetelty maassamme aikaisemminkin kaupunkeja perustettaessa. Niinpä Maarianhamina, jolle annettiin kaupunkioikeudet vuonna 1861, sai raastuvanoikeuden ja maistraatin lopullisesti vasta vuoden 1928 alusta lukien (187/27). Samanlainen järjestelmä on ollut myös Ruotsissa, jossa vuoden 1909 jälkeen perustetut uudet kaupungit säännöllisesti ovat jääneet kihlakunnanoikeuden tuomiopiiriin.
Ehdotettu järjestely olisi myös johdonmukainen seuraus siitä, että oikeudenhoito luonteeltaan on sellaista valtion toimintaa, joka on valtion kustannettava. Niinpä onkin jo kauan suunniteltu, että oikeudenhoito otettaisiin valtion kustannettavaksi myös kaupungeissa. Tällainen ehdotus on sisältynyt kaikkiin oikeudenkäyntilaitoksen kokonaisuudistusta tarkoittaviin ehdotuksiin. Uusien kaupunkien oikeudenhoito ehdotetuin tavoin järjestettynä voitaisiin siten saattaa alusta alkaen näiden oikeina pidettävien periaatteiden mukaiseksi.
Ehdotuksen toteuttaminen edellyttää, että lainkäyttö niissä kihlakunnanoikeuksissa, joiden tuomiopiiriin kuuluu kaupunki, järjestetään riittävän joutuisaksi. Viime vuosina on jo käräjäkuntia yhdistämällä pyritty siihen, että kihlakunnanoikeuden istuntojen lukumäärä tiheästi asutuilla seuduilla lisääntyisi oikeutta hakevien tarpeita vastaavaksi. Näiden toimenpiteiden tuloksena on nykyisin mm. Riihimäen, Rovaniemen ja Varkauden kauppaloissa yhdeksän kihlakunnanoikeuden varsinaista istuntoa vuodessa. Kun hallinnollisin toimenpitein on mahdollista edelleen lisätä istuntojen lukumäärää siellä, missä siihen ilmenee tarvetta, ei tässä suhteessa ole estettä puheena olevan ehdotuksen toteuttamiselle.
Tässä yhteydessä on kiinnitetty huomiota myös siihen epäjohdonmukaisuuteen, mikä oikeudenhoidossa nykyään vallitsee erityisesti pienien kaupunkien ja suurien kauppaloiden välillä. Kaupunkien, myös pienempien, on ollut kustannettava paikallinen lainkäyttö ylläpitämällä raastuvanoikeutta. Mutta suuret ja varakkaat kauppalat ovat päässeet kokonaan vapaiksi oikeudenkäyntilaitoksen kustannuksista. Mikäli edellä selostettu ehdotus uusien kaupunkien lainkäytön järjestämisestä hyväksytään, tulee sama epäjohdonmukaisuus myös eri kaupunkien välille. Tämän vuoksi on otettu harkittavaksi kaupunkien oikeudenkäyntilaitoksen uudelleen järjestely laajemmaltikin kuin vain uusien kaupunkien osalta.
Niillä perusteilla, joihin kaupunkien oma lainkäyttö aikoinaan on nojautunut, ei enää nykyään ole samaa merkitystä kuin ennen. Kaupunkien erityinen oikeudenkäyntilaitos on säilynyt sellaisenaan pääasiassa historiallisten syiden vaikutuksesta. Tärkein asiallinen peruste kaupunkien raastuvanoikeuden omalle erityiselle lainkäytölle on enää ollut lainkäytön joutuisuus kihlakunnanoikeuksiin verrattuna, millä näkökohdalla kaupunkien liike-elämälle on edelleen merkitystä. Rajoittamalla kaupungin liittämistä kihlakunnanoikeuden tuomiopiiriin tarkoittavat toimenpiteet koskemaan vain pienimpiä kaupunkeja ja huolehtimalla edellä selostetuin tavoin siitä, että kaupungeissa tulisi pidettäväksi riittävä määrä kihlakunnanoikeuden istuntoja, voidaan ainakin osittain torjua raastuvanoikeuden lakkauttamisesta johtuva lainkäytön hidastuminen asianomaisilla paikkakunnilla.
Kaupungin ja maaseudun alioikeuksien toimivalta on ajan mittaan kaupunkilais- ja maalaisoikeuden rajan hävitessä muodostunut likimain samaksi. Eroa ilmenee kuitenkin vielä siinä, että mm. voimassa olevan merilain, tullilain ja painovapauslain säännösten mukaan eräät asiat kuuluvat ensi asteessa raastuvanoikeuden yksinomaiseen toimivaltaan. Kun näitä säännöksiä ei ole tässä yhteydessä syytä muuttaa, voisi kaupungin oikeudenhoidon suunniteltu uudelleenjärjestely tulla kysymykseen vain niissä tapauksissa, joissa raastuvanoikeuden lakkauttamisesta ei sanottujen asiaryhmien osalta koituisi oikeutta hakeville kohtuutonta haittaa.
Milloin kaupungin erityistä oikeudenkäyntilaitosta ei lainkäytön kannalta enää ole syytä säilyttää, olisi kaupunki vapautettava raastuvanoikeuden ylläpitämisen aiheuttamista erityisistä kustannuksista. Kaupunkien raastuvanoikeudet perustuvat kuitenkin kaupunkien erioikeuksiin, jotka ovat perustuslakina voimassa. Tämän vuoksi eivät sellaiset lainsäädäntötoimenpiteet näytä olevan puollettavissa, joilla tehtäisiin mahdolliseksi pienempienkään kaupunkien raastuvanoikeuksien lakkauttaminen valtiovallan yksipuolisin toimenpitein, vaan tulisi kaupungin saada itse päättää, tahtooko se jatkuvasti pitää raastuvanoikeutensa vai onko se valmis alistumaan kihlakunnanoikeuden tuomiovaltaan. Valtioneuvoston asiana olisi siten, harkittuaan, onko lainkäytön ja tuomiokuntajaoituksen kannalta tarkoituksenmukaista liittää kaupunki kihlakunnanoikeuden tuomiovallan alaiseksi, päättää asiasta. Jotta lakkauttamisella ei missään tapauksessa loukattaisi tuomioistuimen riippumattomuutta, olisi asiassa kuitenkin aina pyydettävä korkeimman oikeuden lausunto, joka kielteisenä olisi valtioneuvostoa sitova.
Hallituksen mielestä ei vanhojen kaupunkien siirtämisestä kihlakunnanoikeuden tuomiopiiriin saisi tässä vaiheessa koitua valtiolle lisäkustannuksia. Tämän vuoksi ja koska järjestely ei myöskään saisi johtaa lainkäytön heikentämiseen, olisi uudistus rajoitettava koskemaan ainoastaan niitä pienimpiä kaupunkeja, joiden raastuvanoikeudessa nykyisin pormestari on ainoa lainoppinut jäsen. Tällaisen raastuvanoikeuden lakkauttaminen voisi lisäksi käytännössä yleensä tulla kysymykseen vain, mikäli sen johdosta ei ainakaan välittömästi olisi tarpeen perustaa uutta tuomiokuntaa.
Milloin kaupungin raastuvanoikeus lakkautetaan, jäisivät raastuvanoikeuden huoneistot käyttämättä tarkoitukseensa. Kun meillä on vähän asianmukaisia käräjätaloja, näyttää tarkoituksenmukaiselta, että kaupunkien raastuvanoikeuden huoneistot siirretään kihlakunnanoikeuden käyttöön samalla kun kaupunki liitetään sen tuomiopiiriin. Siten saataisiin niille kihlakunnanoikeuksille, joiden tuomiopiiriin kaupunki kuuluu, oikeuslaitoksen arvoa vastaavat huoneistot. Siihen nähden, että kaupungit raastuvanoikeuden lakkauttamisen yhteydessä vapautuisivat huomattavista palkkausmenoista, olisi edelleen kohtuullista, että kaupunki voitaisiin velvoittaa järjestämään myös huoneisto tuomiokunnan kansliaa varten, milloin se katsotaan tarpeelliseksi.
Kysymys raastuvanoikeuden lakkauttamisesta ja kaupungin liittämisestä oikeudenhoidollisesti tuomiokuntaan olisi kussakin esille tulevassa yksityistapauksessa erikseen harkittava ottaen huomioon paikallisten olosuhteiden vaikutuksen lainkäytön järjestelyyn. Tämän vuoksi olisi lakkauttamisen yhteydessä myös aina annettava ne erityiset määräykset, jotka kulloinkin ovat tarpeen raastuvanoikeuden tehtävien siirtyessä muille viranomaisille. Niinpä olisi määrättävä, huomioon ottaen korkeimman oikeuden lausunnossa esitetyt näkökohdat, mihin tuomiokuntaan kaupunki on kuuluva, mihin järjestelyihin käräjäkuntien osalta sanotussa tuomiokunnassa ehkä on ryhdyttävä, minkä raastuvanoikeuden tuomiovaltaan on siirrettävä ne lakkautetulle tuomioistuimelle kuuluneet asiat, jotka ovat lain mukaan pidetyt raastuvanoikeuden yksinomaiseen toimivaltaan jne. Edellä mainittujen ja muiden siirtymäkautta koskevien järjestelyjen johdosta raastuvanoikeutta ei pitäisi voida lakkauttaa pikemmin, kuin aikaisintaan kuuden kuukauden kuluttua lakkauttamispäätöksen antamisesta.
Kun Hallituksen esitys laiksi kaupungin ja maaseudun oikeudenhoidon yhteisestä järjestämisestä eräissä tapauksissa sisältää puuttumisen porvaristolle ja kaupungeille 23 päivänä helmikuuta 1789 annetulla vakuutuksella taattuihin perustuslakina voimassa oleviin oikeuksiin, olisi sanottu laki säädettävä perustuslain säätämisestä voimassa olevassa järjestyksessä.
Sen perusteella, mitä edellä on lausuttu, annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavat lakiehdotukset:
Laki oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 4 §:n muuttamisesta. [Lakiehdotusta ei ole tallenettu tähän.]
Laki kaupungin ja maaseudun oikeudenhoidon yhteisestä järjestämisestä eräissä tapauksissa. [Lakiehdotusta ei ole tallennettu tähän.]