Hautajaiset

Hautajaiset. Kirjoittanut anonyymi

Suomentaja on nimimerkki Andelin. Hän saattaisi olla nuori Väinö Hämeen-Anttila tai joku muu alun perin Andelin-nimisistä.

Olin kerran kalmistossa; siellä hautajaiset näin,

jotk’ ei vuotten vieriessä ole menneet mielestäin.

Vieläkin, kun niitä muistan, kyynel silmän himmentää,

huokaus käy rinnastani, sydän synkeäksi jää.

Ääni urkuin mahtavana kaikui yli kirkkomaan.

Kelloin soitto vainajata saattoi viime matkallaan.

Saattojoukko loppumaton kalmistoa lähestyi,

kunnes haudan partahalle kulku viimein pysähtyi.

Toivorikas nuorukainen lepäs’ siinä arkussaan;

ennen aikojansa murti kuolo hengen voimakkaan.

Sydämensä, jossa äsken jalot tunteet liikkui vaan,

sykkimästä oli laannut kylmenneessä rinnassaan.

Pyhä toimi alkoi. Ääni vaikeni jo urkujen,

kaukaisuutehen jo kuoli viime kaiku kellojen,

poveen arkku seppelöitty laskettihin isänmaan.

Huokauksia nyt kuultiin haudan ympärillä vaan.

Kolme kertaa kumeasti multa putos’ arkullen;

äänin vapisevin pappi sanat lausui verkalleen,

muistosanat vainajasta kaunihit hän lausui nyt:

tuskin löytyi yhtään silmää, jok’ ei oisi vettynyt.

Löytyi toki. Partahalla haudan seisoi neitonen;

morsian hän oli ollut nuorukaisen kuollehen.

Kalpeana niinkuin aave, kyynelittä seisoi hän,

kaikki valo sammunut jo oli silmän himmeän.

Kyynelillä ei hän saanut huojennusta surulleen;

ammoin oli kyynelien lähde juossut kuivilleen;

mutta kolkko epätoivo oli hänen kasvoillaan.

Näytti, niinkuin kuulunut hän ei ois enää maailmaan.

Hautaus jo päättyi. Silloin polvillensa vaipui hän,

vihdoin kyynelvirta tuskan helpoitti jo hirveän.

Puuta vastaan kasvavata nojasi hän päänsä nyt,

ikäänkuin ois’ rukoellut; hänt’ ei kukaan häirinnyt.

Vaan kun hän ei liikahtanut isoon aikaan paikaltaan,

äiti huolissansa häntä kumartihe katsomaan;

silloin kauhistuksen huuto kuului hänen huuliltaan:

morsian jo sulhastansa seurannut ol’ kuolemaan.

Ikänä nuo hautajaiset eivät haihdu muistostain,

koska silloin tapauksen surullisen nähdä sain.

Vieläkin kun niitä muistan, kyynel silmän himmentää,

huokaus käy rinnastani, sydän synkeäksi jää.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.