Hautaus-virsi (Koskinen)

Hautaus-virsi. (Suom. Virsikirja n:o 399. ”Jam moesta quiesce querela.”) Kirjoittanut Prudentius

Nyt herkeä, surkea parku,

Jopa itkunne hillittäkäätte;

Sillä kuolema kauhistavainen

Ei o muuta kun elämän porras.

Mitä kammio kaivettu maahan,

Mitä patsahat kaunihit tietää? –

Sitä vain, että kätketty ruumis

Ainoastahan unehen uupui.

Tuo ruumispa rauennut tuossa

Hengetönnä nyt nuohana nukkuu; –

Ei aikoakaan, jopa taas on

Sillä uudesta tunnot ja mielet.

Ei aikoakaan, kun on lämmin

Asumuksehen tuttuhun tullut,

Elähyttänyt autiot aivut,

Jopa raajatkin uutehen toimeen.

Mikä kuolijan kankeudessa

Mädännyksissä makasi ennen,

Se silloin sievästi lentää

Kera sielunsa antuahaisen.

Kuten siemenki lahoten maassa

Itämistänsä valmisteleevi,

Jopa turpehen tunkevan alta

Tuo tähkiä teriä täynnä;

Samatekkin on ruumihin laita,

Joka autuahampana vuonna

Taas tarmonsa entisen ottaa,

Väsymättömän kestävän voiman.

Sepä juuri on kuoleman voitto,

Ett’ on lauttaus taivahan tielle:

Kah, salmea toisella puolen

Ilo autuas läheltä loistaa.

Ota, nurmi, nyt helleydellä

Tämä nukkuva haamunen haltuus’;

Se on ihmisen mainio muoto,

Jonka lainaksi sulle nyt uskon.

Asui äskehen siinäkin henki,

Itse luojansa laatuhun luotu;

Sitä hallitsi viisaus vankka,

Jonka Kristus on hurskaille suonut.

Tämä ruumis sun tallehes’ kätke;

Sen on luojansa etsivä kerran,

Oman kuvansa vaativa sulta,

Omaisuutensa ottava luokseen.

Kah, kerrankin joutuvat ai’at,

Joina Jumala toivomme täyttää;

Sä silloin antaos jälleen

Tämän ihmisen jäännökset ilmi.

Y[rjö Koskinen].

Lähde: Suometar 1.2.1856.