Heimoni juhlapäivänä

Heimoni juhlapäivänä. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Pysähdy pyörä,

vaikene vasaran kalke,

lakkaa jo remmien rämy,

tehdashirviön kita

hetkeksi kiinni.

Salli sun orjasi

tuokioks touhunsa heittää,

hällä on juhla,

hänen on päivänsä tullut.

Maaemo armahda

lastas, jok’ auralla astui

harmajat vuodet,

taikka hän talvisin ajoi

kuormia sarkansa höysteeks.

Helpoita häntä,

taaksensa katsoa tahtoo,

oikaista selän

hänkin ja juhlia myötä.

* * *

Nyt taapäin vuotten hämäriin

väkisin miete palaa,

syvälle veljein sydämiin

nyt kieli haastaa halaa.

Ah, mistä saisi sanat nyt,

joill’ lausua vois julki

aatokset, tunteet eletyt,

mi mielehemme kulki!

Käy tänne, salotöllin mies,

sankari korven karun,

sä kertoa voit kukaties

sen riemuttoman tarun,

mink’ elit kera heimosi

sä korven kohtaloissa,

kun kylmä maita kierteli

ja halla hiipi soissa.

Käy, näytä kuurut hartias

ja kasvojesi juovat,

niist’ tunnemme sun tarinas,

ne meille julki tuovat

sun kamppailusi kaamean

ja puutteen pitkän polun,

mi poskipäistä uurtajan

vei joka verisolun.

Miss’ on sun naises naurusuu,

johon sun lempi liitti,

ja missä uljas sukupuu,

min nuori voimas siitti?

Miss’ on sun suuri rakkautes

ja lämmittäjä lieden?

Tuliko tuoni liedelles,

sen vaalijankin vieden?

Et kerro, kurjan töllin mies,

sult’ tuska salpaa sanat,

sua liian paljon painoi ies,

sä soudit sorrot, manat.

Sun suru lauloi tuutuhun

ja ainoo sulle tosi-

ystävä oli, kanssas sun

jo kalma kilpaa kosi.

Sun sukukuntas haarautui

maailman kaikkiin ääriin,

kuin lastu laineilla se ui

ja eksyi suuntiin vääriin.

Ei lunastanut päivä, yö

sua koskaan, koito veli,

sun raukes tyhjiin kättes työ,

elotta sielus eli.

* * *

Tule esille nyt,

mies ja kalpea nainen,

luolasta, missä on kärsityt

elämän tuska ja ankeus,

Maailma katsoo:

työs on jumalainen,

mutta sun selkäsi kankeus

ja sielusi, ruumiisi turmio

palkkas on parhain.

Elämän hurmio

sammunut sulta on varhain.

Mataloista majoista,

puuttehen kylistä,

joihin on suljettu

raskaan taakkansa alle

ihmiseloa monta

ammoisist’ ajoista,

äitisi sylistä

aikaisin kuljettu

tiesi on mailmalle

kohti suurta tuntematonta.

Mahtaako tietää,

ken tänään kantaa

kättesi töitä,

mitä on sietää

saanut ja uhrina antaa

hän, joka seisoi ääressä rattaan,

mi päiviä, öitä

taukoamattaan

häijynä haastoi

orjuuden kieltä;

kuinka se raastoi

mieltä

ja sielua

vei yhä lähemmä kurimon nielua.

Voi, miten kironnut

oot sinä sielusi, ruumiisi

ostajan.

Ei ole tuumiisi

sopinut rauha ja sopu.

Silloin on vironnut

henkesi ryhti ja voima,

kun olet kostajan

itsestäs nousevan luullut,

arvellut, etteivät lopu

sukusi sorto ja soima,

ennenkuin hyöty

veriin on lyöty,

kuin sotatorven soiton oot kuullut.

* * *

Niin havahtui

peto ilkeä ihmisen veressä.

Koko maa pian ui

sodan ruskeankarvaisen meressä.

Mitä parasta aatellehet oli ihmisen aivot,

sen miekalla särkeä uhkasit miehet raivot.

Mitä rauhalla rakensit jaloa sielu ja mieli,

sen temppelin tuleen pistettämän piti pieli.

Kova kohtalo, arpa ol’ ankarin

heimomme ylitse silloin heitetty.

Aina ei toki se tie ole sankarin,

mikä on vuolaimmin verellä peitetty.

Mieletön hän,

joka aseesta laittavi jumalan,

ei elämän

pidä hukkua hurmehen humalan

saastaisen kautta.

Ei turhan tautta

nyt enää syytellä toistaan,

kun kaikissa peikko

noussut on pimennoistaan,

ja kukin on heikko

ja tuomariks kunnoton.

Tie kärsinnän tunnoton

liian ol’ ankara kestää.

Sitä voitu ei estää,

mi tuli ja taittoi tarmomme.

Nyt annamme armomme

levätä kaiken jo kauhean yli.

Lohdun auetkohon ja unhon jo syli!

* * *

Tien tehnyt olet okaisen,

oi, ystävä ja veli,

jo kerran turma jokaisen

sun toivos tuiverteli.

Mut autuas, ken uudestaan

voi elähtyä toivomaan.

Vuos’sadat perii iäisyys,

miespolvet unhoon siirtyy.

Hän huku ei, jonk’ ihmisyys

elämän kirjaan piirtyy,

vaan polvest’ elää polvehen

voimana uuden huomenen.

Hän joskin joskus erhettyy,

ken oikeutta puoltaa,

pois hältä pyyhitähän syy

ja anteeks’annon huoltaa

hänelle ääni sisästään,

mi neuvoo väärää väistämään.

On uudet päivät paremmat

tään heimon vahva tuki,

elämä vanhat, raskahat

sen ansioksi luki.

Vain hyvityksen oikeus

on tuomiolla pelastus.

Maan vahvuudetkin vaviskoot,

kun kerran koittaa aika!

Mun heimoni, sä suuri oot,

sinua seuraa taika

sen onnen, jonka täyttymys

on ihmiskunnan ylpeys!

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.