Henkipatto rakkaus
Ulkoasu
Henkipatto rakkaus Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Rakkaus henkipatto
- kahleitta tietään kulkee.
- Astua taloon julkee,
- puristaa ihmisen kättä,
- kuiskata lauseen rakkaan,
- katsoa hehkuvaan takkaan,
- mutta, kuin painais katto.
- lähtee ja portin sulkee
- taaksensa silmäämättä.
- Tuntea ei voi huolta,
- aina se lieden löytää.
- Vieras on sille vastuu,
- tiellä kun toiseen töytää.
- Lähestyy juhlapöytää,
- kohta jo poispäin astuu.
- Äänen se kerran kuuli
- vuorilta, lännen puolta,
- hymisi vuorten tuuli:
- Jalkasi kauan astui
- helteisen kevääs teitä,
- janoa näit ja nälkää,
- syö suven rypäleitä!
- Vaikeni kielto kade,
- voimaton huuto »älkää!»
- Putoaa lämmin sade,
- siitä jo pellot kastui.
- Yltäsi kahleet heitä!
- Kielto on yksi ainut:
- Ihminen, ällös sano
- omakses ihmiskättä,
- ikuista ällös ano.
- Lähteestä viihdä jano,
- jälkiäs silmäämättä
- tietäsi jälleen astu,
- siksi kun lepoon painut,
- rauhaton aallon lastu.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.