Siirry sisältöön

Henkipatto rakkaus

Wikiaineistosta
Henkipatto rakkaus

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Rakkaus henkipatto
     kahleitta tietään kulkee.
Astua taloon julkee,
     puristaa ihmisen kättä,
kuiskata lauseen rakkaan,
     katsoa hehkuvaan takkaan,
mutta, kuin painais katto.
     lähtee ja portin sulkee
taaksensa silmäämättä.
     Tuntea ei voi huolta,
aina se lieden löytää.
     Vieras on sille vastuu,
tiellä kun toiseen töytää.
     Lähestyy juhlapöytää,
kohta jo poispäin astuu.
     Äänen se kerran kuuli
vuorilta, lännen puolta,
     hymisi vuorten tuuli:
Jalkasi kauan astui
     helteisen kevääs teitä,
janoa näit ja nälkää,
     syö suven rypäleitä!
Vaikeni kielto kade,
     voimaton huuto »älkää!»
Putoaa lämmin sade,
     siitä jo pellot kastui.
Yltäsi kahleet heitä!
     Kielto on yksi ainut:
Ihminen, ällös sano
     omakses ihmiskättä,
ikuista ällös ano.
     Lähteestä viihdä jano,
jälkiäs silmäämättä
     tietäsi jälleen astu,
siksi kun lepoon painut,
     rauhaton aallon lastu.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.