Heräämiseni: 18. Usko

18. Usko.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Uskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta yliluonnollista; vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta ja uskallusta.

Usko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin usko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole ollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi Jaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: »Sinä uskot, että yksi Jumala on; sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat, ja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi osoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttarille uhrasi?» Jokainen muistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä tappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja ilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen. – Kristuksen jälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on; mutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä. Nytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa, hänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.

Senvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani uskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt rupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko pesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen elämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa aina samalla täydellinen uudestasyntyminen.

Tämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon, vaan on uskojen vaihtaminen, – semmoisten uskojen, joista kumpikin voi antaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla ennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään Jumala-Isään, niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin, minulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani ja ajatuksiani.

En tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin aatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai vähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella mielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.

Siitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla ollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten kuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko ennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin perinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut. Se kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten voinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua ulkopuolelle itseäni.

Jos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin pitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.

Taikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti siihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä siis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä, mitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.

Jos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen usko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin, että tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä pitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, ei siksi, ettei se olisi ollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä »uskoksi», sitä, mikä on luonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.

Nyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta kuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat tunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin usko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi todistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko, niin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen kanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä siinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät todistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä vähemmän se niistä tahtoi tietää.

Nyt, kun selvästi ja itsetietoisesti näen tuon oman entisen uskoni, en voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka sitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät olleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia todistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja jokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun elämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät muuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.

Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia elämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni ollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta minä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet ennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin ajattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin perinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he olivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi ja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan kaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet. Ja kumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän koulussa, ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan tulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen hehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!

Uskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin, että kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat, joilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella kuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan, että joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja kuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei koskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen sattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja aikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin, että minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla kesken aikeitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin olivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet heidän aikeittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut: Minä uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni toteutuminen; – uskoin, että olen oman elämäni herra.

Voiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!

Tätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka, mikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko viehätys.

Tämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen sijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.

Ja semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään, joka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kautta. Se usko tarjoo uuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se – ja ainoastaan se – voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.

Palaan siihen mistä aloin. Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa asioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni vastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on luottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten avaa silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole voinut ulottua.)

Ainoa »yliluonnollinen», johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa, että sinun on noudattaminen Isän tahtoa, on se, että sinulla on Isä.

Mutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.

Eikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua on johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.

Sinähän itse olet uskonut rakkauteen – ja sehän on kokonansa henkinen asia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että he tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän huulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin, ja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan heidän ajatuksistaan, – että kukaties tulet heidän ajatuksissaan kuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä, on ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet sitä hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi olet tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja ihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä muuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset jossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut heidän ajatustensa esineeksi!

Onko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen Isä, joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa vahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?

Sillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.

Nyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä verran siinä on luottamista, uskallusta ja antautumista.

Mutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen lämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme ennättäneet saada silmämme oikein auki.

Onko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?

Vai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy mitään olentoa, joka sinua rakastaa?

Se ei ole totta.

Joko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan, taikka sinä et sitä usko; ja silloin sinä uskot, että löytyy jokin henkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan ainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko, – voit nauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet usko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin, joka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin sinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään päivää; vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään pessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän arvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään. Semmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli kyllä kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan voisi odottaa semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja hienoutta, mikä voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan hän kaikessa hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä, että on Jumala, josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja hienous löydettävät. Sentähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa, mutta itse jäi elämään. – Niitä on kyllä todellisia pessimistejä, mutta ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua ja voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia, »jokapäiväisiä» ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja kasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa ihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa heidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat olivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan ymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää esiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän silmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi, joka vie hänet itsemurhaan, – pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi pois ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt, ja johon hän yhä edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten joko halveksimisen tai ivan. Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen uskon, joka häntä on ylläpitänyt. – Toiset taas tekevät itsemurhan siitä syystä, että heistä näyttää, ettei Jumala heitä rakasta. He ovat mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala voi rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys tai mielenhäiriö oli ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys olisi luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin uskonkappaletta, – että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton uskoa Jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos niin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole kyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä rakastaa.

Ei kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on mahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee näitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee mitään estettä.

Jokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen, nimeltä Jeesus.

Jokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin, kuin hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota ihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.

Miksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja Jaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa, rukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:

»Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.»

Ja sitten uudestaan rukoiltuansa:

»Minun Isäni, ellei tämä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos en minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!»

Jotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut käyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja että hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman tahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.

Ei ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta vainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat hänet ristinpuuhun.

On ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki tyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen olivat hänen mielikuvitustansa, – että hän ei kuullut mitään Isän ääntä, vaikka luuli kuulevansa, – että »Isän tahto» toisin sanoen oli sulaa erehdystä hänen puoleltaan.

Mutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, siis omaa järkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä, kuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.

Jos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan enää kysyä: mikä tarkoitus oli tällä isällä, joka antoi pojallensa – ainoalle tahtonsa täyttäjälle – käskyn mennä kuolemaan.

Ja mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat vastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus, tuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; että sinäkin uskoisit tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.

Mutta sittenkään ei uskosi merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät näin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se enää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä hurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen sinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on samalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.

»Usko ilman töitä on kuollut».

Ei se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se, että minä uskon henkeni hänen haltuunsa.

Abrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi, kun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.

Elävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.

Mutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet harhaan totuuden tieltä, – jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja vasta kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?

Yhä ja yhä samana.

Me olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme, toteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme tulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi kuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa myöten rikastua.

Ja nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.

Eikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen äärimmäisyyksistä?

»Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja toista rakastaa: taikka hän tähän suostuu, ja toisen ylenkatsoo. Ette voi palvella Jumalata ja mammonata.»

Mitä merkitsevät meille nämä sanat?

Jos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella Jumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten? Emmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä, hyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia tarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä tavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta samalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen siunausta pyrinnöillensä?

Järkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata.

Selitys onkin aivan käsillä:

Yhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä jotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa polvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.

Jeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois minulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.

Aivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää hänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä, että tekee hänen tahtonsa.

»Ette voi palvella Jumalata ja mammonata», merkitsee siis, ettemme voi yhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksianne.

Meille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten, esiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja luottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.

Voimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen oman tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden suunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen mielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme tarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme, joilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme vanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta noudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän aivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan heittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi, nälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että »kyllä Isämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa», tai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka hänen tahtoonsa perustuu.

Lapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita, jotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä, kuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän tahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.

Ja meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen sanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa, että Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko sen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii meitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä uudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.

Meidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena nykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään elämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän paljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme osanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset omat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.

Helsingissä, lokakuussa 1894.