Hiihtoretki

Hiihtoretki. Kirjoittanut anonyymi

Kirjoittaja on nimimerkki »Nda».

Eetu Teini katseli illalla kamarinsa akkunasta, miten lumihiuteet milloin putoilivat hiljalleen, milloin taasen tuulen ajamina hurjasti kiitivät eteenpäin. Pimeys esti näkemästä muita hiuteita kuin niitä, jotka menivät aivan lampun valaseman akkunan ohi. Väliin hän loi silmänsä edessään olevaan kirjaan, muka lukeakseen, mutta hänen ajatuksensa eivät näyttäneet olevan kotona. Ne harhailivat eräässä kolmikerroksisessa rakennuksessa Robertinkadun varrella sekä huomisella hiihtoretkellä. ”Pahuus, kun on huono ilma; jos huomen aamulla on tällainen, niin hiihtoretkestä ei tule mitään!” tuumasi Teini itsekseen. Siinä hän ehkä olisi istunut ja ajatellut kaiken yötä, joll’ei uni olisi ruvennut silmiä umpeen painamaan.

Hän riisui vaatteet yltään, sammutti lampun ja rupesi levolle. Mutta eipä ajatusten ollutkaan uni; ne liitelivät sinne tänne ja palasivat aina tuonne Robertinkadun taloon erään sievän olennon, Lainan, luo. Ennenkun Teini huomasikaan, seisoi hän jo täydessä hiihtopuvussa pihalla, otti vajasta sukset ja lähti livistämään Kaisanientä kohti. Siellä oli jo useita tuttavia odottamassa, koska tästä oli ennalta päätetty, mutta Lainaa ei vielä näkynyt muiden joukossa. ”Hän ei ole vielä ennättänyt”, ajatteli Teini, ”mutta tuollapa hän jo tuleekin.” Teinin sydän sykähti; miten miellyttävältä hän näyttää!

Nyt olivat kaikki koossa, joiden piti tullakin; lähdettiin siis hiihtämään. Kun jonkun aikaa oli kuljettu jommoistakin vauhtia, tultiin sopivalle mäenlaskupaikalle. Siinä ruvettiin laskettelemaan, ja hauskaa oli katsella nuorten iloa ja helearuusuisia poskia. Teini oli tuntevinaan seudun, mutta ei hän oikein tiennyt, missä hän oli. – Joku ehdotti, että tytöt astuisivat poikien taka suksille, jotta mentäisiin alas, tyttö ja poika samoilla suksilla. Ehdotus hyväksyttiin riemulla. Teini pyysi Lainaa astumaan suksillensa, ja hän tekikin niin. Sukset kulkivat ensin hiljalleen, mutta pian vauhti kasvoi, ja vihdoin mentiin tuulen nopeudella eteenpäin. Äkkiä huomasi Teini edessään äkkijyrkänteen. Mahdoton oli enää suksia kääntää, turhaa olisi myös ollut yrittää heittäytyä pitkälleen. Silmänräpäys, ja he lensivät taivaan ja maan välillä alaspäin pohjattomaan syvyyteen. Teini kiertyi ympäri, tarttui kiini Lainaan, painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja sanoi: ”Kuolkaamme yhdessä!” ”Oi Edvard,” kuiskasi Laina Teinin korvaan. Samassa tunsi tämä ankaran jysäyksen, hän luuli joka luunsa murtuneen, avasi silmänsä ja huomasi olevansa pilkkopimeässä jokin pehmeä esine sylissään.

”Missä minä olen?” huusi hän. ”Älä nyt ihmisiä pelota!” sanoi hänen asuintoverinsa heräten makeasta unestaan. Teini makasi permannolla vuoteensa viedessä tyyny sylissään.

Lähde: Kulokorsia. I. Suom. Normaalilyseen konventin albumi. 1892. Werner Söderström, Porvoo.