Huhtikuun lapsia

Huhtikuun lapsia.

Kirjoittanut Mikko Uotinen

I.

Tuuli soi

tarinoi

sydämmeen se koski,

kuulin sen

kyynelen

polttavan sai poski.

Taru tää

elämää

pisara on hento,

on se vaan

kokonaan

onnen tähtilento.

Sanotaan

sammumaan

paljon täällä saavan,

kenpä vaan

sammumaan

saa huhtikuisen haavan?

Hiljaan soi

tarinoi

kannel virsi vieno,

laulele,

soittele,

taru pienen pieno.

II.

Kasvoi Karri lapsi huhtikuun

äidin silmän siunailevan alla,

ainut lapsi, ainut äidin ilo

kallein toive, syvin syömmen sulo.

Kasvoi kuni sinikukka kunnaan

taikka niinkuin terttu tuomipuussa:

iloisena, päiväpaistehena paistain.

Kirkkahana silmäpari siinti

punamarjan lailla hohti poski,

lämmin hymy huulosilla hehkui

sanat soi kuin suviaamun laulu.

Kasvoi Karri, lapsi huhtikuun

äidin silmän siunailevan alla,

hyvänhymnit sielussansa sointui,

kevätvalta suonissansa sykki.

Terve, nuori elon kesäpäivän henki

kukki kaikkialla, kukki, kasvoi –.

Karrin elo, niinkuin kevätpuro

riemuisana kevytsäveleisnä kulki:

armas oli aamu, ilta ihanainen,

keskipäivä kaunein kajastuksin kohtas’,

herätellen tunteen tulta kotiin, isänmaahan.

Kasvoi Karri, lapsi huhtikuun

äidin silmän siunailevan alla,

etsein, oottain elon säveltänsä.

Näki rauhan rannat, tunsi poven

pienet väreet, arat aaltoilukset,

muisti tunteen ensi valkovuokot,

lemmen nurmen ensiviherrykset,

lemmenlahden laineen ensilaulun

kuni soiton sunnuntaisen kirkonkellon.

– Nyt ne nukkui, rauha seppeleenä

lepäs’ kesäks’ tulleen kevään muistoloilla.

Karri lapsi, lapsi huhtikuun,

mutta mieli päivänkirkas, lämmin,

vailla huhtikuista kylmää yötä,

aatos aurinkoinen, ei kuutamoisen kalvas,

mieli oraan vihreä, ei talven valkopinta,

sydän avoin, vailla varjoa ja viimaa

kevätöistä kuolon kieltä vailla,

– sellaisena liikkui Karri lapsi

lapsi huhtikuisen aamupäivän;

sellaisena aika hänet tunsi, uskoi,

sellaisesta työt ja aatoksensa kertoi –.

III.

Yön varjon, jäätynehen tunteen lapsi,

pettymyksen lumimyrskyn luoma,

tuulten kasvatti ja tytär tuiskun,

tähtisilmä, kuutamoisen kylmä tyttö,

järjen lapsi, jäisen tyyni

oli Kylli, huhtikuun yön syvä lapsi.

Yö aina sielussansa valvoi, kuutamoisen

kirkas ilta, huhtikuinen hankihohde

sydämmessä tunnelmiaan siitti,

kodista sai surun, maailmalta talven

itsestään ei vielä oras noussut,

– odotteli aurinkoaan Kyllin nuoruus,

Ei Kyllin sieluun ihmissilmä päässyt,

hän itse kulki kuni mustajoutsen

tai niinkuin varjo huhtikuisen hangen,

ei lemmenkesä lämmittänyt rintaa.

– Niin ui tuo mustajoutsen elonvirtaa,

ja rikkoi rauhan ihmislasten lauhain.

IV.

Huhtikuun illat,

ne oudot illat

haaveiden hämäräin;

ne – kuun kummat sillat

yllä hohtavien hankien

ja ihmiselämäin.

Huhtikuun illat,

ne kumman kirkkaat

tuulien ja tunnelmain,

kylvää kyyneliä kuutamo-

lapsien teille

ja kaihoja vain.

Huhtikuun illat,

ne mustanlemmen

syntymähetket vienot,

ne päivänlämpimät,

yökylmien lapset

ja tunteen pettävät tienot.

Huhtikuun illat,

ne keväänä hehkuu

talven syömmehen peittäin,

ne kaihoa kylvää

ja kyyneliä niittäin

sen orjat käy onnensa heittäin.

V.

Tumma oli Kylli tytti

silmä syvä, musta meri,

poski hohti, kuohui veri

huuli hymys’, elähytti.

Nuori oli Kylli tumma,

nähnyt kesää yhdeks’toista,

saanut kevään karkeloista

silmään taikatulen kumman.

Syttyi, sammui, hetkentuli

oli Kylli, hehkui hetken,

tunne silmänräpäyksen retken

hällä kesti, sitten suli.

Kylli nautti nuotioista,

jotka hälle sydän kantoi,

hymyin niille tuulta antoi,

– tuntein sydämmmessä toista.

Hyvä oli Kylli. – Miksi

oli aina Kylli hento,

niinkuin tunteen tähtilento,

kaiken kypsi kyyneliksi?

Siksi, että huhtikuuta

Kylli kantoi povessansa,

yökylmää, hetken tuikettansa –,

mi varjon luo, ei mitään muuta.

VI.

Näki Karri Kyllin kerran

kuutamossa kulkemassa,

kuuhun kultasätehistä

loisti silmät, loisti kassa.

Katsoi Kyllin silmäin mereen

Karri yössä, kuutamossa,

katsoi syvään huhtikuinen

luonnon honkaholvistossa.

Näkyi Kyllin hymy, kyynel,

Karrin ensi laine läksi,

ensilemmen hehku silmän

heitti lemmenhämäräksi.

Kulki Karri, kaikkialta

kaksi silmää hälle siinti,

hymys’ huulet, kirkas kyynel

tummiin silmäripsiin kiinti.

Lakkas’ rauha Karrin rinnan,

soivat kuutamoisen soitot,

tuleekohan aamukoitot

vaiko iltaruskot riuturinnan?

VII.

Näki Kylli Karrin kalpeaisen,

näki kirkkaan silmäpalon,

näki tyynen kotilammen lapsen,

kiintyi lapseen auringon ja valon.

Uppos’ syvään Karrin silmiin

hymys’, varma voitostansa,

niinkuin kuningatar tulen

liikkui hohto poskillansa.

Hetken kukkaa kaihos’ Kylli,

hetken auringoista lemmenaikaa,

huulten onnea ja silmän tulta,

jolle huomenna jo unhonsävel raikaa.

VIII.

Istui kerran kaksi onnellista

kuullen rinnan säveleitä,

jotka sunnuntaista virttä henki,

liukui pitkin onnen valkoteitä.

Posket hohti, syömmet syttyi, –

”mennään korpehen me onnelliset”, –

sykki Kyllin sydän hetkellisnä,

– ”siell’ on meillä hetket riemulliset”.

Karrin silmä katsoi, katsoi...

vaipuneena Kyllin silmään syvään,

tuntui niinkuin pelännyt hän oisi

painautua onnen syliin hyvään.

Mutta onnellinen oli Karri lapsi...

Kylli uskoi että onnea on tässä...

Aika tiesi: päivää huhtikuun

yökylmät aina ompi päättämässä.

IX.

Sykki Karrin sydän:

”Suuri olet lempi, pyhä,

aina uutta luot sä yhä,

olet neitseenpuhdas, jalo,

olet sielun syvin valo.

Mit’ on ihmisrinta ilman sua?

Jäinen linna, kuolon kylmä holvi.

Mit’ on ihmisrinta lemmenrikas?

Tuomi tuhatterttuinen se ompi.

Leimu lempi, pala pyhä tuli,

riemun nuotiona säily,

säily tunne neitsytpuhtahana,

ollos rinnan autuusunelmana.”

Näinpä sykki Karrin sydän,

leimus’ huhtikuisen lapsen mieli,

kun hän kulki elon polkuansa

onnen päivän valaistessa tietä.

* * *

Sykki Kyllin sydän:

”Kaunis ompi tyyni kotilahti,

kauniimpi on elon valtameri,

ihanaa on onnellinen päivä

ihanampaa myrskymielen voittokulku.

Onni sitoo tuntehin ja toivein,

vapaa tahdon elämässä olla.

Etäällä mi mulle siintää –, siinä riemu

likellä mi omanani uinuu, – siinä orjuus.

Karri lapsi, haavemieli herkkä,

hyvää sulle elämässä toivon,

sinä lauha leivo mielit kotiorren alle,

min’ oon kotka, mielin maailmalle.

Ikuinen on tuli, sikspä palakoon,

ikuinen on elo, sikspä perhoks maailmaan,

tunteen tulivirttä laulamaan...

ilon malja, onnen malja, maista aikanaan!”

Näinpä hehkui Kyllin sydän,

haastoi huhtikuinen tunteen tuuli.

X.

Päivä alkoi, päivä päättyi,

viikot vaihtui,

Karrin povi polttavammaks’ yltyi,

Kyllin hymy kylmeni

ja haihtui.

Uusi tuli, uusi tunne

Kyllin voitti,

Karrin poski kalpeaksi kuihtui,

silmäpalon kirkkaan

murhe voitti.

Kyllin kuva Karrin sieluun

iäks’ jäätyi,

Kyllin silmäpari, hymy, kyynel

aina siinti, – siitä

onni iäks’ häätyi.

Kyllin rintaan piirtoa ei pientä

muistot luoneet,

monta kuvaa syttyi, sammui

Karrin jälkeen, muttei

jälkeä oo silti tuoneet...

Kuni varjo kulkee Karri

pitkin elonsiltaa,

mykkä on, ei kyynel loista,

sydän itkee yksinänsä

kuutamoista iltaa...

XI.

Jo hapset on harmaat

Karrin ja armaat

silmänsä sokeiksi sammui...

Hän vaivalla kulkee

mutt’ sielunsa sulkee

hän arkana aina. –

Jo Kylli on lunnaan

onnelle suonut, hän kunnaan

vihreän alla nyt nukkuu.

Sen ääressä istuvi illoin

Karri ja tuntuvi silloin

kuin katsoisi Karrihin silmyet armaat.

Vuosia istunut Karri on illoin,

lakkaako milloin –?

Lakkaa kun elämänsurunsa sammuu.

Ja itse hän vaipuvi mustahan multaan,

saa haudalle seppeleen kuutamon kultaa

ja rintaansa rauhan jä etsityn onnen.

Hän haudalla hiljaan huhuu –

”hän huhtikuullensa puhuu” –

kuiskivat kuulijat siiloin.

Näin tunteen lapsena kulkee,

mi saanut ei, syliinsä sulkee

sydänlempensä syvintä kukkaa.

Povi hällä niin kaunista kantoi,

elo kaiken kylmetä antoi,

pyhin unhotu ei, ei koskaan – –

XII.

Taru tää

elämää

pisara on hento,

on se vaan

kokonaan

tunteen tähtilento.

Sanotaan

sammumaan

paljon täällä saavan,

– kenpä vaan

sammumaan

saa huhtikuisen haavan. –?

Kuopio, 6–4–10.

Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.