Humaltunut venhe

Wikiaineistosta
Humaltunut venhe.

Kirjoittanut Arthur Rimbaud
Suom. Kaarlo Sarkia.


Kun verkkaan laskeuduin yli kylmien Virtojen pinnan,
mua enää kahlinnut ei venemiesteni johtava ies:
oli heiltä lävistäneet Punanahkojen nuolet rinnan,
sotahuudoin naulittu jo oli paaluun jok’ainoa mies.
Tavaroista nyt huolia ei, ei vaunuista, kuormastoista,
ei vehnästä Flaamienmaan, puuvillasta Englannin ei.
Oli miesteni kuolema mun vapauttanut touhuista noista,
ajelehtia virrat soi minun nyt, mihin mieleni vei.
Lumen tullessa aavalle uin, mua keinutti luode ja vuoksi,
Veden loiskeesta laitani soi kumeammin kuin lapsen pää.
Jokin niemi, kahleista maan joka saarena merelle juoksi,
tämän hämmingin voitollisen olis saattanut ymmärtää.
Ja siunauksensa soi meren-heräämiselleni myrsky,
kevyempänä korkkiakin minä laineilla leikkiä löin.
Iankaikkinen keinutti mua veriuhrien vaatija hyrsky,
opaslyhtyjen silmää en typerää minä kaivannut öin.
Ihanampana kuin mitä on mehu lapsille omenan lihan
minun laitaani kuusista nyt vesi viheriäinen söi,
pesi viinitahroista mun, liast’ ihmisen puhtaaksi ihan,
minun ruorini riuhtaisi pois ja ankkurin irti löi.
Meren runossa kylpenyt oon minä siitä hetkestä asti,
meren fosforivälkkeessä uin, johon päilyvät tähdet ja kuu,
join syvyyttä viheriää, johon joskus haaveksivasti
ja kalvaana, ihastuen joku hukkunut laskeutuu,
johon, syvyydet kirkastaen, punahohteessa päivänkoiton,
kun hiljaa keinuen veet idän kultaloistoa juo,
väkevämpänä viiniäkin, yli paisuen lyyrainne soiton,
värit katkerat rakkauden, verenruskeat taivas luo.
Näin vahvuudet ratkeavat salamoista ja pilvenpatsaat,
merivirrat ja tyrskyt, myös meren ehtoot tyynin sain,
sarastukset hurmaantuneet kuin kyyhkyset, hyökyratsaat –
mitä nähneensä toisinaan joku ihminen luuli, ma näin.
Kun myrskyä ennustaen sapenkarvainen aurinko laski,
kuin antiikin näyttelijäin surunaamiot jäykistyneet
oli hyytyvät säteet sen, väriltään kuin homeinen vaski.
Kuin siivet kyyhkysien näköpiirissä välkehti veet.
Näin unessa vihreän yön lumiaavojen vaikeitten yllä,
minä näin miten verkalleen meren silmiin suudelmat nous.
Puunmahlojen kierron näin tavatonten ja outojen kyllä,
miten kalvolla soivan veen sinikeltainen fosfori sous.
Kuukausia seurannut oon, miten raivolla vauhkon karjan
vesivuoret kohisten kiis yli riuttojen rynnäten pois –
en uskonut, että tuon veden lauman valkeaharjan
jalat kuultavat Maariain tyveneksi hillitä vois.
Hipas laitani mun Floridaa, uin rantoja lämminten saarten,
tulisilmissä pantterien kuvat vieraitten kukkien näin,
rajaviivasta taivaan ja veen näin riippuvan sateenkaarten
kuin suitsina viheriäin meren ratsujen, syvyyttä päin.
Rämemaat näin höyryävät, näin katiskat valtavat, joihin
Leviathanit mädäntyvät, kalahirviöt suunnattomat.
Näin tyynin ja kuulain sain, miten kuilujen uumentoihin
hopeaisina kimmaltaen vedet vuorilta putoavat.
Näin jäätiköt, helmiset veet, avaruuksien liekkipäärmeet,
hylyt laivojen inhoittavat punaliejussa poukaman suun,
miten loisien näännyttämät, hidasliikkeiset jättiläiskäärmeet
putos oksilta vääristyneen ja myrkyntuoksuisen puun.
Jos lapsille näyttää vois, mitä kaikkea katsella mahdoin:
kalat kultaiset, kimmaltavat, kalat, jotka laulaa ja soi.
Vapauttani riemuitsevaa meri juhli kukkivin vahdoin
ja tuuli kuvaamaton minun kylkiini siivet loi.
Kun joskus kyllästymään meren sai napapiirien soudot
ja kun nyyhkeessä maininkien ihanasti keinuen uin,
meri kohotti uumenistaan mua kohti kukkansa oudot –
kuin nainen polvistunut sitä kuuntelemaan unohduin
sen helmisilmäisien, kovaäänisten lintujen toraa
ja likaa kannattaen kuin aalloista kohonnut paas.
Ja kun uneensa loputtomaan uponneet päin kultaista soraa
läpi köytteni vajosivat selällään, minä purjehdin taas...
Vene kadonnut syleilyyn leväaarnion seittien, ansain,
avaruuksiin vihertäviin, miss’ ei sävel linnun soi,
minä, jonka hylkyä ei pelastaisi kuunarit Hansain,
Monitorit, haaskaani mun, joka kyllältä vettä joi,
joka, auerta ympärilläin sinipunertavaa, värisevää,
läpi taivaan kuultavan kuin lasimuurin kulkea sain,
joka kantaa harjallaan sinisammalta, aurinkolevää,
valikoituja leivoksia ilopöytiin runoilijain,
minä, jonka laidoilla öin sadat sähköiset kuut säkenöivät,
merihevosten kanssa ken uin humaltuneena kaikki veet,
kun paahteiset heinäkuut ukonvaajoilla rikki löivät
kuvut ultramariiniset, meren taivaat kuumentuneet,
joka vavisten kuulin, kun kevätkiiman vimmassa uuden
Behemotit ja Maal-virrat huus, penikulmien taa satojen,
minä, kulkija lakkaamaton sinenkuultavan hiljaisuuden,
minä kaipaan Eurooppaa, varustuksia vanhoja sen.
Kuin tähtien sikermät näin minä arkipelaagit ja saaret,
mua taivasten huikaisevain humalluttanut on ihanuus.
Kuin linnut kimmaltavat, kuin säihkyvät sateenkaaret
joko varjossa iäisen yön nukut hiljaa, voimani uus?
Totisesti, en itkeä voi enempää. Kajo aamujen viiltää
mua, min raju rakkaus on humalluttanut horrokseen.
Valo julma on jokaisen kuun, joka aurinko polttaen hiiltää.
Emäpuuni jos pirstoutuis! Ah, jos uppoisin pohjaan veen!
Jos vettä Euroopan minä kaipaan, se pieni aivan
ja musta lammikko on, johon hämyssä illansuun
joku lapsi kyyristynyt, surumielinen kaarnalaivan
tuo vesille, hauraan niin kuin perhonen toukokuun.
Meren rannattomaan ikävään minä vaivuin sen aalloissa kylpein,
nyt en kilvassa kestää voi puuvillankuljettajain,
ei viettele kunnia mua, ei viirien väike ylpein,
en silmiä ponttoonien voi nähdä kammottavain.


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.