Ihmisen polku

Ihmisen polku. Kirjoittanut Heikki Välisalmi

I. Elämän alku.

Yö kaamea

pirttihin katsoo

kuin synkkä silmä,

jonk’ kalvosta

yhtä ei onnen

sädettä välkä.

Yö synkeä,

valtias syksyn,

puutetta katsoo,

jonk’ keskellä

alkanut uus on

elämä murheen.

Yö ankara,

linnahas astuu

orja nyt lisää!

Hän sielussa

kohtalon taakkaa

synnystä kantaa.

Yö kaamea

pirttihin katsoo

poijutta pientä,

mi rinnalla

kelmeän vaimon

silmänsä avaa.

II. Äidin kehtolaulu.

Tuuti, tuuti, mun kullaistani,

raskas on matka murheen,

tuima kohtalo kulkijalla

turulla elon turheen.

Hyssyn, hyssyn, mun poijuttani,

äidin leinoa lasta,

elämä sulle nurjan sivun

näyttävi maailmasta.

Tuuti, tuuti, mun tupuistani,

minnekä katsot, kulta?

Näinkö jo pian puutteen kirot

riistävät unen sulta?

Hyssyn, hyssyn, mun hentoistani,

tuskalla sua kannoin,

älä itke, rintani mehun

viimeisen äsken annoin.

Tuuti, tuuti, mun kullaistani,

tyydy tyhjähän rintaan.

Elo köyhän on ostettava

suurten surujen hintaan.

Hyssyn, hyssyn, läyliä lasta,

kuulut kurjien lukuun,

meille polku on ohdakkeista

ollut suvusta sukuun.

Tuuti, tuuti, mun kuopustani,

nukkuos köyhään kehtoon;

kuka tietää, milloin on matka

maammosi manan lehtoon.

III. Keväinen kuva.

Oi mikä kirkkaus! Ah mikä soitto!

Sinenä läikkyvi taivas loitto,

ei ole äärtä, ei ole rajaa,

aurinko tulivaunuilla ajaa.

Oi, miten helkkävät ilmojen pielet,

soi kuni tuhanten urkujen kielet!

Huokuvat onnea mannut ja aineet,

sataisin peilein päilyvät laineet,

paahtavin huulin paadetkin rantain

hehkuvat aallolle suukkoja antain;

niityllä kukkaset päätänsä nyökkää,

tuuli kun sulhona parvehen hyökkää.

Näin ympäri onni on elämän täyden.

Miks ihminen kulkee kuurussa käyden?

Miss’ on hymy leikkivä huulilta lasten?

Joko kohtalo vienyt on virtaa vasten?

Miks kasvoilla käy kuni väristys pelon,

oi, näinkö sä ankara oot, laki elon?

Joko näin on aikaisin selvinnyt totuus:

ilo, leikki ei koskaan suostu sun rotuus!

IV. Orpo.

Kelloin ääni syksyiltään

häipyy helkähdyksin.

Poika palaa kirkkomaalta

maailmalle yksin.

Raskas on astujan mieli.

Mannun multaan rauhaan pääsi

kitumasta taatto,

maammon kantoi toissa vuonna

samanlainen saatto.

Jaksa ei kertoa kieli.

Veljet, siskot elon teille

haipui minne mikin.

Taaton hautasoitto yksin

hälle helkähtikin.

Mieroonko poikasen matka?

Vieras vienyt lahon töllin,

laittaa sijaan uutta.

Poika muistaa menneen, vielä

nää ei vastaisuutta.

Yksin nyt taivalta jatka!

Illan varjot pitenevät,

päivä sammuu saloon.

Kelvanneeko ihmisille

orpo yöksi taloon?

Kolkko on kulkijan latu.

Taatotonna, maammotonna

mieron mittaajana.

– Penkille käy pitkällesi,

kuuluu tyly sana.

Synkkä on elämän satu.

V. Koneen orja.

Räiske ja pauhu ja remmien rämy,

kalkutus niinkuin luolassa hiitten,

ympäri ainainen harmaja hämy,

päivä ei piikoita piirihin niitten,

joiden on osana orjana koneen

levähtämättä tiimahan moneen

tunkea ruokaa hirviön kitaan,

kärsien itse kuoleman hitaan.

Rautainen ahmatti armotta raastaa

uhrinsa sielun ja hengen ja lihan.

Rakkauden kieltä se taida ei haastaa,

rattaitten rouske on sappea vihan.

Hirviön onni on henkäys surman,

suurimman nautinnon, riemun ja hurman

tuntee se tuskasta orjansa sielun,

vaipuvan edessä vampyyrin nielun.

Auta ei uljuus ja uhma ja nuoruus,

alistu alle sen ankaran mahdin,

jolle on uhrina vartesi suoruus,

joka sun kättesi määräävi tahdin!

Uhraa sun unelmas suuruus ja pyhyys,

muistaos keväisen lempesi lyhyys.

Perintö sulia on orjien suvun,

tahdoton olet, täyttönä luvun.

VI. Keväinen lempi.

Kuiski aamun tuuli

riemuks kahden rinnan,

ruso päivän huuli

kalpeutta pinnan.

Kaksi ihmislasta

kulkee kevään teitä,

päästä suremasta,

elo, hetkeks heitä.

Kahden sydänparan

sama tunne liittää;

aikoo onnen saran

yhdessä he niittää.

Kohtalo, sä aave,

väisty, väisty tieltä;

salli, että haave

haastaa onnen kieltä.

Kaksi nuorta johtaa

tiensä kevätlehtoon,

sieltä heidät kohtaa

vielä rusko ehtoon.

Pyhä hiukan avaa

unten maata sorjaa.

Huomenissa havaa

jälleen kaksi orjaa.

VII. Yhteisvoima.

Meitä on monta

kärsivää sielua,

lukematonta

kurjuuden nielua

kohti käyvää,

väsähtäyvää

liian varhain,

joille ihmisen

osa parhain

raskas on työ.

Kun hetkemme lyö,

me ei murruta enää,

vaan teemme jo tenää,

meitä on monta,

lukematonta.

Me liitymme rintaan

rinta ja kylkeen kylki.

Me kaikkemme hintaan

puollamme veljeä heikkoa.

Ken toistansa hylkii

ja yksin kulkee

ja ovensa sulkee,

hän orjuuden peikkoa

koskaan ei häädä,

vaan luoksensa jäädä

sen sallivi iästä ikään.

Ei taistaja mikään

hän ole, ja sokkona tarpoo

hän tiensä ja onnea arpoo.

Me vaadimme onnemme,

riistetyn rahalla,

vaadimme takaisin

hyvällä tai pahalla.

VIII. Työn laulu.

Työ ankara, työ armoton,

sen alle taipuu tarmoton;

vain vahva tahto nousta voi,

kun kutsu yhteen kuoroon soi.

Työ valtava, työ suuri on

ja yhteisvoima muuri on,

mi ainut murtumatta jää,

kun hirmumyrsky myllertää.

Työn vahvat ovat vartiat,

kas, niiden kestää hartiat,

ja kokonaista maailmaa

ne olkapäillään kannattaa.

Työn ylpeähän valtikkaan

kaikk’, kaikki nojaa päällä maan,

ja maankin alta muistuttain

soi ääni porain, vasarain.

Työ armoton, työ ankarin,

oot ainut osa sankarin,

on kerskausta kaikki muu

ja toden eessä herpouu.

Työ valtava, työ pyhä oot,

maailman pohja yhä oot,

et ihmistä sä orjanas

voi sietää valtakunnassas.

IX. Vanha ja nuori polvi.

Haipuvat hiljaa

vuodet, mi taistoja tiesi,

kystä jo viljaa

vartovi viikatemiesi.

Hellitä taakka,

helpoita kannattajata,

loppuhun saakka

kuljettu raatajan rata.

Monta on surun

kyyneltä täytynyt puistaa.

Sainko mä murun

onnea, työläs on muistaa.

Päättyvi retki

hautahan harmajahasten,

heimoni hetki

ehkä on lasteni lasten.

Kohdalla heidän,

kohtalo, tahtonet maksaa

kaiken, mi meidän

kestää on täytynyt, jaksaa.

X. Päivän nousu.

Kumpujen harjalta päivän kulta

nousee, kiehtoo ja loistaa.

Ehkä se, ystävä, surun sulta

suurenkin saattaa poistaa.

Katso, luonto on luomisen työssä,

kirkastu, kasva, nuorru!

Välkähti väkevä soihtu yössä,

taakkasi alta suorru!

Huolien haamu, totta sä häivyt,

aamu onnea lupaa.

Paistatko hellien suven päivyt

keskelle köyhän tupaa,

vai suotta kierrät ajasta aikaan

tietä korkean sinen?

Täällä on pyrkimys päivän taikaan,

usko, ymmärtäminen.

Päivä on noussut. Paistanet meille

lapsille työn ja aineen?

Loistanet onnen ihmisen teille,

rintahan riemun paineen?

Ihminen, turha on mielesi nöyryys,

näytä otsasi seessä!

Heitä jo vihdoin selkäsi köyryys

uuden onnesi eessä.

Lähde: Välisalmi, Heikki 1936: Täysi päivä: runoja. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Helsinki.