Ihmislapsi, siemen hyvän

Ihmislapsi, siemen hyvän. Kirjoittanut Mikko Uotinen

Pilvilinnassansa ajanemo

kohtalojen kultavaippaa kutoo,

valkorannuks’ ilo siihen liittyy

pohjaväriks’ surunkyynel putoo. –

Kutoo tunnotonna, salamoitsee

tuskankipinöitä ajanpirta,

karkkoo hymy kalmistojen helmaan,

uhkaa, ulvoo murheen mustavirta.

Syntyy ihmislapsi siemenenä hyvän

syttyin kipinästä tunteenpalon,

kasvain kukkasena rinnan riemun

lemmen leimuna ja välkkehenä valon.

Yllä sointuu kohtalojen kannel

ajanemon kangaspuiden helske,

rinnan rauha sumun lailla sulaa

tunteen turtaa mailmojen melske.

Mit’ on elo kuolevaisen, herkän,

ihmislapsen horjuvaisen, hennon?

– Eikö liene ajanyössä tuikkaa

välähtää kuin valo tähtilennon?

Kohtalojen raskas vaippa estää

päivän nousemisen keväisellä miellä,

se ei sorru, joka toivontulen suojaa

rinnassansa vastuksien tiellä.

Syntyy ihmislapsi siemenenä hyvän

kaatukohon puoltajana, lasna valon,

silloin sammuessaan sytyttää

hän muiston aina palavaisen palon.

Lähde: Uotinen, Mikko [1911]: Sätehiä: runoja. Työväen kirjakauppa, Viipuri.