Siirry sisältöön

Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa

Wikiaineistosta
Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa.

Kirjoittanut Eero Eerola


Ilo harmaiden töllien akkunoista loistaa,
kun kevätpäivän sätehet jo leikkiä lyö,
ja myrtit, verenpisarat ne päivään päänsä nostaa,
ne ulos kurkkii, katsovat, kun kevät talven kostaa
ja kuinka taittuu pimeän ja pakkasen yö.
Taas heloittavat kunnaillansa talot punapäädyt,
taas metsäkin lumiturkin päältänsä luo:
jo saapuu kevät, kaulassansa kukka-kirjokäädyt,
jo etelätär lämpimän suutelon suo.
Ja niinkuin taikasauvoin nyt päivän poika maita
taas koskevi ja vapauden huumaus soi,
ja korpi, metsän kohina ja kaikki ilman pielet
ja vellamoisten, vedenneitten vapahitten kielet
ne riemuissansa laulavat: oi kevät, kevät, oi!
Ja kaino vuokko kätkössänsä terälehdet avaa
ja päivän pojan syleilyyn nyt unhoittuu,
ja nurmi, talven nukkunut, se elämään jo havaa
ja hiirenkorva-lehtiänsä aukovi puu...
Taas kevätmahlat juoksevat ja joka suoni sykkii
ja kirkkahamman silmä nyt loisteen saa,
ja kiurun virret korkealla päitten päällä helää
ja ihminen taas täysin rinnoin riemuansa elää –
ah, autuasta talvensa on unhoittaa...


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.