Inger, Östråtin rouva: Viides näytös

Wikiaineistosta
Neljäs näytös Viides näytös.
Inger, Östråtin rouva
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Inger, Östråtin rouva


(Ritarisali. On edelleen yö. Salia valaisee heikosti ainoastaan kynttilä, joka on jalassaan pöydällä, etualalla oikealla. Rouva Inger Gyldenlöve istuu pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena.)

INGER-ROUVA

(lyhyen vaitiolon jälkeen).

Maan viisaimmaksi sanovat he minua. Luulen, että sitä olenkin. Viisain. – Kukaan ei tiedä, miksi minä olen viisain. Kolmattakymmentä vuotta olen taistellut pelastaakseni lapseni. Siinä on arvoituksen avain. Se se antaa älyä otsaan. –

Älyä? Mihin joutui älyni tänä yönä? Mihin haipui huolenpito asioistani? Korvissani humisee ja soi. Näen edessäni haamuja, niin ilmi-elävinä, että voisin käydä niihin kiinni. (Kavahtaa ylös.)

Vapahtaja, mitä tämä on? Enkö enää järkeäni hallitse? Siihenkö veisi viimein, että minä, että minä –?

(Pusertaa päälakeaan; istuutuu sitten jälleen ja sanoo rauhallisemmin.)

Oh, ei se ole mitään. Se menee ohitse. Ei mitään hätää; – – se menee ohitse.

Kuinka rauhallista täällä salissa on tänä yönä! Yksikään suvun isä tai omainen ei katso uhkaavasti minua. Ei tarvitse enää heitä kääntää seinään päin. (Nousee taas.)

Niin, oli hyvä, että viimeinkin rohkaisin mieleni. Me voitamme, – ja sitten olen perille päässyt. Saan lapseni takaisin. (Tarttuu kynttilänjalkaan poistuakseen, mutta pysähtyykin ja sanoo itsekseen.)

Perillä? Päämaali? Saada hänet takaisin? Sekö vain, – ei sitten mitään muuta? (Laskee kynttilän takaisin pöydälle.)

Nuo sattuman sanat, jotka Nils Lykke tuli virkkaneeksi –. Kuinka voi hän nähdä syntymättömän ajatukseni? (Hiljemmin.)

Kuninkaan äidiksi. Kuninkaan äidiksi, hän sanoi. – Ja miksipä ei? Eikö sukuni ole ennen minua hallinnut kuninkaitten tavoin, joskaan heillä ei ole ollut kuninkaan nimeä? Eikö minun pojallani ole yhtä oikeutetut vaatimukset Sture-suvun oikeuksiin kuin tuolla toisella? Jumalan edessä hänellä ne on, – totisesti, jos taivaassa on oikeutta.

Ja näistä oikeuksista olen pelon hetkellä kirjallisesti luopunut. Olen huolimattomin käsin antanut ne pois, – hänen vapautensa lunnaina.

Jos voisin ne saada takaisin? – Heräisiköhän taivaan viha, jos minä –? Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän –? – – Kuka tietää; – kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. Sen tulee riittää. Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, – nukkua ne päästäni pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo aprikoiden)

Kuninkaan äiti!

(Poistuu hitaasti vasemmasta tausta-ovesta.)

(Lyhyen ajan jälkeen tulevat Nils Lykke ja Elina Gyldenlöve aivan hiljaa sisään ensimäisestä ovesta vasemmalta. Nils Lykkellä on pieni lyhty kädessä.)

NILS LYKKE

(valaisee huonetta tarkastellen ympärilleen ja kuiskaa).

Kaikki on hiljaista. Minun täytyy lähteä.

ELINA.

Oi, salli minun siis vielä yksi ainoa kerta katsoa sinua silmiin, ennenkuin jätät minut.

NILS LYKKE

(syleilee häntä).

Elina!

ELINA

(pienen vaitiolon jälkeen).

Etkö koskaan enää tule Östråtiin?

NILS LYKKE.

Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? – Mutta tahdotko sinä olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen kohtaamme?

ELINA.

Tahdonko olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? – Sinä tulit yön hetkellä; kolkutit oveeni; – ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti kasvonsa Nils Lykken olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän jälkeen. – – Uskollinen, kysyt? Minähän olen sinun. Olen sinun; – minun täytyy olla – aina ja iankaikkisesti.

NILS LYKKE.

Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun kuluu, emäntänä isieni linnassa.

ELINA.

Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään.

NILS LYKKE.

Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi?

ELINA.

Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua. Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä voi rakkaus olla sinulle muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin leluja.

NILS LYKKE.

Elina, – kuule minua!

ELINA.

Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä, koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, – kuinka merkillistä, – kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa, arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, – sinun, joka olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden.

NILS LYKKE

(syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle).

Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima –. Jos on rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.)

ELINA.

Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus –

NILS LYKKE.

Oi, ei mitään, – ei mitään!

Elina, – nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa, mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua –

ELINA.

Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi, että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä vaatii. (Asettuu maahan Nils Lykken jalkoihin.)

Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni, joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja iankaikkisesti.

Hyvä Jumala, – kuinka sokea olen ollut itseäni kohtaan! Vielä tänä iltana sanoin äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla ylpeyteni». Mitä sitten ylpeyteni on? Tietää kansalaiseni vapaiksi ja sukuni kunnioitetuksi kautta maan? Oi, ei, ei! Minun rakkauteni on ylpeyteni. Pikku koira on ylpeä, kun se tohtii istua herransa jaloissa ja saa leivänmuruja hänen kädestään. Samoin olen minäkin ylpeä, niinkauan kuin uskallan istua sinun jaloissasi, kun sinun sanasi ja silmäsi ruokkivat minua elämän leivällä. Katso, siksi sanon sinulle, niinkuin sanon äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla rakkauteni»; sillä siihen ylpeyteni sisältyy nyt ja aina.

NILS LYKKE

(vetää hänet syliinsä).

Ei, ei jaloissani, vaan rinnallani on paikkasi, – aina, miten korkealle kohtalo minut saattaneekin asettaa. Niin, Elina, – sinä olet johtanut minut paremmalle tielle; ja jos minun kerran on sallittu tehdä kunniakas työ ja sovittaa, mitä hurjassa nuoruudessani olen rikkonut, on kunnia sinun ja minun yhdessä.

ELINA.

Oi, sinä puhut, niinkuin minä olisin se sama Elina, joka illalla heitti kukkakimpun jalkoihisi. Kirjoistani luin rikkaasta elämästä kaukaisissa maissa. Torvien soiden ratsastaa ritari vihreään viitaan haukka käsivarrellaan. Niin kuljet sinäkin läpi elämän; – niin nimesi kaikuu edelläsi, minne saapunet. Ainoa, mitä minä tältä rakkaudelta pyydän, on saada levätä kuin haukka käsivarrellasi. Kuin haukka olin minäkin sokea valolle ja elämälle, kunnes sinä otit pois silmiltäni siteen ja annoit minun lentää ilmoihin ja yli viidan huippujen. Mutta, usko minua, – kuinka rohkeasti siipeni levitänkin, aina palaan kuitenkin takaisin häkkiini.

NILS LYKKE

(nousee).

Niinpä uhmaan minäkin menneisyyttä! Kas tässä, – ota tämä sormus; ja ole minun Jumalan ja ihmisten edessä, – minun, vaikka vainajain uni siitä häiriytyisi –

ELINA.

Sinä peloitat minua. Miksi sanoit sinä –?

NILS LYKKE.

Ei se ollut mitään. Tule nyt; anna minun asettaa sormus sormeesi. – Kas niin; nyt olen kihlannut sinut!

ELINA.

Minä Nils Lykken morsian! Tuntuu kuin olisi unta, – kaikki tämä, mitä tänä yönä on tapahtunut. Oi, mutta niin ihanaa unta! Minun rintani on niin keveä. Ei ole sielussani enää katkeruutta eikä vihaa. Minä tahdon sovittaa kaikki vääryyteni. Olen ollut tyly äidilleni. Huomenna menen hänen luokseen; hän antakoon minulle anteeksi, mitä olen rikkonut.

NILS LYKKE.

Ja suokoon suostumuksensa liittoomme.

ELINA.

Sen hän tekee. Oi, minä tiedän sen varmasti. Minun äitini on hyvä; kaikki ihmiset ovat hyviä; – minulla ei ole enää kaunaa ketään kohtaan – paitsi yhtä.

NILS LYKKE.

Paitsi yhtä?

ELINA.

Oi, se on surullinen juttu. Minulla oli sisar –

NILS LYKKE.

Lucia?

ELINA.

Tunsitko sinä Lucian?

NILS LYKKE.

En, en; olen kuullut vain hänen nimensä.

ELINA.

Myöskin hän antoi sydämensä eräälle ritarille, joka – petti hänet. Nyt on hän taivaassa.

NILS LYKKE.

Ja sinä?

ELINA.

Vihaan ritaria.

NILS LYKKE.

Älä häntä vihaa! Jos sielussasi on laupeutta, anna hänelle anteeksi, mitä hän on rikkonut. Usko minua, hänellä on rangaistus omassa rinnassaan.

ELINA.

Hänelle en koskaan anna anteeksi! Minä en voi, vaikka tahtoisinkin; sillä niin pyhästi olen vannonut – – (Kuunnellen.) – Hst! Kuulitkos?

NILS LYKKE.

Mitä? Mistä?

ELINA.

Ulkoa; kaukaa. Siellä ratsastaa joukko miehiä maantiellä –

NILS LYKKE

Ah, ne ovat he! Ja minä unohdan –! He tulevat tänne. Vaara uhkaa! Minun täytyy lähteä!

ELINA.

Mutta minne? Oi. Nils Lykke, mitä salaat sinä –?

NILS LYKKE.

Huomenna, Elina, tulen takaisin. Nyt nopeasti, – missä on se salakäytävä, josta puhuit?

ELINA.

Hautakammion läpi. Katso täällä – on luukku –

NILS LYKKE.

Hautakammion! (itsekseen.) Vaikkapa; pelastaa hänet täytyy!

ELINA

(ikkunan ääressä).

Ratsujoukko on aivan portin takana – (Ojentaa Nils Lykkelle lyhdyn.)

NILS LYKKE.

Hyvä – (Alkaa laskeutua luukusta alas.)

ELINA.

Mene pitkin käytävää arkun luo asti, jossa on pääkallo ja musta risti; se on Lucian –

NILS LYKKE

(nousee kiireesti takaisin ja lyö luukun kiinni).

Lucian –. Phui!

ELINA.

Mitä sanot?

NILS LYKKE.

Oh, ei mitään. Ruumiin haju minua pyörrytti.

ELINA.

Kuule, ne kolkuttavat porttiin!

NILS LYKKE

(pudottaa lyhdyn).

Ah, liian myöhäistä –! (Kamaripalvelija Björn tulee kiireesti kynttilä kädessä oikealta.)

ELINA

(rientää häntä vastaan).

Mitä tämä on, Björn? Mitä on tapahtunut?

BJÖRN.

Päällekarkaus! Kreivi Sture –

ELINA.

Kreivi Sture? Mikä hänellä?

NILS LYKKE.

Surmattuko?

BJÖRN

(Elinalle).

Missä on äitinne?

KAKSI PALVELIJAA

(syöksyy sisään oikealta).

Inger-rouva! Inger-rouva!

ROUVA INGER GYLDENLÖVE

(sytytetty kynttilä kädessä tulee sisään vasemmalta takimmaisesta ovesta ja sanoo nopeasti).

Tiedän kaikki. Menkää alas linnanpihaan. Pitäkää portti auki ystäville, mutta muille kiinni.

(Laskee kynttilän pöydälle vasemmalle. Björn ja palvelijat poistuvat oikealle.)

INGER-ROUVA

(Nils Lykkelle).

Sellainen se ansa siis oli, herra valtaneuvos!

NILS LYKKE.

Inger Gyldenlöve, minä vakuutan –!

INGER-ROUVA.

Väijytys, jossa hänet vangittaisiin, heti, kun olitte saanut minulta tuon lupauksen, joka voi murskata minut!

NILS LYKKE

(vetäen poveltaan lupaus-paperin ja repien sen kappaleiksi).

Tässä lupauksenne. Minä en pidä itselläni mitään, joka todistaisi teitä vastaan.

INGER-ROUVA.

Mitä teette?

NILS LYKKE.

Minä puollan tästä hetkestä teitä. Jos olen rikkonut teitä vastaan, – niin, kautta taivaan, koetan sovittaa rikokseni. Mutta ulos täytyy minun nyt päästä, vaikka raivata tie miekallani! – Elina, – sano äidillesi kaikki! – Ja te, Inger-rouva, olkoon tilimme unohdettu. Olkaa jalomielinen ja – vaiti! Uskokaa minua: te olette minulle kiitollinen ennenkuin päivä nousee.

(Kiiruhtaa ulos oikealle.)

INGER-ROUVA

(katsoo korskeana hänen jälkeensä).

Kas niin! Ymmärrän hänet!

(Kääntyy Elinan puoleen.)

Nils Lykke –? No –?

ELINA.

Hän kolkutti oveeni ja asetti tämän sormuksen sormeeni.

INGER-ROUVA.

Ja rakastaa sinua koko sydämestään?

ELINA.

Niin hän sanoi, ja minä uskon häntä.

INGER-ROUVA.

Kauniisti tehty, Elina! Hahaa, herra ritarini, nyt tulee minun vuoroni!

ELINA.

Äiti – te olette niin omituinen. Oi, minä tiedän sen kyllä, – minun tyly käytökseni vihastutti teidät.

INGER-ROUVA.

Ei suinkaan, Elina! Sinä olet kuuliainen tytär. Laskit hänet sisään; kuuntelit hänen koreita sanojaan. Käsitän hyvin, mikä ponnistus se sinulle oli; sillä tunnenhan vihasi –

ELINA.

Mutta! äitini –!

INGER-ROUVA.

Hiljaa! Meidän aikeemme sopivat yhteen. Miten sinä teitkään, älykäs lapseni? Minä näin rakkauden oikein loistavan hänestä! Pidä häntä nyt kiinni! Vedä yhä tiukemmalle ansaan; ja sitten –. Ah, Elina, jos voisimme raastaa hänen rinnastaan tuon valapaton sydämen.

ELINA.

Voi minua – mitä sanotte!

INGER-ROUVA.

Älä anna luontosi lannistua. Kuule, minulla on sana, joka pitää pystyssä sinut. Tiedä siis. – (Kuunnellen.) Nyt he taistelevat portin takana. Kärsivällisyyttä! Kohta hän tulee. (Kääntyy jälleen Elinan puoleen.) Tiedä siis: Nils Lykke oli se mies, joka saattoi sisaresi hautaan.

ELINA

(huutaen).

Lucia!

INGER-ROUVA.

Hän se oli, niin totta kuin meillä on kostaja!

ELINA.

Taivas minua nyt auttakoon!

INGER-ROUVA

(kauhistuneena).

Elina –?

ELINA.

Olen hänen kihlattunsa Jumalan edessä.

INGER-ROUVA.

Onneton lapsi – mitä olet tehnyt!

ELINA

(samein äänin).

Rikkonut sydämeni rauhan. – Hyvää yötä, äiti!

(Poistuu vasemmalle.)

INGER-ROUVA.

Hahahaa! Alas luisuu Inger Gyldenlöven suku! Se oli viimeinen tyttäreni.

Miksi en voinut olla puhumatta? Jos hän ei olisi mitään tiennyt, olisi hän ehkä tullut onnelliseksi, – tavallansa.

Sen piti käydä niin! On kirjoitettu tuolla tähdissä, että minun on taitettava yksi vihreä oksa toisensa jälkeen, kunnes koko puu on paljas ja lehdetön.

Antaa mennä; menköön! Nyt saan takaisin poikani. Muita, tyttäriäni, en tahdo muistella.

Tilille? Käydä tilille? – Ah, se on viimeisenä päivänä vasta. – On pitkä aika ennenkuin se tulee.

NILS STENINPOIKA

(huutaa ulkona oikealla)

Hei, – murtakaa portti!

INGER-ROUVA.

Kreivi Sturen ääni –!

NILS STENINPOIKA

(aseettomana ja revityin vaattein syöksyy sisään ja huutaa epätoivosta nauraen).

Terveeksi jälleen, Inger Gyldenlöve!

INGER-ROUVA.

Minkä menetitte?

NILS STENINPOIKA.

Valtakuntani ja henkeni!

INGER-ROUVA.

Ja talonpojat? Sotilaani, – mihin ne jätitte?

NILS STENINPOIKA.

Osan näette pitkin maantietä. Kuka muut otti, en voi teille sanoa.

OLAF SKAKTAVL

(ulkoa oikealta).

Kreivi Sture! Missä olette?

NILS STENINPOIKA.

Täällä, täällä!

OLAF SKAKTAVL

(tulee sisään, oikea käsi kääreessä).

INGER-ROUVA.

Oi, Olaf Skaktavl –?

OLAF SKAKTAVL.

Oli mahdotonta päästä läpi väijytyksen.

INGER-ROUVA.

Olette haavoittunut, näen.

OLAF SKAKTAVL.

Oh, yksi sormi vähemmän, siinä kaikki.

NILS STENINPOIKA.

Missä ovat ruotsalaiset?

OLAF SKAKTAVL.

Kintereillämme. Murtavat porttia –

NILS STENINPOIKA.

Oo, Jeesus! Mutta ei, ei! Minä en voi, – minä en tahdo kuolla!

OLAF SKAKTAVL.

Jokin piilopaikka, Inger-rouva! Emmekö voi kätkeä häntä tänne jonnekin?

INGER-ROUVA.

Mutta jos he tutkivat talon?

NILS STENINPOIKA.

Niin, niin, he löytävät minut! Ja minut laahataan vankeuteen, tai hirtetään –! Oi, ei, Inger Gyldenlöve, – sen minä varmaan tiedän, – sitä te ette anna tehdä!

OLAF SKAKTAVL

(kuunnellen).

Lukko murtui –!

INGER-ROUVA.

Mieslauma ryntää porttikäytävään!

NILS STENINPOIKA.

Ja jättää elämä nyt! Nyt, kun sen vasta piti alkaa! Nyt, kun juuri sain tietää, että minulla on jotakin, jonka vuoksi elää! Ei, ei, ei! – Älkää luulko, että olen pelkuri, Inger Gyldenlöve! Kun saisin vain sen verran elon päiviä, että –

INGER-ROUVA.

Ovat jo alhaalla linnantuvassa. (Vaativasti Olaf Skaktovlille.) Hänet täytyy pelastaa – maksoi, mitä maksoi!

NILS STENINPOIKA

(tarttuu Inger-rouvan käteen)

Oi, sen minä tiesin; – te olette ylevä ja hyvä!

OLAF SKAKTAVL.

Mutta miten? Kun emme voi piiloittaa häntä –

NILS STENINPOIKA.

Ah, minä tiedän; minä tiedän! Salaisuus –!

INGER-ROUVA.

Salaisuus?

NILS STENINPOIKA.

Niin; teidän ja minun!

INGER-ROUVA.

Kristus, – tiedättekö te sen?

NILS STENINPOIKA.

Kaikki. Ja nyt, kun on henki kysymyksessä –. Missä on ritari Nils Lykke?

INGER-ROUVA.

Paennut.

NILS STENINPOIKA.

Paennut! Jumala minua auttakoon; sillä ainoastaan ritari voi kieleni päästää. – Mutta henki on kalliimpi kuin lupaukset! Kun ruotsalaisten päällikkö tulee –

INGER-ROUVA.

Mitä silloin? Mitä aiotte?

NILS STENINPOIKA.

Ostaa henkeni ja vapauteni; – paljastaa hänelle kaikki.

INGER-ROUVA.

Oi, ei, ei! Säälikää!

NILS STENINPOIKA.

Eihän ole muuta pelastusta. Kun kerron hänelle, mitä nyt tiedän –

INGER-ROUVA

(katsoen häneen järkytystään hilliten).

Niin olette pelastettu?

NILS STENINPOIKA.

Niin juuri. Nils Lykke puhuu hyväkseni. Uskokaa, se on viimeinen keino.

INGER-ROUVA

(selviten ja päättävästi).

Viimeinen keino? Olette oikeassa, – viimeistä täytyy aina vielä koettaa. (Osoittaa vasemmalle.) Kas tuonne voitte kätkeytyä siksi aikaa.

NILS STENINPOIKA

(hiljaa).

Uskokaa minua, – ette koskaan kadu tekoanne.

INGER-ROUVA

(puolittain itsekseen).

Jumala suokoon, että sananne olisi totta!

NILS STENINPOIKA

(menee nopeasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalle).

OLAF SKAKTAVL

(aikoo seurata häntä, mutta Inger-rouva pidättää).

INGER-ROUVA.

Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti?

OLAF SKAKTAVL.

Se kurja! Hän ilmaisee teidän salaisuutenne, tahtoo uhrata teidän poikanne pelastaakseen itsensä.

INGER-ROUVA.

Kun on henki kysymyksessä, sanoi hän, niin täytyy koettaa viimeistä keinoa. – Hyvä, Olaf Skaktavl, tapahtukoon niinkuin hän sanoi.

OLAF SKAKTAVL.

Mitä tarkoitatte?

INGER-ROUVA.

Henki hengestä! Toisen heistä täytyy tuhoutua.

OLAF SKAKTAVL.

Ah, – Te tahdotte –?

INGER-ROUVA.

Jos ei tuon suuta tuolla tuketa ennenkuin hän pääsee ruotsalaisen päällikön puheille, niin kadotan poikani, jos hänet sitävastoin raivataan tieltä, niin saan aikanani vaatia kaikki hänen oikeutensa oman lapseni hyväksi. Silloin saatte nähdä, että vielä on malmia Inger Ottiksentyttäressä. Luottakaa siihen, – kauan teidän ei tarvitse odottaa enää kostoa, jota kaksikymmentä vuotta olette janonnut. – Kuuletteko, he tulevat ylös portaita! – Olaf Skaktavl! Teistä riippuu, olenko huomenna lapseton nainen vai –

OLAF SKAKTAVL.

Käyköön niin! Vielä on minulla yksi luja koura tallella. (Ojentaa hänelle kätensä.) Inger Gyldenlöve, minun tähteni ei nimenne kuole sukupuuttoon. (Poistuu vasemmalle Nils Stenssonin luo.)

INGER-ROUVA

(kalpeana ja vavahtaen).

Uskallanko tosiaan sen –?

(Huoneesta kuuluu melua, hän rientää huudahtaen ovea kohti.)

Ei, ei, – se ei saa tapahtua!

(Sisältä kuuluu raskas putoamisen jysäys; hän sulkee korvansa kaksin käsin ja rientää epätoivoisin katsein poikki lattian. Hetken päästä ottaa hän varovasti kätensä korviltaan, kuuntelee jälleen ja sanoo hiljaa.)

Nyt se meni! Kaikki tuolla on hiljaista. – Sinä näit sen, Jumala, että minä epäröin! Mutta Olaf Skaktavl oli liian nopeakätinen.

OLAF SKAKTAVL

(tulee vaitiollen saliin).

INGER-ROUVA

(lyhyen ajan jälkeen katsomatta häneen).

Onko se tehty?

OLAF SKAKTAVL.

Hänestä saatte olla huoletta; – hän ei anna ilmi ketään.

INGER-ROUVA

(kuin äsken).

Hän on siis vaiti?

OLAF SKAKTAVL.

Kuusi tuumaa rautaa rinnassa. Kaasin hänet vasemmalla kädelläni.

INGER-ROUVA.

– Niin, niin, oikea olisi ollutkin siihen liian hyvä.

OLAF SKAKTAVL.

Se on teidän asianne; – ajatus lähti teistä! Ja nyt Ruotsiin! Rauha teille, siksi aikaa! Kun ensi kerran tapaamme Östråtissa, alan minä itse työni.

(Poistuu takimmaisesta ovesta oikealle.)

INGER-ROUVA.

Käsissäni verta. Siihen piti sen siis mennä. – Hän alkaa olla kalliisti ostettu.

(Kamaripalvelija Björn tulee sisään, seurassaan muutamia ruotsalaisia huoveja, ensimäisestä ovesta oikealta.)

ERÄS HUOVEISTA.

Anteeksi; – jos olette linnanrouva –

INGER-ROUVA.

Kreivi Stureako etsitte?

HUOVI.

Häntä.

INGER-ROUVA.

Ette ole siinä tapauksessa harhateillä. Kreivi on hakenut suojaa luotani.

HUOVI.

Suojaa? Anteeksi, jalosyntyinen rouva, mutta sitä ette voi hänelle antaa, sillä –

INGER-ROUVA.

Mitä sanotte, on kreivi itsekin käsittänyt, ja siksi hän on – menkää, katsokaa itse – siksi hän on surmannut itsensä.

HUOVI.

Surmannut itsensä?

INGER-ROUVA.

Katsokaa itse, kuten sanoin. Tuolta huoneesta löydätte ruumiin. Ja koska hän nyt jo on joutunut toisen tuomarin eteen, niin pyydän, että hänet viedään täältä kaikella sillä kunnialla kuin hänen aatelinen syntyperänsä vaatii. – Björn, sinä tiedät, että minun oma arkkuni on ollut monta vuotta valmiina salakamarissa. (Huoveille.) Siinä pyydän teitä viemään kreivi Sturen ruumiin Ruotsiin.

ENSIMÄINEN HUOVI.

Käskynne täytetään. (Eräälle toisista.) Juokse sinä ja vie tämä tieto herra Jens Bjelkelle. Hän odottaa muitten ratsumiesten kanssa kauempana maantiellä. Me toiset saamme lähteä tuonne ja – – –

(Yksi huoveista menee ulos oikealle, muut Björnin kanssa huoneeseen vasemmalle.)

INGER-ROUVA

(kulkee hetkisen vaiti ja rauhattomana ympäri salia).

Ellei kreivi Sture sellaisella kiireellä olisi jättänyt jäähyväisiään maailmalle, olisi hän kuukauden päästä heilunut hirsipuussa tai saanut istua elinikänsä vankeudessa. Olisiko se ollut hänelle tätä parempi kohtalo?

Tai hän olisi pelastanut henkensä heittämällä lapseni vihollisteni käsiin. Minäkö se siis hänet tapoin? Eikö susikin puolusta pentuaan? Kuinka uskaltavat he tuomita minua, jos iskinkin kynteni siihen olentoon, joka aikoi ryöstää minun oman lihani ja vereni? – Se on seikka, jonka täytyi tapahtua. Jokainen äiti olisi tehnyt niinkuin minä.

Mutta ei ole aikaa turhiin aprikoimisiin. Toimia minun pitää.

(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle.)

Minä kirjoitan kaikille ystävilleni kautta maan. Kaikkien heidän täytyy nousta puolustamaan suurta asiaa. Uusi kuningas – valtionhoitaja ensin ja sitten kuningas – – (Alkaa kirjoittaa, mutta keskeyttää ajatuksissaan ja sanoo hiljaa.)

Kenenkä valitsevat he vainajan sijaan? – Kuninkaan äiti –? Se on kaunis sana: kuninkaan äiti. Kuninkaan tappaja – mikä eriskummallinen ajatus. Vastakohtia. Toinen, joka ottaa hengen kuninkaalta, ja toinen, – antaa hengen kuninkaalle. (Nousee.)

No hyvä, minä annan korvauksen siitä, mitä olen ottanut. – Minun poikani olkoon kuningas! (istuutuu jälleen ja ryhtyy työhön, mutta työntää sen taas syrjään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.)

On aina ilkeää, kun talossa on ruumis. Sentähden minun on nyt niin kummallinen olla. (Kääntää nopeasti päätään sivulle, ikäänkuin puhuen jollekulle.) Vai ei, muka? Mistä muusta se sitten johtuisi? (Aprikoiden.)

Onko sitten niin suuri ero kaataa vihollinen tai surmata hänet? Knut Alfinpoika oli halkaissut miekallaan monta otsaa, ja kuitenkin oli hänen omansa rauhallinen kuin lapsen. Miksikä minä sitten aina näen tuon – (tekee kädellään liikkeen ikäänkuin iskien jotakuta veitsellä) tuon iskun sydämeen – ja sitten punaisena virtaavan veren? (Hän soittaa ja jatkaa puhettaan penkoen papereitaan.)

Tästä lähtien minä en tahdo sellaisia ilkeitä näkyjä. Tahdon tehdä työtä yötä ja päivää. Ja kuukauden kuluttua – yhden kuukauden – tulee minun poikani luokseni – –£


BJÖRN

(tulee sisään).

Tekö soititte, rouva?

INGER-ROUVA

(kirjoittaen).

Sinun pitää tuoda lisää kynttilöitä. Tästä alkaen minä tahdon paljon valoa huoneisiin.

(Björn menee takaisin vasemmalle.)

INGER-ROUVA

(hetken päästä, nousten kiivaasti).

Ei, ei, ei; – minä en voi käyttää kynää tänä yönä! Päätäni polttaa ja Särkee. (Peljästyneenä kuunnellen.)

Mikä se on? Oh, ne ruuvaavat arkun kantta kiinni tuolla.

Silloin, kun olin lapsi, kertoivat minulle jutun kuolleesta ritari Aagesta, joka kulki kirstu seljässä. – Jos tuonkin päähän pälkähtäisi tulla jonakin yönä kirstu seljässä kiittämään kestityksestä? (Hymyilee hiljaisesti.) Hm, – meillä aikuisilla ei ole enää mitään lapsuususkoistamme. (Kiivaasti.) Mutta sellaiset sadut eivät kuitenkaan sovi! Ne tuovat rauhattomia unia. Kun minun poikani tulee kuninkaaksi, täytyy ne kieltää.

(Hän käy pari kertaa edestakaisin; sitten avaa hän ikkunan.)

Kuinkahan kauan mahtaa mennä ennenkuin ruumis alkaa mädätä? Kaikki huoneet täytyy tuulettaa. Niinkauan kuin sitä ei ole tehty, on täällä epäterveellinen olla.

(Björn tulee sisään tuoden kahta kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin, ja asettaa ne pöydälle.)

INGER-ROUVA

(joka on jälleen ryhtynyt papereihinsa).

Se on oikein. Painakin nyt mieleesi, mitä sinulle sanon. Paljon kynttilöitä pöydälle! – – Mitä ne nyt hommaavat siellä sisällä?

BJÖRN.

Ne ruuvaavat vielä arkun kantta kiinni.

INGER-ROUVA

(kirjoittaen).

Ruuvaavatko ne sen hyvästi?

BJÖRN.

Niin kuin on tarpeen.

INGER-ROUVA.

Niin, niin, – sinä et saata tietää, kuinka se on tarpeen. Pidä silmällä, että se tehdään huolellisesti. (Menee hänen luokseen käsi täynnä papereita ja sanoo salaperäisesti.) Björn, sinä olet vanha mies, mutta yhden asian painan sydämellesi: Varo kaikkia ihmisiä, – sekä niitä, jotka ovat kuolleita, että niitä, joiden täytyy kuolla. – Mene nyt sinne – mene, ja katso, että ne ruuvaavat kannen hyvin kiinni.

BJÖRN

(hiljaa, päätään pudistaen).

En ymmärrä, mikä hänellä on.

(Menee jälleen huoneeseen vasemmalle.)

INGER-ROUVA

(ryhtyy sinetöimään erästä kirjettä, mutta heittää sen vielä puolitekoisena kädestään, kulkee hetken edestakaisin; sitten sanoo hän kiivaasti).

Jos minä olisin pelkuri, niin ilmoisna ikänä en olisi tätä tehnyt! Jos olisin pelkuri, niin olisin minä huutanut itselleni: seis! niin kauan kun vielä hiukankin toivot sielullesi autuutta! (Hänen silmänsä osuvat Sten Sturen kuvaan; hän karttaa näkyä ja sanoo hiljaa.)

Tuossa hän ilmielävänä hymyilee minulle! Hyi!

(Kääntää kuvan seinään päin, siihen katsomatta.)

Miksi sinä nauroit? Senkö tähden, että tein pahoin pojallesi? Mutta se toinen, – eikö hänkin ole sinun poikasi? Ja hän on samalla minun, huomaa se! (Katsoo varkain pitkin kuvariviä.)

Niin hurjina kuin tänä yönä en ole vielä koskaan heitä nähnyt. He seuraavat silmillään minua, minne menenkin. (Polkee jalkaansa permantoon.) Mutta minä en tahdo sitä! Minä tahdon rauhaa talossani! (Alkaa kääntää kaikkia kuvia seinään päin.) Niin, vaikkapa olisit itse pyhä Neitsyt Maaria – –. Luuletko sinä, että siihen nyt on aikaa? Miksi sinä et koskaan kuullut rukouksiani, vaikka minä niin palavasti pyysin takaisin lastani? Miksi? Siksi, että Wittenbergin munkki on oikeassa: ei ole välittäjää ihmisten ja Jumalan välillä!

(Hengittää raskaasti ja jatkaa yhä kiihtyvällä hurjuudella.) On sangen hyvä, että olen nyt siitä selvillä. Kukaan ei nähnyt, mitä tuolla tapahtui. Ei ole ketään, joka todistaa minua vastaan. (Levittää yhtäkkiä kätensä ja kuiskaa.)

Minun poikani! Rakastettu lapseni! Tule luokseni! Tässä minä olen! – Hst! Sanonpa sinulle jotain. Minä olen vihattu tuolla ylhäällä, tähtien takana, – siksi, että synnytin sinut maailmaan. Minut oli määrätty kantamaan Herran Jumalan lippua maassa. Mutta minä kuljin omaa tietäni. Siksi minun on täytynyt kärsiä niin paljon ja kauan.

BJÖRN

(tulee huoneesta vasemmalta).

Rouva, minun täytyy ilmoittaa – – – hyvä Jumala, – – mitä tämä on?

INGER-ROUVA

(on noussut ritarisalin pääistuimelle, joka on seinämällä oikealla).

Vaiti; hiljaa! Minä olen kuninkaan äiti. He ovat valinneet minun poikani kuninkaaksi. Otti kovalle, ennenkuin niin pitkälle päästiin; – sillä itse mahtavinta vastaan sain minä taistella.

NILS LYKKE

(tulee hengästyneenä sisään oikealta).

Hän on pelastettu! Sain Jens Bjelkeltä lupauksen. Inger-rouva, – tietkää, että – –

INGER-ROUVA.

Hiljaa, sanon minä! Katsokaa, mikä ihmistungos.

(Kuolinvirsi kuuluu huoneesta vasemmalta.)

Nyt tulee kruunaussaatto. Mikä kansan paljous! Kaikki kumartuvat kuninkaan äidin edessä. Niin, niin; hän onkin taistellut poikansa puolesta, – niin, että sai siitä veriset kädet. – Missä ovat tyttäreni? En näe heitä.

NILS LYKKE.

Kristuksen pyhä veri – mitä täällä on tapahtunut?

INGER-ROUVA.

Tyttäreni; – minun kauniit tyttäreni! Minulla ei ole yhtään tytärtä enää. Minulla oli vielä yksi, ja hänet kadotin, kun hän aikoi morsiusvuoteeseen. (Kuiskaten.) Lucia oli jo siinä, ruumiina. Ei ollut tilaa kahdelle.

NILS LYKKE.

Oih, niin on siis käynyt! Herran kosto on minua kohdannut.

INGER-ROUVA.

Näettekö hänet? Katsokaa! Tuolla on kuningas. Hän on Inger Gyldenlöven poika! Minä tunnen hänet kruunusta ja Sten Sturen sormuksesta, joka hänellä on povella. – Kuulkaa, kuinka riemu raikuu. Hän lähenee! Kohta saan sulkea hänet syliini! Ha, ha, kuka voittaa, Jumala vai minä?

(Huovit kantavat sisään ruumisarkkua.)

INGER-ROUVA

(puristaa päätänsä ja huutaa).

Ruumis! (Kuiskaten.) Hyi; se on ilkeää unta! (Vaipuu istuimellaan kumaraan.)

JENS BJELKE

(joka on tullut sisään oikealta, pysähtyy ja huutaa hämmästyneenä).

Kuollut! Kumminkin siis –

ERÄS HUOVEISTA.

Itse hän –

JENS BJELKE

(vilkaisten Nils Lykkeen).

Hän itse –

NILS LYKKE.

Hst!

INGER-ROUVA

(heikosti ja ympäri päänsä miettien)

Niin, oikein; – nyt minä sen muistan.

JENS BJELKE

(huoveille).

Laskekaa ruumis maahan. Se ei ole kreivi Sture.

ERÄS HUOVEISTA.

Anteeksi, herra ritari; – mutta tämä sormus, joka hänellä oli kaulassa –

NILS LYKKE

(tarttuu häntä käsivarteen).

Ole vaiti, sinä!

INGER-ROUVA

(ponnahtaa ylös).

Sormus? Sormus?

(Rientää ja tempaa sen käteensä)

Sten Sturen sormus. (Huutaen.) Oo, Jeesus Kristus – minun poikani.

(Heittäytyy ruumisarkulle.)

HUOVIT.

Hänen poikansa?

JENS BJELKE

(samall’aikaa).

Inger Gyldenlöven poika?

NILS LYKKE

Niin se on.

JENS BJELKE.

Mutta miksi te ette minulle sanonut – –?

BJÖRN

(joka koettaa nostaa Inger-rouvaa ylös).

Auttakaa, auttakaa! Inger-rouva, – mitä te tahdotte?

INGER-ROUVA

(heikolla äänellä, kohottautuen puolittain).

Mitä tahdon –? Arkku lisää. Hauta lapseni luona – – –

(Hän vaipuu jälleen voimattomana ruumisarkulle. Nils Lykke poistuu kiireesti oikealle. Muut läsnäolijat ovat kaikki tyrmistyksissään.)