Isän Päivä

Ihanaa on saunominen

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Isän Päivä Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Tähän päättyvät Sivukulman Santerin pakinat.

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 17.11.1949, s. 2.

Vanha ystäväni Harjuksen Ville pistäytyi tässä eräänä pimeänä ehtoopuhteena luokseni ja holkkitupakan sytytettyään hän, silmissään eräänlainen hämäännyksen ja uteliaisuuden sekainen ilme, heti ensi töikseen kysäisi:

— Tiedätkö sä, Santeri, että viime pyhänä oli joku sellainen Isän Päivä?

— Tottakai sen tiedän. Mutta mitäs siitä, sehän on jo ollut ja mennyt, vastasin hieman ihmetellen Villen kysymystä.

— No, tuliko sulle silloin mitään ikävyyksiä? tuteeraa Ville aivan ilmeisesti jännittyneenä.

— Ei tullut, vastasin ja samalla hoksasin, mistä Villen kenkä puristaa. Katsos, minä luin etukäteen sanomalehdestä tuosta hienosta keksinnöstä ja tiesin olla varuillani. Ilmoitin kylmästi perheelle, että Isän Päiväksi ei tässä talossa ostella lahjoja eikä tehdä muitakaan hassutuksia. Ja jos ostetaan, niin minulta ei tipu riksiäkään siihen hommaan!

— Jassoo, vai sillä tavalla, lausahti Ville ilmeisestikin pettyneenä. Jokusilla näyttää olevan aikaa aviisien tutkimiseen, mutta pienviljelijä kerkiää hädin tuskin lukea kuolinilmoitukset, tappelukset, ryöstömurhat, tynamiittimurrot ja muut semmoiset tärkeimmät tapahtumat. Kilpa-ajot ja huutokauppailmoituksetkin pakkaavat joskus jäämään huomaamatta, kaikenlaisista »isien päivistä» ollenkaan puhumattakaan. — Ja niin sitä sitten kävi niinkuin kävi…

— No, kakistahan kurkustasi, sanoin minä, nyt vuorostani uteliaana.

— Se on oikeastaan pitkä juttu, lausahti Ville huokaisten. Mutta ehkä se hieman helpottaa, kun saa asian jutella vanhalle kaverille. — Joo, viime pyhänä se tapahtui. Olin lauantaina vielä kynnöllä, kävin ehtoolla saunassa ja pyhäaamuna päätin nukkua hieman pitempään, ainakin seitsemään saakka, kun poika Aukusti lupasi käydä aamutallissa. Mutta annas olla! Heti kuuden jälkeen tulee eukko ja tenavat pirttiin sänkyni viereen, alkavat laulaa jotakin virren tapaista, kaikilla naama omituisessa virneessä. Eukkokin, joka, niinkuin hyvin tiedät, on useimmiten äksyllä päällä, ainakin silloin, kun joskus pyhäinpäivän runtuna tai muulloin kerran pari vuodessa palaan naapurista kaljoittelemasta, hymyilee nyt koko naamallaan ja lykkää, hitto soikoon, etten paremmin tule ja sano, minulle sänkyyn kukkaspurkin. Arvaathan sen, että olin kuin ällikällä lyöty. Luulin ensin, että tässä on yön aikana noin vain huomaamatta taidettu siirtyä »autuaimmille metsästysmaille», kuten herrat pruukaa sanoa, mutta kun muija toi vähän vikkelästi kahvikupin nisusen kanssa sieltä kyökin ja lykkäsi sen mun kouraani, niin helpotuksekseni totesin, jotta täällä murheen laaksossa sitä vielä sentään, herran kiitos, vaelletaan. Vielä hieman päästäni pyörällä vedin housut jalkaani, nostin sen halvatun kukkaspuketin nurkkaan sängyn taakse ja kysyin, jotta mitä tämä kaikki nyt oikein meriteeraa. Se meijän Annu, kylläs sen tiedät, joka käy sitä kansakoulun seittemättä luokkaa — joo, oli se seittemäs luokka kanssa eri keksintö — niin, se Annu lausui jonkun runon »isien töistä» ja selittää, että nyt on »Isän Päivä» ja nyt kaikkien täytyy olla oikein kilttejä isälle, joka tuolla tuiskussa ja pakkasessa raataa perheensä hyväksi. Vilkaisin ulos, mutta siellä sataa tuhjutti vettä ja taivas ei ollut pakkasen näköinenkään. Muija, joka ei vissistikään ole yhtään porua päästänyt sitten kuin vihkipallilla ja joskus, kun se itki kiukusta, kun Ahveniston Matleena sen haukkui, niin, eukko selitti kyyneleet silmäkulmissa, että Annun puhe on sellaista »runollista kieltä», kun puhuu tuiskusta ja pakkasesta, vaikka siellä ei nyt satu olemaan kumpaakaan. Ja sitten eukko silitti mun karvaista leukaani — säästin parranajon pyhäaamuun vastoin tapojani, minkä kun pruukaan ajella partani saunassa — ja sellaisella porunsekaisella äänellä puhui siihen suuntaan, että yritetään olla tässä oikein hyviä »pikku isille» ja että osuuskaupasta on ostettu vähän makkaraakin ja juustoa ja oikeita riiskryynejä, jotta »pappa» saa oikein hyvää syötävää. — Tämä puhe oli niin peräti outoa kuulla meijän muijan suusta, hän kun, niinkos hyvin tiedät, käyttää tavallisest semmoista »proosakieltä», kuten herrasväessä on tapana sanoa, etten ollenkaan älynnyt kysyä, mistä siihen on rahat saatu. Söin hyvällä ruokahalulla, röyhtäilin päälle ja otin päivemmällä pienet nokkaunet. Herättyäni perhe yhäti hymyili ja oli höyliä. Aukusti poika tuntui tätä hieman häpeilevän ja painui kylään. Mutta minun poloisen päähän pälkähti ihana ajatus! Päätin hankkia pari putelia lääkettä ja tarjota sitä oikein rehellisesti kotonani Jussilan Taavetille, joka, niinkos tiedät, on rehti ja reilu naapuri sekä avulias mies niin tuulessa kuin tuiskussakin.

Menin ehtoopäivällä Niinistön Empun luo ja pyysin sen hakemaan ainetta pari putelia. Löin hänen käteensä tuhatlappusen, meiltä kun myytiin lahtarille semmonen satakiloinen sika juuri edellisenä perjantaina. Rahat kyllä piti säästää veroihin, mutta tuumailin siinä juhlahumussa, että saadaan sitä kerran meilläkin juhlia, kun akkakin on noin höylillä päällä. Putelit tulivat, ja paluumatkalla poikkesin Jussilan Taavetin puheille. Otimme tallissa muutaman tukevan moukun ja painuimme sitten meille. Taavetti halusi nähdä meidän tammaa, ja siellä tallissa tuli taas otettua joku näkäräinen. Mutta minuun meni ylpeyden piru ja sanoin Taavetille, että mennääs sisälle ottamaan oikein kahvirakkarit. Taavetti epäröi ja voritteli eukostano, mutta minä selitin leveästi, että meidän muija ei turhia resuneeraa. — Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä! Eukko toi kyllä kahvia kamariin Taavetille ja minulle, mutta annas olla, kun teimme ensimmäisen puolikupposen! Silloin alkoi mökä ja meteli, jonka aikana muija palautui joka sortilla jokapäiväiseen tyyliinsä. Ei puhuttu enää »isikullasta», vaan juopporetkusta, joka kurkkukosken kautta antaa painua talon rahat ja oltavat. Taavetti otti lakkinsa ja lähti. Minä painelin perässä Jussilaan, josta emäntä oli Porissa sukuloimassa. Ryyppäsimme Taavetin kanssa putelit tyhjiksi ja ehtoolla painuimme pirssillä kauppalaan. Hotellin eteispassari, tai mikä se sellainen on, yritti ensin meitä estellä sisälle pääsemästä, puhui jotakin pöytien varaamisesta, mutta kun vilautin lompuukistani nelmannin ja neljä tuhatlappusta, niin jopas päästiin sisälle. Meitä passattiin kuin herroja ikään, tuotiin nokan eteen voimakkaita ja hienonhajuisia juomia, joita ahkerasti viljelimme. Rahani riittivät tähän kaikkeen, mutta Taavetin täytyi maksaa pirssikyyti…

Aamulla — jaa, se oli kamala aamu — meillä salamoi ja jyrisi. Eukko kaipasi kymmentätuhatta, haukkui ja rähisi. — Mikä vielä pani sen poliisinkin tulemaan verorahoja karhuamaan! Tyhjästä on paha nyhjästä, ja niinpä ulosmitattiin kantakirjatammani, se rakas Maailman-Manta. — Joo, ja kaiken kukkuraksi osuuskauppa lähetti laskun Isän Päivän kukasta, makkarasta, juustosta ja verokahvista. No, milläs minä ne maksoin, mutta muistin sentään olevani isäntä talossani ja pidin kamalan saarnan muijalle ja tenaville joutavasta tuhlauksesta kaikenkaltaisten Isän Päivien vuoksi. Yritti siinä eukko inistä vastaan, mutta sinä, Santeri, tiedät, ettei minulle kaikin ajoin ole hyvä ryppyillä, vaimoväen varsinkaan. — Tuhlaavat rahaa mokomien päivien vuoksi, petkuttavat oudolla käytöksellään talon herraa ja isäntää ja kehtaavat vielä hyppiä silmille. Vähemmästäkin sitä suuttuu tällainen lauhkealuontoinenkin mies…

Harjuksen Ville lähti hakemaan takauksia naapurista. Lähtiessään hän lupasi tehdä sylttyä siitä miehestä tai naisesta, joka on keksinyt Isän Päivän. Käski vielä aviisissa varoittaa niin ystäviään kuin vihamiehiäänkin »tuosta äärimmäisen tylsästä päivästä».

— — —

Koska Ville on hyvä ystäväni, olen tässä täyttänyt hänen vaatimattoman pyyntönsä. — Näyttää tosiaankin siltä, että hyvässä tarkoituksessa käytäntöön otettu Isän Päivä saattaa isille tuottamansa riemun ja rattoisuuden ohella aiheuttaa myös tarpeetonta rahanmenoa, jonka perheen päämies — juhlinnan kohde — joutuu pulittamaan omasta kukkarostaan. Tällaista on visusti varottava!

Toivoo

Sivukulman Santeri