Italialaisen tytär
| Italialaisen tytär Kirjoittanut Dinah Craik |
| Suomennos julkaistu tekijänimellä "John Halifax"in tekijä, ilman suomentajan nimeä. |
Eräässä Keski-Englannin kreivikunnassa on seutu, jonka nimeä emme tässä mainitse, vaan jonka yleiseen luontoon ainoastaan tahdomme viitata. Se on viime vuosisadan kuluessa vaurastumistaan vaurastunut, niin että sen muutamat kurjat hökkeli-ryhmät, joissa ei harjoitettu kuin jotakin vähäpätöistä käsiteollisuutta, ovat kohonneet kolmen kuningaskunnan varakkaimpien, väkirikkaimpain ja sivistyneimpien kuntain joukkoon. Nuo viisi tai kuusi pientä kylää ovat muuttuneet kaupungeiksi, joiden yhteen sattuvat rajat kaikki ovat kadonneet yhteen ainoaan asuinhuoneiden joukkoon, niin että, jos ei kullakin osalla vielä olis eri nimensä, koko seutua sopis pitää yhtenä ainoana suurena teollisuus-kaupunkina, semmoisena kuin Manchester tai Birmingham. Mutta niinkuin joka paikassa, missä uusia kaupunkeja on syntynyt, yhtyy täälläkin kaupungin ja maaseudun luonto varsin omituisella tavalla; niin esimerkiksi kahden uutis-asutuksen välillä, joissa teollisuutta harjoitetaan, näkyy muutamia vihannoita niittyjä, joille ei mitään vielä ole rakennettu, ja "vapriikkien" pitkät piiput toisinaan laskevat savuansa vähäiselle viljavainiolle taikka sinivatukkapensastoihin. Toisissa paikoin on silmien edessä viheriäiset metsäkummut ja -vuoret, peitetyinä punaisilla tiilirakennuksilla, ikäänkuin kaupunki ja maakunta ylivallasta taistelisivat. Mutta niin pian kuin asuinhuoneet jäävät syrjälle, pääsee maaseutu voitolle ja maiseman luontainen ihanuus ilmaantuu kaikessa vaihtelevaisuudessaan.
Pienellä kummulla, jota myöden maantie kiertelee, aivan kaupungin vieressä, oli – kenties nytkin vielä on – rivi pieniä mökkejä, työväen asuntopaikkoja. Vaan me emme huoli kuin yhdestä niistä. Sen asukkaat istuivat tahi loikosivat oven edustalla, hengittäen suvi-illan viileätä ilmaa. Siellä oli äiti ynnä noin puoli-tusinaa lapsia, kaiken-pituisia ja kaiken-ikäisiä. Rouva Sutton oli hauskannäköinen, keski-ikäinen nainen, jotenkin somissa vaatteissa. Oliko hän koskaan ollut kaunis, se asia kuului kokonaan entisyyteen; luultavaa se kuitenkin on, sillä puheena oleva seutu on merkillinen tyttöjensä kauneuden puolesta. Mutta kahdeksanneljättä vuoden työt ja vaivat olivat tykkänään hävittäneet rouva Sutton'in kauneuden, jos sitä ikinä oli ollut olemassakaan. Hän seisoi liekuttaen toivonsa nuorinta taimea, kolmen kuukauden vanhaa lasta, ja katsellen, kuinka toiset kaksi leikittelivät poukkopalloilla. Ne olivat vahvat pojat, vaikka niiden kasvot osoittivat sitä vaaleutta, mikä tulee heidän toimestansa, joka seikka tällä seudulla aina kiinnittää vieraan huomion; sillä kaikki työväki saapi täällä yhtäläisen vaalean ihon. Ei se kuitenkaan ole kivulloisuuden merkki ja se antaa nuorille neidoille jonkunmoisen hempeän näyn, joka tosin pian katoo, vaan sentään on varsin ihastuttavaa, niin kauan kuin se pysyy. Rouva Sutton'in pienet tytöt sitä todistivat: kaksi ihanampaa kukkaista ei milloinkaan ylennyt köyhän miehen kodissa kuin nämä kaksoiset Edna ja Keziah.
Ja tässä – näiden oudonläntäisten nimien johdosta – meidän tulee mainita, että kaikkein kummallisimmat raamatun nimet ovat näillä tienoilla sangen tavallisia – pojat ovat kaikki Enok, Kaleb tahi Obadia, tytöt Miriam, Jemima tai Naomi, joiden lisäksi tulee semmoiset ylen romantilliset nimet kuin Thyrza, Zillah taikka Rosannah. Selvästi huomaa, kuinka nämä seikat kuvailevat entisten asukasten luontoa semmoisessa paikkakunnassa, joka aikanaan oli Wesley'n ja Whitfield'in opin vahvin turvapaikka, ja kuinka näiden pyhänimisten lasten jälkeentulevaiset, jos he ovat kannattaneet tai olleet kannattamatta vanhempainsa kristillistä hartautta, ainakin ovat pysyttäneet heidän kristillisiä nimiänsä.
Mutta näin joudumme pois rouva Sutton'ista. Hänkin, ihmisparka, oli joutumaisillansa tavalliselta tolaltaan, ainakin hänen ajatuksensa; sillä hän näki ahteelta pariskunnan, joka näytti matkasta kovin uupuneelta – nuoren naisen ja miehen, joka saattoi olla millä iällä hyvänsä kahden- ja neljänkymmenen välillä; sillä hänellä oli tuollainen jäykkä ja kalpea muoto, joka ei milloinkaan osoita ajan kulumista. Vielä vähemmin taidettiin hänen ikäänsä arvata hänen matalasta ja kömpelöstä vartalosta, joka oli kasvannossaan eksynyt ja vallan epämuotoinen – silmään-pistävä vastakohta hänen kumppaninsa pitkän ja suoran vartalon suhteen. Tämä sopimaton pariskunta lähestyi rouva Sutton'in ovea ja sitten mies, hiljaa keskusteltuaan toverinsa kanssa, puhutteli tätä hyvää vaimoa murretulla englannin-kielellä, josta tämä ei voinut saada mitään selkoa. Rouva Sutton katsoi tiedustellen naisen puoleen.
"Mieheni", – rouva Sutton ei voinut olla tästä sanasta vähän säikähtämättä ja katsahti kummastuen miehen puoleen – "mieheni arvelee, että me olemme kovin väsyksissä, ja tahtoisi mielellään yösijaa, jos te voisitte sitä antaa taikka neuvoa meitä johonkin muualle. Me voimme maksaa", lisäsi hän nähdessään rouva Sutton'in epäilevän silmäyksen. Mutta, tehdäksemme viimemainitulle oikeutta, täytyy meidän sanoa, että tämä epäilys yhtä paljon tuli hämmästyksestä, kun hän kuuli tämän nuoren naisen puhuvan selvää kotomaan kieltä, sekä naisen luonnollisesta uteliaisuudesta saada tietää, kuinka Englantilainen vaimo oli voinut mennä naimiseen semmoisen miehen kanssa.
Ehkä juuri tämä viimemainittu omaisuus ynnä hänen luonnollinen hyväntahtoisuutensa sai hänen suostumaan heidän pyyntöönsä.
"Istukaa levähtämään", sanoi hän, "minä tuon teille jotain illalliseksi; mutta en voi luvata, ennenkuin "herrani" tulee kotia – herra, näet, on S-shire'ssä samaa kuin aviomies; ja valitettavasti tämä nimitys toisinaan sopii liiankin hyvin. Mutta tällä kertaa se ei ollut kuin paljas puheentapa, koska jokainen tiesi rouva Sutton'in olevan sekä isäntänä että emäntänä talossaan.
Tulijat kävivät istumaan ja mökin takka pian loisti lempeästä valosta, jota jokaisen työmiehen on helppo toimittaa tässä hiilien siunatussa maassa. Eipä ole tämmöisiä tulennoksia ulkopuolella S-shire'ä! Muukalainen istui ääneti, illallistansa nälkäisenä nauttien, tuon-tuostakin luoden silmäyksiä isoista, säihkyvistä, mustista silmistään, jotka näyttivät vielä terävämmiltä niiden tuuheain kulmakarvain tähden, joiden alta ne vilkkuivat, ja jotka yhdessä tuon pitkän vanukkeisen tukan ja keltaisen ihon kanssa tekivät, ett'ei rouva Sutton'in ollut hyvä olla. Hän vihasi muukalaisia; mutta nähdessään sitä väsymystä ja hentoutta, mikä ilmaantui tässä nuoressa vaimossa, jolla oli englantilaisen naisen täysi oikeus hänen osan-ottoonsa, tunsi hän sydämessään sitä sääliväisyyttä, joka asuu äidin ja naisen luonnossa; ja rouva Sutton päätti itsekseen, että, jos hänen "herransa" sanoisikin mitä tahansa, näiden vierasten piti yöksi jäämän hänen kattonsa alle.
He jäivät kuin jäivätkin, ja ennenkuin seuraava päivä vielä oli puolessa, oli Pietro Ponti – sen hän sanoi nimensä olevan – niin saattanut itsensä lasten suosioon, että hän itse äidinkin silmissä rupesi vähän kohoamaan, samalla kuin hänen lempeä vaimonsa pidettiin niin hyvänä, että rouva Sutton'in mielestä miltei tuntunut, kuin joku taakka olis poistettu, kun he, kortteerinsa maksettua, pyysivät saadaksensa jäädä vielä pariksi päivää.
"Se on semmoinen suopea ja herttainen nuori olento", sanoi rouva Sutton kahden-kesken miehellensä lohn'ille, kun oli viettänyt yhden päivän vierasten seurassa – "hän on melkein vallasnaisen näköinen. Sitäpä juuri ihmettelen, mikä on saattanut hänen ottamaan mieheksensä tuon ruman pienen töllerön!"
Ia arvattavasti tuon hyvän rouvan uteliaisuus olisi vienyt hänen luopumaan paljaasta ihmettelemisestä jo suorastaan kysymyksiä tekemään, ellei häntä olisi estänyt jonkunmoinen kainous ja säädyllisyys, joka ilmaantui tuon nuoren naisen käytöksessä ia pakotti työmiehen vaimon vastoin tahtoansakin kohtelemaan häntä erityisellä kunnioituksella. Vaan ei vieras kuitenkaan ollut ylpeä, sillä hän aina auttoi rouva Sutton'ia hänen kotoaskareissaan eikä silloin koskaan ollut vastahakoinen tahi taitamaton.
Viimein Pietro puhui matkan jatkamisesta ja silloin hänen vaimonsa tuskalliset silmäykset päästivät rouva Sutton'in kielen siteet. Hän kysyi rohkeasti, mihinkä heidän oli aikomus lähteä.
"Tuskin - tuskinpa sitä tiedän", vastasi vaimo ujosti. Ponti selitti murretulla englanninkielellä olevansa Italialainen, joka hankki elatustansa punatulkkujen ja leivosten pyytämisellä ja opetti niitä laulamaan, toivoen saavansa ostajia.
"Vai silläkin lailla varoja kootaan!" arveli rouva Sutton ja sitten hän sanoi: "no hyvä, jos se on teidän elatuskeinonne, sopis teidän sitä harjoittaa yhtä hyvin täällä kuin muuallakin; te voitte näillä tienoilla saada paljon lintuja: ja koska vaimonne näkyy täällä menestyvän, kuinkahan olis, jos jäisitte tänne vielä vähäksi aikaa?"
Tämän ehdotuksen johdosta mies ja vaimo rupesivat neuvottelemaan keskenänsä, jos sitä neuvottelemiseksi sopii sanoa, että Pietrolla yksistään oli suuvuoro ja hänen kumppaninsa hyväsävyisesti myöntyi kaikkiin. Päätös oli, että tarjoomukseen suostuttiin, ja Italialainen ynnä hänen vaimonsa asettuivat kokonaan Sutton'in perheen keskelle asumaan.
"Minä olen todellakin iloissani siitä, ettette lähde, rouva Ponti", olivat tuon herttaisen emännän sydämelliset sanat hänen nuorelle ystävällensä ensi kerran kuin he sattuivat jäämään kahden kesken. "Minä ihmettelen juuri, kuinka miehenne on tahtonut ruveta teitä näin kuljettamaan ympäri maata".
"Ei hän koskaan ole sitä tahtonutkaan, luulen minä", vastasi toinen ikäänkuin rukoellen. "Mutta", lisäsi vaimo punottavin poskin ja päätänsä kallistain. "Minä mielelläni jään tänne – tätä nykyä. Nyt en tahtois lähteä vierasten pariin".
"Ei suinkaan, ei, lapsi parka!" vastasi rouva Sutton vikkelästi, "mutta eikö teillä ole äitiä, jonka tykönä sopisi olla?" Hän katui sanansa, ennenkuin ne olivat kielelle kerjenneet; sillä nuori vaimo purskahti niin kovaan itkuun, että rouva Sutton turhaan koetteli kaikkia niitä lohdutuksen keinoja, joita kaikensäätyiset naiset itse-altansa suruhetkinä käyttävät toisiansa kohtaan. Viimein Italialaisen vaimo tuli rauhallisemmaksi ja sanoi itkemättä, vaikka syvän surullisella äänellä : "Minulla ei ole sukulaisia, ei ystäviä koko avarassa maailmassa, paitsi mieheni".
"Voi raukkaa – voi raukkaa! Mutta tiedättehän, ystäväni, että hyvä puoliso on kallis tavara, ja hän näyttää pitävän teistä paljon". Rouva Sutton koetti vaivalla sitä sanoa, ikäänkuin hän todellakin olisi sitä uskonut. "Niin – niin, Pietro on sangen hyvä", vastasi nuori vaimo, vienosti hymyillen. "Niin aattelin, muutoin en olis häntä ottanut miehekseni. Puhunko teille, miten se kävi?" Tämäpä juuri oli rouva Sutton'in kaikkein toivojen ydin; mutta hänellä oli kylläksi malttamusta sanoa: "Älkää puhuko, jos se teitä vaivaa, rouva Ponti".
"Minä tahtoisin, että sanoisitte mua Annaksi", virkkoi toinen hänen käteensä tarttuen: "te olette ensimäinen vaimo, joka näyttää minua rakastavan, siitä asti kuin äiti kuoli". Ja nyt hän uudestaan rupesi itkemään, vaan rauhoittui pian taas, niin että taisi jutella elämäkertansa; hän oli tullut Dork'ista, oli vanhempainsa ainoa lapsi ja oli jo kauan ollut isätönnä sekä äitinsä kuoltua jäänyt aivan ilman ystävittä ja avutta.
"Äidin sairastaessa", jatkoi Anna puhettansa, "osoitti Pietro Ponti, joka asui samassa talossa, meille paljon ystävyyttä. Hän oli minua paljoa vanhempi, kohteli mua kuin isä lastansa ja auttoi minun kaikista selkkauksista. Kun sydämmeni oli peräti pakahtumaisillaan, kuulin hänen aikovan lähteä tavallisille kiertomatkoilleen ja minä menin häneltä kysymään neuvoa, kuinka voisin itseäni elättää. Köyhä äitini oli ollut vaatteentekijä; mutta minä olin aivan nuori, ett'en voinut jatkaa hänen tointansa, sillä minä en ollut kuin seitsemäntoista vuoden vanha. Minä tunsin, että mun täytyi tuolla nälkään tai kerjätä, sillä minulla ei ollut rahaa. (Silloin Pietro puhutteli minua tyynesti ja vakavasti ja sanoi minulle, ett'ei hän tiennyt kuin yhden keinon, jolla hän voisi minua elättää ja pelastaa minun köyhyydestä – jos ottaisin hänen miehekseni. Hän sanoi sitä epäillen, milt'ei peläten, että minä suuttuisin; vaan en minä suuttunut, sillä näinhän minä kyyneleitä hänen silmissään, kun hän puhui nuoruudestani ja kauneudestani, jotka olivat heitettävät alttiiksi semmoiselle rujolle, kuin hän muka oli. Olihan se kaikki vaan hänen hyvyyttänsä, sen minä tiesin, ja minä sanoin hänelle, kuinka kiitollinen minä, olin ja että, jos saisin asiaa viikon ajatella, minä katsoisin, voisinko suostua tulemaan hänen vaimoksensa. Pietro kysyi, rakastinko jotakuta muuta – oliko joku, josta pitäisin enemmin tuin hänestä. Vaan minä vastasin, ett'ei semmoista ollut; ei kukaan minun mielestäni ollut niin hyvä ja lempeä kuin hän. Ja niin minä viikon päästä tulin hänen vaimoksensa; ja hän on aina ollut hyvä minua kohtaan. Minä pelkään, että tuskin rakastan häntä niin paljon, kuin hän ansaitsee; mutta minä tosiaan sitä koetan ja tottelen häntä kaiksissa."
Tätä pitkää kertomusta oli rouva Sutton kuullut sanaakaan virkkamatta. Kun Anna oli laannut puhumasta, puristi tämä hyvä vaimo hänen kättänsä, sanoi varsin sortuneella äänellä: "Jumala teitä siunatkoon", ja riensi taloutensa askareille, jupisten jotakin toivotusta, että hän kauan pysyisi heidän luonansa ja tulisi sangen onnelliseksi. Mutta koko sen päivän soi rouva Sutton'in ääni – joka toisinaan kyllä kuului ankaralta – lempeämmältä kuin tavallisesti; ja kun Pietro Ponti tuli illalliselle, annettiin paras osa ruuasta ja lämpöisin nurkka takan ääressä ystävällisesti, vaikka äkkipikaisesti, pienelle rumalle Italialaiselle.
Kaksi kolme kuukautta kului ja Ponti ja hänen vaimonsa tulivat ikäänkuin perheen jäseniksi. Linnustaja jatkoi tointansa menestyksellä ja nuoret Sutton'it, joiden erityinen ystävä hän oli, veivät häntä monta peninkulmaa ympäri läheisiä metsämaita. Ne käänsivät hänen nimensä Pietariksi, jonka nimen pian koko perhe hänelle antoi. Ja vielä kymmenen vertaa enemmin, kuin Pietaria, rakastivat he kaikki tuota kaunista Annaa, joka näytti niin nuorelta, että hän milt'ei kelvannut lapsille leikkikumppaniksi. Mutta alinomainen miettiväisyys peitti hänen kasvojaan, vaikk'ei se kuitenkaan vähentänyt niiden lempeää ihanuutta. Hänen miehensä oli aina hyvä, kuitenkin oli ainainen halu – levoton kaipuu – vaimon sydämessä. Kuinka se olisi voinutkaan olla toisin? Hän ei koskaan valittanut eikä lausunut ainoaakaan surun sanaa; mutta usein, kun hän istui valmistaen mitä milloinkin tuota pientä olentoa varten, johon tiesi uusien rakkauden siteiden häntä pian yhdistävän, päästi Anna työnsä käsistään ja hänen tummansiniset silmänsä, niin syvät ja uneksivaiset, katsovat tyhjään ilmaan, ikäänkuin miettiväisesti kääntyen hämärään tulevaisuuteen. Hyvä vilpitön rouva Sutton ei voinut ymmärtää näitä haaveksimisia ja toivoi välistä, että Anna ajattelisi vähemmin ia juttelisi enemmin – "se olisi hänelle paljoa parempi."
Syntyminen ja kuolema tulivat yksin ajoin. Lapsi jäi henkiin – äiti kuoli. Helläsydäminen rouva Sutton painoi nuoren vaimoparan silmät umpeen, johon hänen rehellinen sydämmensä lujasti oli kiintynyt. Hän oli vaalinut Annaa äidin tavalla viimeiseen asti; nähdessään, kuinka rauhallisilta ja kauniilta kuolleen kasvot näyttivät, pyhki tuo hyvä vaimo kyyneleet silmistään.
"Lapsi raukka – lapsi raukka l Nyt ei mikään häntä enää murehduta! Ehkä tämäkin on hyvää – Jumala sen paraiten tietää!"
Ia sitten rouva Sutton kuuli pienen äidittömän lapsen itkua ja huolenpito hengissä olemasta saatti vainajan hetkeksi unohtumaan.
"Charley on nyt kuuden kuukauden vanha", sanoi hän miehelleen. "Hän on vahva ja terves; minä vieroitan hänen ja otan tämän pikku raukan, joka sitä paremmin tarvitsee."
Niin otti hän lapsen imettääksensä ja tuli sen äidiksi sen sijassa, jolle lapsi nyt ei enää voinut olla lohdutukseksi. Usein, kun tuo pikkuinen kasvoi suuremmaksi ja rupesi huutamaan ja nauramaan hänen kainalossaan, täytyi rouva Sutton'in ajatella sen äiti vainajaa, kuinka Annan sydän olisi sykkinyt tunteissaan äidinrakkauden siunausta, miltä hänelle olisivat tuntuneet nuo hienot notkeat sormet, noiden pienten pehmoisten huulien suutelo. Mutta sitten joutui hänen mieleensä, ett'ei lapsen rakkaus yksistään riitä ja että kenties oli paras Anna paralle, ett'ei hän kauemmin elänyt.
Murehtiko leski paljon suloista nuorta vaimoaan, oli mahdoton sanoa. Italialainen oli aina umpimielinen; ja kun ensimmäinen suru oli mennyt, näytti hän palaavan entisiin tapoihinsa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi; ja toisinaan, kun oli viettänyt päivän ulkona metsässä, tuli hän kotia, istui ääneti omaan lämpöiseen nurkkaansa eikä virkkanut sanaakaan, kunnes oli aika mennä levolle. Harvoin huoli hän lapsestaan; mutta kun rouva Sutton rupesi hänelle puhumaan sen nimestä, viitaten siihen, että se tietysti oli ristittävä Annaksi, säikähti Pietari kovasti ja haikea tuska kuvautui hänen muodossaan; yht'äkkiä hän sanoi: "ei – sen nimeksi pannaan Ginevra."
"Jenny vai kuinka?" kysäisi rouva Sutton hämmästyksissään tästä oudosta nimestä.
"Ginevra!" sanoi Italialainen, ääntäen harvaan nämä sointuisat tavut, ikäänkuin se olisi kauan lausumaton, mutta kalliin kallis nimi, ja hän sanoi sen yhä uudestaan, yhdistäen siihen oman kielensä helliä ja sulosointuisia diminutivimuotoja. Tämä kaikki oli käsittämätöntä meidän arvoisalle rouvallemme ja hän koetti taas vastustaa "noin epäkristillistä ja pakanallista nimeä." Mutta ainoa vastaus, minkä hän sai, oli se, että sama nimi taas selvästi lausuttiin niin vakavalla äänellä, että hän näki turhaksi väittää isän tahtoa vastaan. Koska sanasota hänen ja muukalaisen välillä olisi ollut kummallekin sangen hyödytöntä, myöntyi rouva Sutton, arvattavasti ensi kerran elämässään. Näin lapsi ristittiin Ginevraksi; mutta rouva Sutton, joka oli päättänyt tehdä ristinimen turhaksi, pani Jenny'n kasvattinsa hyväilynimeksi, ja Jennyksi häntä aina talossa nimitettiin.
Lapsi kasvoi kuin nuorempi sisar perheessä; muuksi ei kukaan näyttänyt häntä katsovan. Hän oppi Puhuttelemaan imettäjäänsä "äidiksi" ja John Sutton'ia "isäksi", kun hänen oma isänsä päinvastoin oli "Pietari", niinkuin muutkin lapset häntä nimittivät. Eikä Italialainen näyttänytkään huolivan siitä, että siteet isän ja lapsen välillä näin katkesivat; hän kohteli omaa tytärtänsä juuri niinkuin pieniä Sutton'eja; hän ei pitänyt hänestä enemmin eikä vähemmin lukua kuin näistäkään. Se vaan, että hän aina sanoi häntä Ginevraksi, toisinaan lisäten suloisia miellytyssanoja, mutta nämä näyttivät vähemmin tarkoittavan lasta, kuin olevan muistelmia, joita tämä nimi taas oli herättänyt.
Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, ei kukaan tosiaan olisi voinut arvata hänen italialaista sukuperäänsä. Hän oli kaikin puolin englantilainen lapsi; lempeät siniset silmänsä ja ruskea tukkansa olivat yhtäläiset kuin äidin – hänen todellisen äitinsä, joka nyt oli niin kokonaan unohtunut, että se lapsi, jonka syntyminen oli ollut hänen kuolemansa, ei tietänytkään hänen olemassa olleen. Pari kertaa oli rouva Sutton oman-tunnon pakotuksesta yrittänyt selittämään Jennylle totuuden; mutta tämä salaisuus oli pienen tytön käsitykselle liian suuri. Ja paitsi sitä rakasti rouva Sutton kasvattiansa aivan paljon; hänen oli tuskaloista muistaa, ett'ei tyttö ollut hänen oma lapsensa – niin hän viimein jätti sen asian sillensä.
Aika kului; Jenny tuli koulu-ikään ja kouluun hän siis lähetettiin kasvatusveljensä Charleyn kanssa – eikä Pietro Ponti tähän asiaan sekaantunut ollenkaan. Hän näytti todellakin lapsen syntymästä saakka jättämän sen kokonaan Sutton'ien haltuun. Tuo vilpitön työmies vaatetti ja syötti sitä niinkuin omia lapsiaan; eikä arvossa pidettävä John Sutton ja hänen yhtä arvossa pidettävä puolisonsa ainoallakaan sanalla osoittaneet minkäänlaista tyytymättömyyttä tuon pikkuisen suhteen, joka näin oli joutunut heidän luonansa ja heidän armoillansa elämään. Lapsi oli kaikin puolin heidän omanansa. Niin, löytyypä tosiaan jalomielisyyttä Englannin köyhäin majoissa! ja hyviä töitä, joista suurin ihmis-ystävä voisi ylpeillä, ovat usein kätkettyinä olkikattojen ja pensas-aitojen alle, kenenkään niitä tuntematta tai muistoon panematta, paitsi kaikkivaltiaan.
Kun Jenny oli kymmenen vuoden iällä, kuoli hänen isänsä. Hän löydettiin yhtenä aamuna kuolleena vuoteeltaan tuossa pienessä kamarissa, jossa makasi ja jossa aamun koittehella noustuaan, opetti lintujansa, viheltäin niille ja niitä omalla kielellään puhutellen. Pienet linnut nyt iloisesti visertelivät, laulaen päivänpaisteessa kuolleen pään-alusen ylitse. Pietro raukka! hänen elin-aikanaan ne olivat olleet hänen ainoat kumppaninsa ja ne olivat ainoat, jotka näkivät hänen kuolemansa. Samat lempeät kädet, jotka olivat laskeneet hänen vaimonsa hautaan, laskivat nyt miehen hänen viereensä; vaan ei häntä paljon surettu. Vieraana oli hän tullut ja vieraana hän pysyi loppuun asti. Jonkun aikaa oli Pietron toimi ollut menestymättä ja hän oli saanut elatuksensa niiden armeliaisuudesta, joiden luona hän näin kauan oli asunut. Jos ei John Sutton'ia olisi ollut, olis Italialainen nyt kaiketi saanut hautansa seurakunnan kustannuksella.
Ainoa Pietro Ponti'n jälkeen jäänyt omaisuus olivat hänen lintunsa, hopeainen ristiinnaulitun kuva ja pieni italiankielinen tarukirja, johon oli kirjoitettu eräs nimi – se nimi, jonka hän tyttärellensä oli antanut – Ginevra. Se lienee ollut hänen äitinsä tai sisarensa tahi kenties joku aikainen, vielä armahampi muisto; sillä ihmissydän on sama koko maailmassa. Vaan ei mitään muuta ikinä saatu tietää Ginevra Ponti'n isästä. Jonkun ajan perästä ilmaisi rouva Sutton ottotyttärelleen niin paljon hänen historiastaan kuin itse tiesi, ja sanoi sitten, sulkein Jennyn syliinsä, ett'ei hänen tarvitsis enää sitä ajatella, koska hän täst'edes oli oleva hänen oma tyttärensä.
Kaksi vuotta tai enemmänkin kului; rouva Sutton'in pojat ja tyttäret kasvoivat suuriksi: yksi tyttö meni naimisiin; kaksi poikaa lähti pois – yksi joutui harhateille ja saattoi vanhemmillensa monta haikeata surua. Keinollisuudelle joutui ahtaat ajat, ja murheita tuli John Sutton'ia rasittamaan; ei hän kuitenkaan ikinä valittanut sitä lisättyä vaivaa, joka hänellä oli ottolapsestaan: se ei milloinkaan johtunut hänen eikä hänen vaimonsakaan mieleen. He näyttivät ajattelevan, että Jennyn oli määrä aina elää heidän kanssansa; jos he hänet lähettäisivät pois, olisi se samaa kuin jos omaisistaan olisivat luopuneet. Että joku muu oli vaativa häntä omakseen, sopi yhtä vähän ajatella; vaan kummia toisinaan tapahtuu.
Yhtenä päivänä eräs vieras, joka ei juuri näyttänyt oleman vallasnainen, vaikka oli sangen hyvissä vaatteissa, tuli kysymään rouva Sutton'ia.
"Minä tahtoisin teitä puhutella", sanoi hän suorastaan. "Nimeni on Dalton. – Neiti Dalton". Rouva Sutton hämmästyi. – "Te näytte tuntevan tämän nimen!"
"Minä olen sen ennen kuullut", vastasi rouva Sutton lyhyesti ja varsin tylysti, yhtäkkiä aavistaen jotain semmoista kuin iloa tai surua - hän ei itse tietänyt kumpaako.
"Minä en ole näiltä tienoilta", jatkoi neiti Dalton äänellä, joka kuului, jos ei aivan sievistyneeltä, kumminkin siistikkäältä ja mutkattomalta, "mutta käydessäni täällä kirkkomaalla näin hautakiven, jossa oli nimi Anna Meredith Ponti. Olenpa minä kauan etsinyt veljeni lasta, josta en tiedä muuta, kuin että hänen nimensä oli Anna Meredith Dalton ja että hän meni vaimoksi maata kiertävälle Italialaiselle, nimeltä Ponti. Haudankaivaja lähetti minun teidän luoksenne saamaan enemmän tietoja."
Vaikka suutuksissaan vieraan käskeväisestä äänesta, kertoi rouva Sutton hänelle vilpittömästi kaikki, mitä tiesi.
"Se oli ihan varmaan minun veljeni tytär", sanoi neiti Dalton miettiväisesti. Rouva Sutton alkoi puhua Anna raukasta – mimmoinen hän oli näöltänsä; mutta toinen keskeytti väleen hänen puheensa – "Ei teidän tarvitse sitä selittää, koska minä en milloinkaan ole häntä nähnyt; vaan näyttäkää minulle lapsi."
Jenny tuli, häntä suuresti ihasteltiin ja hän tunnustettiin viimein neiti Daltonin veljentyttären lapseksi suunsa ja leukansa tähden, jotka, niin vieras vakuutti, tulivat aivan Dalton'ien muotoon. Yht'äkkiä hän ilmaisi olevan aikomuksensa ottaa tytön luokseen omana lapsena kasvatettavaksi.
Rouva Sutton oli vallan säikäyksissään. Että hän eroaisi Jennystä – Jennystä, hänen lempilapsestansa – niin hirmuista hän ei voinut ajatellakaan! Hän purskahti itkemään, likisti lasta vasten rintaansa ja juoksi sen kanssa ulos huoneesta.
Mutta tyynesti ajateltuaan rupesi hän pelkäämään tekevänsä vääryyttä Jennylle, jos näin tahtoisi pidättää häntä kärsimään sitä köyhyyttä, joka synkkänä oli lähestymässä, nyt kun hänestä taisi tulla oikea vallasnainen tämän vieraan kautta, johon sukulaisuuden siteet häntä yhdistivät. Tuo yksinkertainen, vaan vilpitön vaimo ajatteli näitä kaikkia, että oli vähällä pyörtyä; ja sitten hänen vielä tuli selittää asia miehellensä. Mutta rouva Sutton oli nainen, jolla ennakkoluulojen ja tietämättömyyden ohessa oli se harvinainen omaisuus, että hän huomasi, mikä oli oikein, ja teki parhaan ymmärryksensä jälkeen. Asia päättyi niin, että ennen viikon kuluttua pikku Jennyn kasvatusvanhemmat suostuivat neiti Daltonin ehdotukseen.
"Jos hänelle tästä tulis joku vahinko", huusi rouva Sutton raukka, likistäin hellikkoaan vasten rintaansa, eronhetken tuskassa, jota Jenny ei vielä tainnut oikein käsittääkään, – jos ette opeta hänelle, mikä on oikein, ettekä ole hyvä häntä kohtaan, en voi ikinä antaa itselleni anteeksi."
Neiti Dalton lupasi vakaasti ja vilpittömästi, kuten kyyneleet hänen silmissään ja lempeämmäksi muuttunut äänensä kyllin todistivat, koettaa olla niin hyvä kuin äiti orpoa kohtaan, samaten kuin se kelpo vaimo oli ollut, joka niin monta vuotta oli Jennyä kasvattanut. Sitten hän vei lapsen myötänsä; eikä Jennyn suloisia kasvoja enää näkynyt hänen kasvatusveljiensä ja -sisariensa keskellä. Tuosta kaukaisesta kodosta, johonka hän oli viety, tuli hänen lapselliset kirjeensä, joiden joka rivistä itkettiin, vaikka itkijä aina samassa moitti itseänsä, siitä saakka kuin Jenny oli sanonut olevansa "sangen onnellinen!" Vaan vuosi vuodelta niitä tuli yhä harvemmin ja viimein ne tykkänään jäivät tulematta. Eräs naapuri, joka kerran kulki sen kaupungin kautta, jossa hän oli, koetti päästä hänen puheillensa, vaan ei päässytkään; ja vaikka tämä seikka sai muutamia kyyneleitä rouva Sutton'in silmiin ja toi tuskaa hänen sydämeensä, kun hän ajatteli, että armahikkonsa oli hänen unohtanut, lauhtui tämä suru kuitenkin pian. Köyhillä ei ole aikaa tämmöisiä suruja varten, ja rouva Sutton'in mielen täyttivät hänen omat yhä karttuvat murheensa.
Valtiotalouden opettajain ja tieteellisten filantropistien on kyllä hyvä puhua siitä, kuinka viisasta on kokoella säästöjä vanhoja päiviä varten ja varustaa itsensä pahoja aikoja vastaan; mutta kovin vaikeaa on se työmiehelle, jonka tulot kunakin viikkona ulottuivat ainoasti hankkimaan yhden viikon ruokaa niille monille pikkuisille, joiden suut ovat täytettävät. Moni rehellinen mies, joka on elättänyt suuren perheen, mikä ei ole palkinnut hänen vaivaansa, on vanhoillaan joutunut kunnan armeliaisuuden alaiseksi. Näin huonosti ei ollut John Sutton'in laita; mutta kuitenkin, kun kaikki nuoret olivat pesästä lentäneet ulos maailmaan – mikä onneksensa, mikä onnettomuudekseen – jäivät vanhemmat jälille, iäkkäinä, yksinäisinä, köyhinä.
"Oi, jospa Keziah vaan olis jäänyt!" valitti vanha äiti parka, kun kauniimpi noista kaksoisista pujahti pois eräänä aamuna ja salaisesti meni naimisiin kelvottoman nuoren miehen kanssa, jättäen vanhempansa sitä vähäistä mukavuutta vaille, minkä hän, joka oli viimeinen lapsiparvesta, työ-ansiollansa oli heille toimittanut.
"Lapset aina tulevat semmoisiksi", sanoi John Sutton mielikarvaudella. "Ja me, jotka olimme niin mielettömät, että kasvatimme toisenkin lasta;. mitä hyvää hänestäkin on ollut!"
"Älä sano niin, John", vastasi rouva Sutton ja hänen äänensä soi lempeämmältä, kuin se ennen oli soinutkaan: suru saattaa mielen toisinaan hellemmäksi. "Minä en tahdo milloinkaan uskoa, että se oli Jenny raukan syy; ja oli miten oli, me teimme oikein ja se pitää meille oleman lohdutuksena."
Vuosia oli kulunut siitä, kuin Sutton'it olivat maininneet Italialaisen tyttären nimeä. Ukon loukatut tunteet olivat nyt saattaneet tämän puheen-aineeksi eikä hänen vaimonsa voinut sitä mielestään poistaa. Hänen oman tyttärensä tunnottomuus sai häntä ajattelemaan tuota pientä suloista olentoa, jota hän niin paljon oli rakastanut ja joka aina oli ollut taipuva ja kuuliainen, paljoa kuuliaisempi kuin heidän oma vallaton lapsijoukkonsa. Kun vanha vaimo oli pulmillansa uunin edessä, sotkien taikinaa sitä ainoaa kaakkua varten, joka nyt riitti heille koko viikon tarpeeksi, palasivat hänen ajatuksensa kaksikymmentä vuotta taappäin entisiin aikoihin; aivan luonnollisesti johtui hänen mieleensä se leipäjoukko, jota hänen oli tapa leipoa, kun talo oli täynnä iloisia lapsia, jotka nyt olivat hajonneet ympäri maailmaa. Hän kuvasti mielehensä, kuinka Jenny seisoi hänen vieressään, laskien pyöreät hienoiset käsivartensa syvälle taikinaan, niinkuin hän usein lystiksensä teki – ja tuo hyvä vaimo keskeytti työnsä pyhkiäkseen silmiänsä, joita nämä vanhat muistot saattoivat vähän himmentymään.
"Jenny parka, jospa hän vaan voisi tulla takaisin ja olla semmoisena kuin ennen. Mutta se on ihan mahdotonta", aatteli rouva Sutton raskaasti huoaten.
Elämässä on enemmän ihmeellistä yhtäpitäväisyyttä, kuin mitä me huomaamme. Kuinka usein, kun äkki-arvaamatta kohtaamme jotakuta armasta, kauan kadoksissa ollutta ystävää, muistamme, että kuvaus-aistimme juuri päivää ennen merkillisellä itsepintaisuudella on yhäti mieleen palauttanut juuri ne kasvot, joita meidän oli niin pian määrä nähdä, ja me nauramme sanoen: "olipa se kummallinen sattumus!" Ikäänkuin tässä maailmassa olisi mitään sattunaista!
Tuskinpa rouva Sutton, teensä valmistuessa, taisi arvata, että, kun hän ja hänen hyvä miehensä tänä iltana panisivat maata, heillä olisi se lohduttavainen tieto, että heidän armas kadonnut Jenny'nsä vielä kerran makasi heidän kattonsa alla. Mutta niin kävi.
Kun he juuri olivat yksinkertaista ateriaansa nauttimassa, aukaistiin ovi, nuoren tytön kasvot tulivat näkyviin ja suloinen ääni kuului: "Saanko tulla sisään, ä i t i!" "Ä i t i!" – Ken se mahtoi olla? Ei suinkaan tuo harhaileva Keziah eikä myöskään toinen kaksoissisar, Edna – hänen kotonsa oli Atlantin meren toisella puolella. Se oli heidän ottolapsensa, tuo aikaa sitten kadonnut Jenny.
Mikä teen-juonti tämä oli! Vanha pariskunta unohti kaikki huolensa tämän suuren ilon tähden. He eivät väsyneet katsellessa ja ihastellessa Jennyä, josta nyt oli tullut pitkä ja sorea neitonen, semmoinen kuin hänen äitinsä oli ollut. Mutta sitä surullisuutta, joka synkistytti Anna raukan muotoa, ei näkynyt hänen tyttärensä kasvoissa.
Kun ensimäinen ilo oli vähän asettunut, sanoi rouva Sutton murheellisesti: "Vaan emme suinkaan saa kauan sinua pitää, Jenny: sinä olet nyt rikas ja mahtava, arvaan minä?"
Jenny laski käsivartensa vanhan imettäjänsä kaulan ympäri ja kuiskutti iloisasti; "Äiti kulta, en ole rikas enkä mahtava; minä olen niin köyhä kuin Job enkä tahdo ikinä teistä luopua, jos te sallitte minun jäädä."
Ja sitten hän jutteli laveasti, mitä meidän täytyy kertoa vaan muutamilla sanoilla, että hänen tätinsä, joka oli varakas vaatteentekijä eräässä isossa kaupungissa, niin pian kuin Jenny oli kasvanut aika ihmiseksi, kielsi häntä pitämästä keskuutta Sutton'ien kanssa. He eivät muka olleet "kylläksi arvokkaita". Ainoastaan, kun naapuri häntä kuulusteli, oli Jenny saanut joitakuita tietoja heistä ynnä heidän murheistaan.
"Silloin", sanoi nuori neito punastuen, "aattelin, kuinka ilkeältä ja kiittämättömältä minä teille näytin; ja minä pyysin tädiltä lupaa saadakseni lähteä teitä katsomaan, mutta hän kielsi. Minä en saanut rauhaa; minä olin onneton. Vaan täti sairastui ja minä luulin varsin vääräksi jättää hänen – niin hoidin häntä kuusi kuukautta, kunnes hän kuoli."
"Ja mitä hänen vaatekaupastaan tuli?" kysyi rouva Sutton, jonka taloudellinen aisti ei vielä ollut kadonnut, erittäinkin kun niiden etu oli puheena, joita hän rakasti. "Hän lupasi minulle pitää huolta sinusta, Jenny. Kuinka sinä nyt olet yhtä köyhä kuin Job!"
Jenny kallisti päätänsä. "Hän sanoi mulle, että saisin kaikki, mitä hänellä oli – jos – jos en koskaan enää lähestyisi teitä. Niin" – lisäsi neito teeskentelemättä, hellästi hyväillen kasvatusvanhempiansa – "jätti hän rahansa ja vaatekauppansa toiselle ja minä olen lähtenyt elatustani ansaitsemaan. Vaan vähätpä siitä – minä olen taitava vaatteentekijä. Minä kokoan varoja, nyt kun olen tullut takaisin teidän luoksenne."
"Ja mitenkä sinä tulit – aivan yksinkö, lapsi parka?"
"Minä kävin melkein koko matkan, sillä minulla ei juuri ollut rahaa. Voi äiti, älkää itkekö – minä olen niin onnellinen! Teidän ei tarvitse milloinkaan enää olla ilman lapsetta eikä minun ilman äidittä!" Eikä he jääneetkään ilman – ei kumpikaan. Jenny taitavasti valmisteli vaatteita; ja vaikk'ei hän koskaan "koonnut varoja", hankki hän vanhalle pariskunnalle runsaasti kaikki, mitä he tarvitsivat kuolemaansa saakka. Ei yksikään heidän omista lapsistaan, vaan kasvatustytär, painoi viimein heidän silmänsä umpeen.
Ja kun sitten kävi niin, että Jenny, niinkuin moni muu tämän maailman hyvistä – jopa parhaistakin – vaimoista ei koskaan mennyt naimiseen, otti hänkin vuorostansa kasvatiksensa orvon – Keziah'n turvattoman lapsen. Näin hyvän työn siunaus ulottui kolmanteen polveen asti.
Lähde: Kirjallinen Kuukauslehti 1.11.1869 no 11 s. 278–286 (20–28)