Jälkeen jäänyt

Jälkeen jäänyt Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Sinun sielus on nuori ja maltiton,

sitä kutsuu määränpää.

Minun sieluni rikki ja uupunut on,

sen täytyy levähtää.

On kestänyt kauan sen vaellus –

ei jaksa se enempää.

Epätoivoinen on sen ponnistus:

joka päivä se jälkeen jää.

Oli kevyet senkin askeleet

sen lähteissä retkelleen

kevätaamuna, kun oli syttyneet

kukat kenttien vihreyteen.

Lepo, rauha ei silloin vietellyt.

Veren tahtiin kuumeiseen

tuli auringon oh yhtynyt

ja kaipaus vapauteen.

Se taivalsi luottavin askelin.

Kukat tuoksui ja leivoset soi.

Kävi samaa tietä toinenkin

– niin matkalla sattua voi –

ja mun sieluni silmin tulisin

sen silmiinsä katsoa soi.

Niin sattuu keväällä useinkin.

Kesä kevään perästä on,

ja kun suvi on mennyt helteisin,

saa syksy valoton.

Kesän, kevään jäljestä silloinkin

tuli syksy iloton.

Ei enää leivoset laulaneet,

ei kukaan tullut luo.

Syysmyrskyt olivat erottaneet

kaks vaeltajaa nuo.

Viel’ uupuneet ei askeleet,

oli lohtuna ajatus tuo:

Pian avoimina säihkyy veet,

valon, lämmön aurinko suo.

Ja kun taas oli kukkia täynnä maa,

ruis pelloilla heilimöi,

tuli vastaan montakin kulkijaa,

hymyn tarjos ne, kättä löi.

Minun sieluni tahtoi lahjoittaa,

sitä polttava rakkaus söi:

Niin vastaan nautinnon rihkamaa

se puhtautensa möi.

Katos toverit. Tielle yksinään

jäi sieluni viluinen.

jäi raajarikkona keskeen jään

ja tuskan, autiuden.

Se painoi rinnalle raskaan pään

petost’ ihmisen kiroten.

Ei saanut sen askelta lähtemään

edes toivo etäinen.

Ohi matkas kulkija huoleton.

Jalat tanssien astuivat,

ja raskaina yli ohimon

putos suortuvat ruskeat.

Kas, täynnä paahdetta auringon

oli silmänsä luottavat.

Hymys, puhui hän: Mikä murhees on?

Mitä huolia valitat?

On turha sun nääntyä ikävääs,

viel’ olethan nuori, kas!

Sinä korkealle nosta pääs –

olet elämäs valtias.

Tuen kättäs, sulatan sydänjääs,

veri mulla on voimakas. – –

Sinä kutsuit. Suuntaan näyttämääs

minä lähdin sun seurassas.

Sanas sulatti jääni. En tiedä, kuin

heti niihin uskoin ma.

Kai todistuksen niihin luin

sinun katseestas puhtaasta.

Pian murheestani vapauduin.

Koi vaikeni vuorilla.

ja kirkkain silmin ja naurusuin

me katkoimme taivalta.

Levis ympäri nuori, kukkiva maa

kevät puhkes ihanin.

Oli kulkumme juhlaa hurmaavaa,

kävi tanssivin askelin.

Tuli monta vuorta korkeaa,

tuli laaksoja, lähteitäkin.

Halus kilvan kieltämme virvoittaa

puut mehuisin hedelmin.

Mut kerran tullessa vastamaan

– oli sateesta liukas tie –

minä satuin kiviin lankeamaan

– miten jalka pettänyt lie? –

Nyt muistaa saatan ainoastaan:

Taas matkaan lähtien

en enää voimakas ollutkaan,

näin haavani entisen.

Purin hammasta, koetin ponnistaa

käsivartees nojaten.

Sydänjuuriin tuskaa polttavaa

toi askel jokainen.

Ei matkakumppani uupua saa,

ilon, vauhdin se retkellä vie.

Sinä sait mua usein odottaa,

kävi sinulle pitkäks tie.

Siit’ asti vuotanut yhtenään

on haavani entinen.

Siit’ asti sinusta jälkeen jään

joka päivä askelen.

Sun on mahdoton kulkuas viivyttää,

näet vaativan määränpään.

Tien varrelle, missä on viileää,

jään yksin levähtämään.

Sinä kuljet tietäsi hymyillen,

povin rohkein, voittoja päin.

Käyt voittoja päin läpi esteitten,

läpi taivalten näännyttävänä.

Viel’ astut polkuas tanssien,

minä varhain tielle jäin.

Niit’ aikoja muistelen siunaten,

sinun viereltäs jotka näin.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.