Jälkeen jäänyt

Wikiaineistosta
Jälkeen jäänyt

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Sinun sielus on nuori ja maltiton,
sitä kutsuu määränpää.
Minun sieluni rikki ja uupunut on,
sen täytyy levähtää.
On kestänyt kauan sen vaellus –
ei jaksa se enempää.
Epätoivoinen on sen ponnistus:
joka päivä se jälkeen jää.
Oli kevyet senkin askeleet
sen lähteissä retkelleen
kevätaamuna, kun oli syttyneet
kukat kenttien vihreyteen.
Lepo, rauha ei silloin vietellyt.
Veren tahtiin kuumeiseen
tuli auringon oh yhtynyt
ja kaipaus vapauteen.
Se taivalsi luottavin askelin.
Kukat tuoksui ja leivoset soi.
Kävi samaa tietä toinenkin
– niin matkalla sattua voi –
ja mun sieluni silmin tulisin
sen silmiinsä katsoa soi.
Niin sattuu keväällä useinkin.
Kesä kevään perästä on,
ja kun suvi on mennyt helteisin,
saa syksy valoton.
Kesän, kevään jäljestä silloinkin
tuli syksy iloton.
Ei enää leivoset laulaneet,
ei kukaan tullut luo.
Syysmyrskyt olivat erottaneet
kaks vaeltajaa nuo.
Viel’ uupuneet ei askeleet,
oli lohtuna ajatus tuo:
Pian avoimina säihkyy veet,
valon, lämmön aurinko suo.
Ja kun taas oli kukkia täynnä maa,
ruis pelloilla heilimöi,
tuli vastaan montakin kulkijaa,
hymyn tarjos ne, kättä löi.
Minun sieluni tahtoi lahjoittaa,
sitä polttava rakkaus söi:
Niin vastaan nautinnon rihkamaa
se puhtautensa möi.
Katos toverit. Tielle yksinään
jäi sieluni viluinen.
jäi raajarikkona keskeen jään
ja tuskan, autiuden.
Se painoi rinnalle raskaan pään
petost’ ihmisen kiroten.
Ei saanut sen askelta lähtemään
edes toivo etäinen.
Ohi matkas kulkija huoleton.
Jalat tanssien astuivat,
ja raskaina yli ohimon
putos suortuvat ruskeat.
Kas, täynnä paahdetta auringon
oli silmänsä luottavat.
Hymys, puhui hän: Mikä murhees on?
Mitä huolia valitat?
On turha sun nääntyä ikävääs,
viel’ olethan nuori, kas!
Sinä korkealle nosta pääs –
olet elämäs valtias.
Tuen kättäs, sulatan sydänjääs,
veri mulla on voimakas. – –
Sinä kutsuit. Suuntaan näyttämääs
minä lähdin sun seurassas.
Sanas sulatti jääni. En tiedä, kuin
heti niihin uskoin ma.
Kai todistuksen niihin luin
sinun katseestas puhtaasta.
Pian murheestani vapauduin.
Koi vaikeni vuorilla.
ja kirkkain silmin ja naurusuin
me katkoimme taivalta.
Levis ympäri nuori, kukkiva maa
kevät puhkes ihanin.
Oli kulkumme juhlaa hurmaavaa,
kävi tanssivin askelin.
Tuli monta vuorta korkeaa,
tuli laaksoja, lähteitäkin.
Halus kilvan kieltämme virvoittaa
puut mehuisin hedelmin.
Mut kerran tullessa vastamaan
– oli sateesta liukas tie –
minä satuin kiviin lankeamaan
– miten jalka pettänyt lie? –
Nyt muistaa saatan ainoastaan:
Taas matkaan lähtien
en enää voimakas ollutkaan,
näin haavani entisen.
Purin hammasta, koetin ponnistaa
käsivartees nojaten.
Sydänjuuriin tuskaa polttavaa
toi askel jokainen.
Ei matkakumppani uupua saa,
ilon, vauhdin se retkellä vie.
Sinä sait mua usein odottaa,
kävi sinulle pitkäks tie.
Siit’ asti vuotanut yhtenään
on haavani entinen.
Siit’ asti sinusta jälkeen jään
joka päivä askelen.
Sun on mahdoton kulkuas viivyttää,
näet vaativan määränpään.
Tien varrelle, missä on viileää,
jään yksin levähtämään.
Sinä kuljet tietäsi hymyillen,
povin rohkein, voittoja päin.
Käyt voittoja päin läpi esteitten,
läpi taivalten näännyttävänä.
Viel’ astut polkuas tanssien,
minä varhain tielle jäin.
Niit’ aikoja muistelen siunaten,
sinun viereltäs jotka näin.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.