Johannes Kreislerin, kapellimestarin, soitannolliset kärsimykset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Johannes Kreislerin, kapellimestarin, soitannolliset kärsimykset.

Kirjoittanut E. T. A. Hoffmann


He ovat lähteneet kaikki pois. – Minun olisi pitänyt huomata se siitä, että sihinä, hurina, karskutus ja korina kaikissa äänilajeissa loppui; he olivat kuin oikea mehiläisyhteiskunta, joka poistuu pesästä parveilemaan. Gottlieb on asettanut eteeni uudet kynttilät ja pianon kannelle pullon burgunderia. Soittaa en enää voi, sillä olen lopen väsynyt; siihen on syynä vanha, ihana ystäväni tuossa nuottipulpetilla, niin hän kantoi minua jälleen, kuten Mephistopheles Faustia vaipallaan, ilmojen halki, ja niin korkealla, etten nähnyt enkä huomannut pikku ihmisiä allani, vaikkapa he pitivätkin yllin kyllin mieletöntä meteliä. – Koiramaisen kurja, kelvottomasti hukkaan hävitetty ilta! Mutta nyt tuntuu oloni taas hyvältä ja keveältä. – Vedinhän näet keskellä soittoa esille lyijykynäni ja numeroitsin 63:nnelle sivulle viimeisen viivaston alle pari hyvää modulaatiota oikealla kädelläni sill’aikaa kuin vasen askaroi edelleen sävelien virrassa! Sivun tyhjälle nurealle puolelle jatkan nyt kirjoitusta. Jätän numerot ja äänet, ja syvällä halulla niinkuin parantunut sairas, joka ei voi lakata kuvailemasta mitä on kärsinyt, merkitsen sinne perusteellisesti tämän tee-illatsun helvetilliset tuskat. Enkä pelkästään itseäni varten, vaan kaikkia muitakin, jotka täällä välistä iloitsevat ja saavat itselleen mielenhartautta omistamastani kappaleesta »Johann Sebastian Bachin klaveerivariaatioita», julkaistu Nägelin kustannuksella Zürichissä, ja löytävät 30:nnen variaation lopussa numeroni ja kääntävät, kun näkevät latinankielisen ohjeeni Verte (piirrän sen paikalleen heti, kun syytöskirjelmäni päättyy), lehteä ja joutuvat kirjoitustani lukemaan. He aavistavat kohta, mistä on kysymys; he tietävät, että salaneuvos Röderlein viettää täällä varsin hienoa kotielämää ja että hänellä on kaksi tytärtä, joista koko elegantti maailma haltioissaan väittää, että he tanssivat kuin jumalattaret, puhuvat ranskaa kuin enkelit ja soittavat ja laulavat ja piirustavat kuin itse muusat. Salaneuvos Röderlein on rikas mies; hän tarjoaa päivällisillään, joita pidetään joka neljännesvuosi, jaloimmat viinit, herkullisimmat ruoat, kaikki on järjestetty mitä hienostuneimmin, ja ihmisellä, joka ei hänen teekutsuillaan taivaallisesti nauti, ei ole tietoa käytöksestä, henkevyydestä eikä ennen kaikkea taidetajuntaa. Tähän viimeksi mainittuun nimittäin lopultakin pyritään; teen, punssin, viinin, jäätelön y. m:n ohella esitetään myöskin aina hieman musiikkia, jonka kaunosieluinen maailma ottaa vastaan yhtä rattoisan mukavasti kuin nuo toisetkin nautittavat. Järjestys on seuraava: sitten kun jokainen vieras on saanut tarpeekseen aikaa juoda haluamansa kuppimäärät teetä ja kun on kaksi kertaa kannettu ympäri punssia ja jäätelöä, siirtävät palvelijat esille pelipöydät seurueen vanhempia ja vankempia jäseniä varten, jotka pitävät enemmän korttipelistä kuin soitannollisesta, mikä ensinmainittu ei saakaan aikaan mokomaa turhaa meteliä, kun siinä vain rahat vähän kilisevät. – Tämän merkin nähdessään hyökkää seurueen nuorempi osa Röderleinin neitien ympärille; syntyy mellakka, josta kuuluu sanoja sellaisia kuin: »Ihana neiti, älkää kieltäkö meiltä taivaallisten lahjojenne nautintoa – oi laula meille vähän, ole kiltti. – Mahdotonta – katarria – viime tanssiaiset – en ole harjoitellut. – Voi, mutta me pyydämme, pyydämme – me rukoilemme j.n.e.» Gottlieb on sillä välin avannut flyygelin ja vääntänyt asianomaiselle paikalle nuottipulpetin, jolla tuo hyvin tunnettu nuottikirja näkyy. Pelipöydän äärestä huutaa armollinen mamma: Chantez donc, mes enfants! Se on merkinanto minun osuudelleni; minä asetun flyygelin ääreen, ja riemusaatossa tuodaan Röderleinin neidit soittokoneen luo. Nyt syntyy jälleen erimielisyyttä: kumpikaan heistä ei tahdo laulaa ensiksi. »Sinähän tiedät, rakas Nanette, kuinka kauhean käheä minä olen.» – »Olenko minä sitten vähemmän, rakas Maria?» – »Minä laulan niin huonosti.» – »Oi, kultaseni, aloita sinä vain j.n.e.» Minun päähänpistoni (minulla on sama päähänpisto joka kerta!), että he alkaisivat yhdessä duetilla, saa osakseen valtavat kättentaputukset, kirjaa selaillaan kiivaasti, sen välistä löydetään siihen huolellisesti valmiiksi asetettu lehti, ja nyt se rämähtää: Dolce dell’ anima j.n.e. – Neiti Röderleinin kyky ei olekaan niitä kaikkein vähimpiä! Minä olen nyt asunut täällä viisi vuotta ja yritellyt puolen neljättä vuotta Röderleinien talossa opettajana, ja sen lyhyen ajan kuluessa on Nanette neiti päässyt niin pitkälle, että laskettelee melodian, jonka on kuullut teatterissa kymmenen kertaa perätysten ja sitten pianolla koetellut sitä enintään vielä kymmenen kertaa, niin selvästi, että kohta ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Maria neiti oppii saman sävelmän jo kahdeksannella kerralla, ja joskin hän useimmiten esittää sen neljännesääntä matalammin kuin piano, niin tuntuu tämä varsin siedettävältä, kun hänellä on niin somat pikku kasvot ja ihmeen siedettävät purppurahuulet. – Dueton jälkeen yleinen hyväksymisen kuoro! Sitten vaihtelevat pikku aariat ja duettinot, ja minä hakkaan tuttua, tuhannesti rimputettua säestystä niin että pauhaa. Laulun aikana on talousneuvoksetar Eberstein ilmaissut hiljalleen rykien ja mukana hyräilemällä: Minäkin osaan laulaa. Nanette neiti lausuu: »Mutta rakas talousneuvoksetar, nyt täytyy sinunkin antaa meidän kuulla jumalallista ääntäsi.» Siitä nousee uusi meteli. Hänellä on katarri – hän ei osaa ulkoa mitään! – Gottlieb hyppää esille kantaen kaksi sylillistä musiikkiteoksia: niitä nyt selataan ja kaivetaan. Ensin hän tahtoo laulaa: Hornan kosto j.n.e., sitten: Nouse, katso; sen jälkeen: Ah, ma kerran lemmin j.n.e. Tuskissani minä esitän: Niityn kaino orvokki j.n.e. Mutta hänen lahjansa ovat suureen laatuun viittaavia, hän tahtoo näyttää ne, ja siinä vakaumuksessaan hän pysyy lujana. Oh, huuda sinä vain, vingu, naukuile, kurnuttele, oihki ja ähki, värisyttele ja viserryttele niinkuin mielesi suinkin tekee: minä panen fortissimon täyteen käyntiin ja jymistän korvani lumpeen! – Voi saatana, minkä hornanhengistäsi olet tunkenut tuohon kurkkuun, kun se kuristaa tuolla tavalla ja vääristää ja kiskoo kaikkia ääniä! Neljä kieltä pianosta on jo mennyt poikki ja yksi vasara invaliidina. Korvani tillittävät, päässäni jytisee, hermoni vapisevat. Ovatko kitisevän markkinaposetiivin kaikki epäpuhtaat äänet ajetut tuohon yhteen pieneen kaulaan? – Tämä otti minut koville – juon lasin burgunderia! – Taputettiin hurjasti käsiä, ja joku huomautti, että talousneuvoksetar ja Mozart olivat minut kovin tulistaneet. Minä hymyilin silmäni maahan luoden, hyvin typerästi, kuten kyllä huomasin. Nyt vasta putkahtavat kaikki kyvyt, jotka tähän asti ovat salassa kukkineet, esille ja riehuvat ristiin rastiin. Päätettiin toimittaa oikeita soitannollisia mässäyksiä: täytyy esittää moniäänisiä kappaleita, finaaleja, kuoroja. Tuomiorovasti Kratzerilla on nimittäin jumalallinen basso, kuten tuo Tiitus-päinen tuolla huomauttaa, lisäten kainosti, että hän itse on oikeastaan vain tenori, joskin kyllä useampien lauluakademiain jäsen. Nopeasti järjestetään kaikki niitä tarvitaan Tiituksen ensimmäisen kuoron tulkitsemiseen. Se meni mainiosti! Tuomiorovasti, joka seisoi aivan selkäni takana, jyrisytti pääni yli bassoaan, niinkuin olisi veisannut tuomiokirkossa asianomaisten pasuunain ja puukkain kanssa kilpaa; hän tapasi äänet erinomaisesti, ainoastaan tahdin hän siinä kiireessään tuli tehneeksi melkein kahta vertaa hitaammaksi. Mutta ainakin oli hän uskollinen, koska laahasi läpi koko kappaleen puoli tahtia perässä. Muut ilmaisivat ehdottoman mieltymyksensä antiikkiin kreikkalaiseen musiikkiin, jolle harmonia oli tuntematon käsite, se kun oli yksiäänistä; laulajat muuttelivat nyt laulaessaan kaikki ylä-äänet tilapäisesti noin neljännesäänen verran milloin korkeammalle, milloin matalammalle. – Tämä meluisanpuoleinen näytös synnytti yleistä traagillista jännitystä, tarkoitan hieman kauhistusta, yksinpä pelipöydissäkin, joiden henkilöt eivät voineet nyt enää niinkuin äsken ottaa esitykseen melodraamallisesti osaa pujottamalla musiikkiin deklamatoorisia lauselmia kuten: »Ah, ma lemmin kerran – neljäkymmentäkahdeksan – auvostani nautin – minä passaan – tuntenut en – whistiä – lemmentuskaa – tätä maata» j.n.e. – Se oli vaikuttanut sangen somalta. – (Kaadan pikariini.) Tästä tuli illan soitannollisen osan huippukohta: nyt siitä on päästy! Niin ajattelin, löin nuottikirjan kiinni ja nousin ylös. Silloin astelee paroni, vanha tuttu tenorini, luokseni ja sanoo: »Oi, hyvä herra kapellimestari, te kuulutte osaavan fantiseerata aivan taivaallisesti, oi, fantiseeratkaa nyt meillekin vähän! Vain pikkusen, pyydän!» Minä vastasin kuivakiskoisesti, että fantasiani oli tänään mennyt ihan loppuun; ja kun me siinä siitä puhelimme, sai piru, joka oli pukeutunut erään viereisessä huoneessa olevan, kaksilla liiveillä kaunistetun hienon herran hahmoon, nokkaansa vainun minun Bach-variaatioistani, jotka olin jättänyt hattuni alle. Hän luulee, että ne ovat tuollaisia hauskoja variaatioita kuin: Nel cor mi non piu sento – tai: Ah vous dirai-je, maman, ja tahtoo nyt välttämättä, että minun täytyy ryhtyä niitä soittamaan. Minä kieltäydyn; mutta silloin he kaikki karkaavat minun kimppuuni. No, hyvä, ajattelen, revetkää nyt ikävästä, ja ryhdyn työhön. Nro 3:n kohdalla poistuu useita naisia, Tiitus-päisten seuraamina. Röderleinit kestivät, tosin tuskaa kärsien, nro 12:nteen saakka, koska heidän opettajansa istui soittamassa. Nro 15 ajoi kaksiliivisen herran pakoon. Aivan suunnattomasta kohteliaisuudesta jäi paroni Nro 30:nteen asti, ainoastaan kulautellen uutterasti punssia, jota Gottlieb oli tuonut eteeni flyygelin kannelle. Kaikki olisi päättynyt hyvin, mutta tuo nro 30, sen päämotiivi, tempasi minut hillittömästi mukaansa. Nelitaitteislehdet laajenivat yht’äkkiä jättiläisfolioiksi, joissa näin kirjoitettuna tuhansia mukailuja ja sovitelmia tuosta teemasta, mikä minun piti soittaa. Nuotit alkoivat elää ja kimmeltelivät ja hyppivät ympärilläni – sähköiset kipinät sinkoilivat sormenpäistä koskettimiin – henki, josta ne virtailivat, valtasi kaikki ajatukseni – koko sali häipyi sakeaan utuun, jossa kynttilät paloivat yhä ja yhä sakeampina – välistä kuulsi sieltä nenä, välistä pari silmää: mutta ne hävisivät taas nopeasti. Niinpä kävi, että jäin istumaan yksinäni Sebastian Bachini kanssa ja että Gottlieb palveli minua kuin mikäkin spiritu familiari! – Kallistan pikaristani! – Täytyykö kunnon musiikkimiestä kiusata musiikilla sillä tavoin niinkuin minua on kiusattu tänään ja monta kertaa ennenkin? Toden totta, mitään taidetta ei käytellä niin kirotun paljon väärin kuin ihanaa, pyhää Musiikkia, jonka arka olemus niin helposti tulee häväistyksi! Jos teillä on todellista kykyä, todellista taideaistia: hyvä, opiskelkaa silloin musiikkia, tehkää jotakin todellakin taiteen arvoista ja antakaa asiaan-vihityille lahjainne tuloksia runsain määrin. Mutta jos aiotte pelkästään vikerrellä, tehkää se itseänne varten ja omienne keskuudessa ja älkää kiduttako sillä kapellimestari Kreisleriä ja muita. – Nyt voisin mennä jo kotiin ja viimeistellä uuden klaverisonaattini; mutta kello ei ole vielä yhtätoista, ja on kaunis kesäyö. Lyönpä veikkaa, että ylijahtimestarin perheessä asuntoni viereisessä talossa tytöt istuvat avatussa ikkunassa ja kirkuvat kimeällä, korvia viiltävällä äänellä kadulle pariin kymmeneen kertaan: Kun silmäs mulle säteilee – mutta yhä vain ainoastaan ensimmäistä säettä. Melkein vastapäätä minua samalla kadulla kiusaa toinen olento huilua ja hänellä on keuhkot kuin Rameaun veljenpojalla, ja naapurini, joka on torvenpuhaltaja, tekee pitkin toitauksin akustisia kokeita. Kaupunginosan lukuisat koirat tulevat levottomiksi, ja vuokraisäntäni uroskissa julistelee tuosta suloisesta duetista kiihtyneenä ikkunani vieressä (luonnollisesti on minun soitannollis-runollinen työpajani ullakkokammio) naapurikissattarelle, johon maaliskuussa rakastui, kromaattisia askelmia pitkin ylös jolisten helliä tunnustuksiaan. Kello yhdentoista jälkeen tulee rauhallisempaa; sitä odottamaan jään yhä tänne, koskapa on vielä käyttämättä valkeaa paperiakin ja burgunderia, josta nyt hieman vielä nautin. – Kuuluu olevan vanha laki, joka kieltää melskettä aikaansaavia käsityöläisiä asumasta likellä oppineita; eikö sitten kiusattujen säveltäjä-parkojen, joiden lisäksi täytyy lyödä innoituksestaan rahaa elämänlankaansa pidentääkseen, sopisi käyttää tuota lakia hyväkseen ja karkoittaa mölykurkut ja vinguttajat läheisyydestään? Mitä sanoisi maalari, jos hänen eteensä tuotaisiin pelkästään kaikenmoisia irvinaamoja, silloin kun hänen on luotava ihannehahmo? Sulkien silmänsä saisi hän ainakin mielikuvituksensa maailmassa jatkaa rauhassa kuvaansa. Mutta korviin pistetty puuvilla ei auta, murhamainen meteli kuuluu sittenkin; entäpä pelkkä ajatus, tuo ajatus: nyt he laulavat – nyt tulee torvi j.n.e., ja silloin vie piru ylevimmätkin aatteet! – Lehteni on nyt kirjoitettu täyteen; tahdon vain vielä merkitä otsikon ympäröimään valkeaan kaistaleeseen huomautuksen, miksi olen satakin kertaa päättänyt, etten enää antaisi kiusata itseäni salaneuvoksen kodissa, ja miksi olen sen päätökseni sata kertaa rikkonut. – Röderleinin ihana sukulaistytär se pitelee minua kiinni tuossa talossa siteillä, jotka taide ensin solmi. Ken on ollut niin onnellinen, että on saanut Amalia neidin esittämänä kuulla Gluckin Armidan loppukohtauksen tai Donna Annan suuren kohtauksen Don Juanista, ymmärtää, että tuon tytön kanssa pianon ääressä vietetty lyhyt hetki kykenee vuodattamaan taivaallista palsamia haavoihin, jotka koko päivän soraäänet minuun kidutettuun soitonopettajaan löivät. Herra Röderlein, joka ei usko enemmän tempoon kuin sielun kuolemattomuuteenkaan, pitää tyttöä aivan käyttökelvottomana teeseurojen korkeita tarkoituksia varten, koska hän ei niissä tilaisuuksissa ollenkaan tahdo laulaa, ja laulaa kuitenkin aivan vähäpätöisille ihmisille, esimerkiksi halvoille musiikkimiehille, jopa suunnaten ponnistuksensa sellaiseen, mihin ei laisinkaan kannattaisi: sillä nuo pitkät, hillityt aaltoilevat harmonika-sointunsa, jotka vievät minut taivaan autuuteen, hän on oppinut, arvelee Röderlein, ilmeisesti kuunnellen satakieltä, joka on järjetön elukka ja asuu aina vain metsissä, joten ihmisen, luomakunnan järjellisen herran, ei sovi sitä matkia. Tytön häikäilemättömyys menee niinkin pitkälle, että hän antaa tuollaisenkin kuin Gottliebin välistä säestää viululla itseään, soittaen itse pianolla Beethovenin tai Mozartin sonaatteja, joista kukaan whistinpelaaja ja teeherra ei tule hullua hurskaammaksi. – Nyt meni viimeinen lasi burgunderia. – Gottlieb puhdistaa kynttilöitäni ja näyttää ihmettelevän sitä, että niin innokkaasti kirjoittelen. – On aivan oikeassa, jos arvostelee Gottliebiä vasta kuudentoista ikäiseksi. Hän on ihailtavan suuri, syvällinen kyky. Miksi kuolikaan hänen isänsä, tullinkantaja, niin aikaisin; ja täytyikö sitten holhoojan pistää poika lakeijan takkiin? – Kun Rode oli täällä, kuunteli Gottlieb hänen soittoaan etuhuoneessa korva salin ovea vasten, ja soitti sitten itse kaiket yöt; päivin hän kulki mietteissään, unelmissaan, ja punainen läiskä hänen vasemmassa poskessaan on tarkka kopio herra Röderleinin hohtokivisormuksesta, kun hänen kätensä koetti kovalla iskulla vaikuttaa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin tuollaiset pehmoiset sivelyt, joilla ihminen voidaan saada unitilaan. Muiden lisäksi olen antanut hänelle Corellin sonaatit; sitten raivosi hän vanhalla Österlein-flyygelillä ullakolla hiirien keskellä niin kauan, että kaikki hiiret kuolivat, ja siirsipä Röderleinin luvalla soittokoneen omaan pieneen kamariinsakin. – Heitä niskastasi tuo inhoittava palvelustakki, kunnon Gottlieb! Ja annapa vuosien kulua, niin minä painan sinut sydäntäni vasten oivallisena taiteilijana, joka sinusta voi tulla, olethan niin ihmeellisen lahjakas, onhan taiteellinen vaistosi niin syvä. – Gottlieb seisoi takanani ja pyyhki silmistään kyyneliä, kun lausuin ääneen nämä sanat. – Minä puristin vaiti hänen kättänsä, me lähdimme ylös ja soitimme yhdessä Corellin sonaatteja.

Suom. Joel Lehtonen.


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.