Johdatus

Johdatus. Kirjoittanut Valfrid Vasenius

Suomen kaunokirjallisuuden historiassa loistaa Franzénin nimi kirkkaimpana tähtenä ennen Runebergiä. Mitä Porthan oli tieteellisellä alalla sitä oli Franzén runollisella: välittäjä 18:nnen ja meidän vuosisatamme välillä, keskus, johon ruotsinvallan ajan kaikki jaloimmat riennot yhtyivät, tullaksensa uuden ajan perinnöksi, vankaksi uutisrakennuksen pohjaksi. Franzénin jälkiin astui Runeberg.

Frans Mikael Franzén syntyi, vanhempainsa esikkona, Oulussa 9 p. Helmikuuta 1772. Suku oli Karjalasta kotoisin. Runoilijan isä Zakarias Frantzén oli kauppias, äidin nimi oli Helena Schulin. Franzén on itse ihmetellyt kuinka hänessä oli voinut syntyä runohenkeä, kun hän oli kasvanut tervatynnyrien ja kauppatavarain keskellä. Mutta kotiseudun luonto epäilemättä oli omiansa herättämään runollisia tunteita: siinä oli avara meri, mahtavat kosket ja valoisat kesäyöt, joina vanhempien pihalla seisovan viirinsalon päästä lauloi harvinainen muuttolintu, jonka luultiin ennustavan ihmisen kuolemaa (ks. Kotona oleville ja Tunturin satakieli). Sen ohessa kotikin vaikutti samaan suuntaan: siinä oli ihmeellisen kaunis, lempeä ja hurskas äiti, joka, aivan nuorena naimiseen menneenä, vanhimmassa lapsessansa vähitellen näki ennemmin seurustelijaa kuin poikaa. Ja äidiltään poika perikin lempeän luonteensa, äitiin hän kiintyi mitä hellimmillä rakkauden siteillä. Usea runoelmakin muistuttaa häntä (esim. Peili ja Äiti ja poika).

Jo kolmetoista-vuotiaana Franzén tuli ylioppilaaksi Turussa. Porthan, joka tutki tulokasta, ennusti todistuksessaan, että nuoresta ylioppilaasta kerran tulisi «kirjallisen yhteiskunnan valo« (lumen reipublicæ literariæ). Ja tämän ennustuksen täyttämiseen Porthan itse oli avullisena. Franzén asui näet kaksi vuotta hänen kodissaan, ja myöhemmin hän seurasi Porthania matkoilla ympäri Suomea. Helppo on ymmärtää miten kanssakäyminen semmoisen miehen kanssa nuoreen Franzéniin vaikutti. Runoilija onkin mitä lämpimitnmin tunnustanut kiitollisuuden-velkansa Porthania kohtaan, esim. kauniissa runoelmassa Porthanin hautajaisissa.

Jouluksi 1787 Franzén palasi kotiin ja jäi sitten seuraavan vuoden pois yliopistosta. Tehtyänsä ensimmäisen matkansa Tukholmaan hän kotimatkalla sai tiedon isänsä äkkinäisestä kuolemasta. Nyt hän katsoi velvollisuudekseen olla rakkaan äitinsä avuksi kauppaliikkeessä, mutta hän huomasi pian, ettei hänestä ollut kauppiaaksi. Hän siis palasi opintoihinsa ja tuli vuonna 1789 maisteriksi Turussa.

Äiti oli sillä välin mennyt uuteen avioliittoon kauppias Lars Keckmannin kanssa, joka lapsipuolia kohteli niinkuin hellä isä ainakin. Promotsioonin jälkeen Franzén taas jäi vuoden kotiin ja oli sen jälkeen vuoden Upsalassa, missä hän tutustui Kantin filosofiaan. Vuonna 1792 hän tuli dosentiksi Turussa.

Siihen aikaan hän jo harjoitteli runoilemista. Olihan Franzén jo varhain alkanut sepittää runoelmia, mutta 1792 hän ensikerran esiintyi julkisesti runoilijana. Hän kirjoitti tämän vuoden promotsiooni-runoelman ja piti sittemmin kuningas Kustaa III:n kuoleman johdosta runomittaisen surupuheen. Viimeksi mainittua Porthan muutamissa kohden korjasi, sillä nuori runoilija ei vielä ollut löytänyt sitä sointuvaa muotoa, jolla hän pian yleisöä ihmetytti; sitä paitse itse ainekin vietteli häntä korupuheisuuteen, joka oikeastaan oli hänen luonteellensa vieras.

Mutta jo seuraavana vuonna 1793 Suomi ja Ruotsi oppi tuntemaan, että sillä oli runoilijanero aivan omituista ja uutta laatua. Silloin julaistiin muutamat Franzénin runoelmat Tukholman sanomalehdessä «Stockholms-posten«, jonka toimittaja oli kuuluisa runoilija Kellgren, hänkin Porthanin oppilaita. Kellgren liitti yhteen niistä runoelmista mitä kiittävimmän arvostelun. Mutta tuo runo olikin Ihmisen kasvot, ihmeen kaunis ideaalisuuden puolustus ajan materialismia vastaan. Samaten oli näitten runojen joukossa Runotar ja Vanha soturi. Pian seurasi niitä Kolme sulotarta, Pienoiset y. m.

Samaan aikaan kuin Franzénin ensimmäiset runot julaistiin oli hän itse taas Tukholmassa, tutustui Kellgrenin kanssa ja saavutti hänen suosiotansa ja ystävyyttänsä. Kaksi vuotta myöhemmin Porthan hankki hänelle tilaisuuden tekemään jotensakin pitkän ulkomaanmatkankin. Rikkaan kauppiaanpojan seurassa Franzén matkusti Tanskaan, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Kaikkialla runoilija ahkerasti tutki kirjallisia ja taiteellisia oloja, mutta sen ohessa hän innokkaasti seurasi valtiollistakin elämää. Ranskaan tullessaan hän oli täynnä toiveita siitä että vallankumouksen kautta syntyisi uusi ja parempi aika ihmiskunnalle. Vieläpä hän Ranskan vapauden kunniaksi kirjoitti ranskankielisen runoelman (A la liberté française), joka julaistiin ranskalaisessa aikakauskirjassa. Likemmin katsottuna Ranskan vapaus muutamissa kohden kyllä petti Franzénin toiveita; mutta laillisen vapauden hartaaksi ystäväksi hän koko elinaikansa jäi, sen näkee runollisesta kertomuksesta Julie de S:t Julien eli Vapauden kuva, jonka hän kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin, mutta joka perustuu hänen tällä matkalla kokoelemiinsa muistoihin. Muita ulkomaanmatkan synnyttämiä runoelmia ovat Laulu maanmiesten kesken ja Reinin rannalla.

Kotimatkalla Franzén taas kävi Tukholmassa, jossa hän muun muassa tutustui rouva Lenngrenin kanssa. Virkakin hänelle siinä tarjottiin, mutta hän riensi takaisin Turkuun, missä hän poissa ollessaan oli tullut nimitetyksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Muutamia vuosia myöhemmin hän sen ohessa tuli, kirjallisuuden historian professoriksi, ja sittemmin hän vaihtoi tämän viran historian ja siveysopin professorinvirkaan. Papiksi vihittynä hän 1803 tuli Paimion palkkapitäjän kirkkoherraksi.

Vuonna 1797 hän voitti Ruotsin akatemian suuren palkinnon laulullansa runoilija Creutzin kunniaksi. Akatemian juhlapäivänä Franzén oli itse läsnä, ja Leopold, joka antoi hänelle palkinnon, lausui hänelle kauniimman tervehdyksen, mikä koskaan on semmoisessa tilaisuudessa lausuttu. Kotimatkalla ympäri Pohjanlahtea Franzén kirjoitti pitemmänpuolisen runoelman Emili tahi ehtoo Lapinmaassa, jossa myös löytyy tunnettu laulu Juokse, porosein.

Samalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos’in, joka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen vaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori, rouva voitti kaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman seurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta jo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin. Seuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choræuksen lesken Sofia Kristina Wester’in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle hellä ja rakas puoliso.

Näinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän oli «Åbo Tidningar’in« toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä pienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista tahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin kansallislaulun.

Näillä runoillansa Franzén teki nimensä yhä enemmin tunnetuksi ja rakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että Franzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä runoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman isällistä taistelua. Isänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta samassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa vaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin akatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen toinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle kuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän piti astuessaan Ruotsin akatemiaan.

Ennen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti ensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (Skaldestycken I bandet). Tämä kokoelma on, sanoo Cygnæus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti oli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita lyyrillisiä runoja.

Ruotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin hän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän 1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin. Vuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin pohjoisimman hippakunnan piispaksi.

Kirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti sanankuulijainsa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér: «jos enkelit saarnaisivat niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén«. Virsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.

Mutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailija-tointa muilla aloilla. Ruotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa. Ja runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen keveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman runoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi lyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi draamallista teosta.

Suomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin valtiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja sata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin akatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän kirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas lämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.

Seuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston riemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa riemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei ainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella otti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen nähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen ihania runoelmiaan.

Franzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen ruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää voinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen jalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä katsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä kukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti (esim. Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko). Viimeisen sairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli asetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin tyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa Ukon kehtolaulu. Ja Kuolinhuokaus näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää. Elokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa lähellä Hernösandia.

Kaikki arvostelijat ovat olleen yksimielisiä siitä että Franzén etupäässä on lyyrillinen runoilija. Semmoisena hän ensin saavutti aikalaistensa suosion, semmoisena hän säilyy jälkimaailman muistossa.

Silloin kuin Franzénin ensimmäiset runoelmat ilmestyivät vallitsi Ruotsin runoudessa 18:nnen vuosisadan järkiperäisyys. Käytiin sotaa «ennakkoluuloja» vastaan, ihailtiin hyvettä, vapautta ja valistusta. Semmoisessa luonteessa, kuin esim. Kellgren oli, valistuksen harrastus todellakin synnytti runoilijan innostusta. Mutta ei moni voinut seurata häntä tällä uralla; useimmiten järkiperäisyys synnytti kylmää ivaa tahi tyhjää korupuheisuutta. Ihmiset janoivat runoutta, joka puhuisi sydämmelle, eikä järjelle vaan.

Mutta ajalla oli kahdet kasvot, siis se lauloikin kahdella äänellä. Toinen oli järjen ja hengen, toinen nautinnon. «Ennakkoluulojen« seurassa poistettiin pian vanhat siveelliset periaatteetkin ja vapautettuna niistä ihminen ylisti nautintoa huolimatta hyveestä ensinkään.

Vaan ei tämäkään katsantotapa tietysti voinut tyydyttää jalompia mieliä. Eikä sekään auttanut, että Thorild järjen sijaan nosti tunteen lippua; melskeinen kuin hänen oma tunteensa oli, se vaan enensi häiriön hänen aikalaistensa mielessä. Missä oli rauhaa, sovintoa?

Vastauksen tähän kysymykseen löysi kaksi runoilijaa: Ruotsin Anna Maria Lenngren ja Suomen Franzén. Molemmat viittasivat siihen maailmaan, jossa sovinto ja rauha säilyvät huolimatta aikakausien mullistuksista: kodin ja lapsuuden maailmaan. Siinä ei järkistellä, siinä iloitaan viattomasti. Ja kun he asettuivat tälle kannalle, niin heidän runoelmissaankin säilyi lapsuuden viattomuus, perhe-elämän hellyys. Janoaville sydämmille tarjoutui luontoperäisten tunteitten raikkaasti pulppuava hete.

Mutta rouva Lenngren oli nainen. Hänen vaikutusalaansa rajoitti ajan ahdasmielinen katsantotapa. Nuorena hän kerran koetti murtaa aituuksiansa, mutta se ei onnistunut; sen tähden hän jäi kun jäikin rajoitetulle alallensa.

Franzén taas oli mies: koko maailma oli hänelle avoinna. Yliopiston opettajana hän tunsi velvollisuudeksensa tutustua ajan jaloimpien henkien ajatuksiin. Itse hän oli tilaisuudessa suurissa kulttuurimaissa tutkia ajan sekä valtiollisia että muita rientoja. Ja suomalaisena hän tunsi velvollisuudeksensa kaikesta mitä hän oppi ja näki etsiä etupäässä sitä, mikä soveltui hänen kansansa luonteeseen.

Niin syntyi tuo Franzénin maailmankatsomus, joka on niin ihmeellisen ylevä ja sovinnollinen, ettei Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa häntä ennen löydy sen vertaista, eikä hänen jälkeensäkään muilla kuin niillä molemmilla, jotka ovat suorastaan jatkaneet hänen työnsä: Runeberg ja Topelius.

Luokaamme pikainen silmäys tähän maailmankatsomukseen.

On jo mainittu että Franzén, niinkuin 18:nnen vuosisadan miehet ylipäätään, harrasti valistusta ja vapautta. Runoelmassa Kellgrenin kuoltua hän ihastuksella muistaa Kellgrenin sanat, kun saapui tieto Ranskan vallankumouksesta: «olen itkenyt kuin lapsi – ei, niinkuin mies«. «Emili« taas osottaa, että Franzén katsoi naisen asemaa vapaamieliseltä kannalta: hän siinä puolustaa naisen tasa-arvoisuutta miehen rinnalla. Myöhemmin hän kyllä kirkollisen asemansa johdosta vastusti yhtä ja toista vapaamielistä vaatimusta; mutta merkillistä on että hän 1825, keskellä ankaraa eurooppalaista vapauden vainoomista julkaisi runoelmansa Julie de S:t Julien, jossa sanotaan:

Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt,

maanjäristykset, vedentulvat raivoo,

lakinsa, järjestyksens’ säilyttää:

niin järki, totuus, ihmisoikeuskin

viimeksi voittaa, vaikka pimeyden

ja sorron mahdit kuinka kansaa painais;

ja ajan kello, vaikka viisaria

taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.

Vapauden ja valistuksen rinnalla Franzén ihaili hyvettäkin. Mutta tämä ihaileminen ei hänessä ollut järjen asia vaan; sanoohan Runeberg aivan oikein hänestä: «hän lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin ajan muut runoilijat, mutta sillä tärkeällä erotuksella, että hyve ei näkynyt otsakkeena hänen runoissaan, vaan niissä eli alkunaineksissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ilo«.

Tähän vaikutti epäilemättä tehokkaasti Franzénin uskonnollinen kanta. Siinäkin huomaa kyllä, että hän on 18:nnen vuosisadan mies: hän rakastaa tässäkin järkevää selvyyttä ja käytöllisyyttä. Mutta samassa on hänessä lämmin uskonnollinen tunnekin, joka täydentää järkiperäisyyden. Mitä selvimmin Franzénin kanta ilmaantuu symboolisessa kertomuksessa Kolme veljestä. Ihmisen on käyttäminen elämää, tekeminen niin paljon hyötyä kuin mahdollista, toivossa että hän kerran saa nähdä toista täydellisempää elämää. Synkkä mietiskeleminen uskonnosta ja kevytmielinen uskonnon halveksiminen olkoot molemmat häneltä yhtä kaukana.

Franzén on itse viitannut mainittuun kertomukseen selittääksensä miten molemmat osat Selma ja Fanny sarjasta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen osa, Selma-laulut, kuvaelee maallista iloa, toinen, Fanny-laulut, taivaallista iloa, joka kehittyy maallisesta. Jo tästä näemme selvästi Franzénin kannan mitä elämän iloon ja nautintoon tulee. Hän ylistää hetken nautintoa hänkin, niinkuin hänen aikalaisensa, mutta niin että

jos jaloa, suurta sä tahdot,

henkeä ällös sä sammua suo.

Tämä varoitus kohtaa meitä usein Franzénin lauluissa, ja niin runoilija on jalostuttanut nautinnon, löytänyt sovinnon sen ja hyveen välillä.

Näistä nyt mainituista periaatteista seuraa, että Franzén ihmisen ihanteeksi asettaa kaikkien sielunvoimien sovinnollisen yhteyden. Tämä ihanne ilmaantuu jo yksityiselämän alalla, esim. runoelmassa Kolme sulotarta, mutta samaten yhteiskunnallisessa elämässäkin (ks. Yksipuolisuus, Muudan tapaus Ateenassa).

Molemmat alat runoilija yhdistää Ylioppilaslaulussansa. Tämä laulu valaisee Franzénin kantaa mitä maalliseen elämään tulee yhtä täydellisesti kuin Kolme veljestä hänen uskonnollista kantaansa. Nautinnon ja hyveen keskinäinen väli esiintyy siinä, samaten kuin kodin ja isänmaan. Koti, se minkä ylioppilas on jättänyt ja se, mikä hänen kerran on perustaminen, olkoon hänen omanatuntonaan, työ isänmaan hyväksi hänen päämääränänsä.

Isänmaa, se oli Franzénille, niinkuin Porthanille, epäilemättä Suomi, mutta Suomi Ruotsin rajojen sisäpuolella. Arvostellessamme tätä Franzénin suomenmielisyyttä meidän täytyy muistaa, että kansallisuudentunteella ei viime vuosisadalla ollut sama merkitys kuin nyt. Olipa moni, valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, taipuvainen katsomaan eri kansojen omituisuuksia vastuksiksi vaan, jotka estivät ajan uneksimaa koko ihmiskunnan veljeytymistä.

Sitä merkillisempi on siis että Franzénissa syntyi niin vankka suomenmielisyys kuin se, joka esiintyy runoelmassa Suomen viljelys. On kuitenkin helppo nähdä mistä lähteistä tämä tunne on saanut alkunsa. Ensiksi aikakausi, Rousseaun jäljissä, ihaeli luontoa ja luontoperäistä elämää, ja siitä seurasi myös kansanrunouden ihaeleminen, joka Franzénin runoelmassakin ilmestyy. Toiseksi häntä innostutti Porthanin johdattamaisänmaallinen viljelystyö, jossa hän itse oli tehokkaasti osallisena. Ja lopuksi hän iloitsi kun poistettiin semmoisia säädöksiä, jotka olivat sortaneet nimenomaan suomalaisten etuja ja vapautta, esim. Tukholman luonnoton kauppaetuoikeus. Kaikki nämät tunteet vaikuttivat, että Franzén mielikuvituksessaan näki ajan, jolloin

rinnalla Ruotsin Suomeani

ihmehtii maailma, mi siit’ ei tiennytkään.

Kuka moittisi Franzénia siitä ett’ei hän ehtinyt kauemmaksi, että hän, kun eron hetki tuli, etupäässä tunsi eron synnyttämää katkeruutta, eikä liioin tulevaisuuden toiveita mitä Suomeen tulee (ks. Priki ja pursi, Sisällinen yhdistys)? Olipa hän kuitenkin laskenut peruskiven, jolle tuleva aika Suomessa rakensi itsenäisyyttänsä.

Sillä päivän selvää on meille suomalaisille, että Franzén, samoin kuin sittemmin Runeberg, mieleltään oli tosisuomalainen. Onpa jo Cygnæus viitannut siihen että hänen runoelmansa monessa kohden muistuttavat Kantelettaren runoja. Selityksensä tämä seikka saa siitä että Franzénin suku oli laulunrikkaasta Karjalasta kotoisin; ja tunnettu on sitä paitsi että runoilijan äiti hänelle, hengellisten laulujen rinnalla, opetti suomalaisia sananlaskuja ja muita kansanrunouden tuotteita. Ruotsissakin jo varhain on huomattu kuinka Franzénin runouden luonne muistuttaa hänen maanmiestensä Fresen ja Creutzin runoelmia. Mutta ennen kaikkea me nyt voimme selvästi nähdä että Franzén monessa kohden on Runebergin edelläkävijä.

Eikö jo Franzénin uskonnollinen kanta ole sama, joka kohtaa meitä Vanhan puutarhurin kirjeissä? Eikö Vanha soturi muistuta meille Vänrikki Stoolia? Ja mikä on tärkeintä: se kuva, jonka Franzén antaa Suomen kansasta, se on sama minkä kaikki tunnemme Runebergin teoksista. Hymni maalle esim. antaa meille pienen kuvaelman Suomen talonpojan elämästä, joka on ikään kuin luonnos Aaronin historiaan. Ja lopuksi: kun Franzén eron hetkenä lausui omat ja Suomen tunteet runoelmassa Priki ja pursi, niin hän siinä kertoo, kuinka Suomi nurkumatta kärsii kohtaloansa syystä että «on nimi veljellään ja maine, vapaus pelastettuna». Eikö tässä astu silmiemme eteen kansa, jonka «alttius on rajaton«, joka niinkuin Munter

kärsi vaivaa, rasitusta,

yhtä vaan ei – valitusta.

Syystä siis Runeberg on niin innokkaasti ylistänyt Franzénia. Hänen lauseistaan huomaa selvästi, kuinka hän Franzénissa on nähnyt neron, joka paremmin kuin kukaan muu on tyydyttänyt hänen suuren sielunsa henkisiä tarpeita. Jalompaa, kauniimpaa ja samassa asiallisempaa kuvaelmaa varmaan ei mikään runoilija ole toisesta runoilijasta antanut, kuin Runeberg Franzénista. Emme voi siis paremmin lopettaa tätä katsausta kuin kertomalla mitä Runeberg antaa «vanhuksen» sanoa Franzénista.

«Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta tuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa ja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä runoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin tuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa saattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin joka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun tarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen oppinut? – Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja laulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden lempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla sanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme täydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka Franzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee meillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän elämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin kestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin mielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on palannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä, mutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt niin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä kaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole tulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin niitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden opettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen uudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja mitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja tyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä löytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin niitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka ilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen syvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin runoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en pidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka mielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan ajattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä oikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloisteista ja virvatulista, hairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka siitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen enkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme«.

Valfrid Vasenius.

Paitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat selitystä.

S. 184–186 tarkoittavat m. m. yliopiston perustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa, Viaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista. Mainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa ruhjoomassa.

S. 194. Vähä jälkeen Porthanin kuolemaa purettiin vanha akatemiahuoneus ja uusi läheni valmistumistaan.

S. 202–203. Sulkulaitokset Antskogissa ja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. – oli kaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.